Joka kerta kuin Gustaf Kröger tuli rouva Knudsenin konttooriin, -- ja
hän tuli sinne jotenkin usein, joko vaan juttelemaan taikka silloin
kuin sattui olemaan vekseleitä allekirjoitettavana; mutta joka kerta
sanoi hän:
"Kavahtakaa itseänne tuosta pojasta! -- se on vaarallinen ihminen!"
Se oli niin Krögerin näköistä, ettei hän voinut sietää ihmistä, jolle
oli tehnyt vääryyttä, ja hän myönsi kernaasti että olisi hän voinut
ottaa sen venheesen jo silloin.
Se oli kuitenkin nyt niin pieni ja vähäpätöinen asia, että hän olisi
pian sen unohtanut, jos ei tuo sama kirottu punatukkainen poika olisi
ollut lentää suoraan hänen suuhunsa seuraavana päivänä.
Mutta siitä päivästä oli Gustaf Kröger varma siitä, että tuota poikaa
ei hän voinut kärsiä, se oli epäilemättä salavihainen ja hyvin
vaarallinen henkilö.
Oli se hauska tuo Cornelius Knudsenin vanha konttoori, jossa kaunis
leski istui matalan pulpettinsa ääressä ikkunan luona, jota vastoin
Kröger tavallisesti nousi korkealle tuolille, joka ennen oli ollut
vanhan Knudsenin ja nyt oli herra Jessenin paikka.
Heidän välillään oli nyt kerran muodostunut sellainen suhde, että
kaikki oli puolta leikkiä. Sentähden saattoi hän sanoa hänelle mitä
hänen päähänsä pisti ja tehdä pilaa hänen hämilleen joutumisesta, kun
puna -- rouvan suureksi harmiksi -- kohosi hänen kasvoilleen.
Muun muassa kuului näihin aamupäiväkeskusteluihin se, että hän usein
viittaili näiden molempien naapuriliikkeiden yhteen sulattamisesta.
Niinpä voi hän sanoa totisimmalla naamallaan:
"Eikö se ole niin, rouva? -- se on siis päätetty, että me hakkaamme
reijän seinään puotien välille, sitten tehdään korkea, kaareva ovi
uutimien ja pilarien kanssa, ja niin meille tulee puoti, jonka veroista
ei ole pääkaupungissakaan? Tietysti -- niin! -- kyllä minä näen, mitä
te aijotte sanoa: Silloin täytyy meidän muutenkin jättäytyä yhteen? --
eikö niin?" --
Mutta sittenkun Törres oli tullut taloon, alkoi keskustelu aina
hänestä.
"Merkillistä, ett'ette voi nähdä, millainen pirullinen veitikka hän
on?"
"Ei, mutta nyt te erehdytte, Kröger! hän, joka on avosydämmisin mies
maailmassa; hän sanoo kaikki, mikä hänen päähänsä pistää."
"Te pidätte hänestä?"
"Hän on tavattoman näppärä ja luotettava --"
"Hän? -- luotettava!"
"Mutta sanokaa, _tiedättekö_ mitään?"
"En niin mitään", vastasi Kröger avonaisesti! "mutta ei sitä
tarvitakaan, minä voin päättää kaikki hänen hampaistaan."
"Niin mutta, ne juuri ovat mainiot", sanoi rouva Knudsen nauraen.
"Juuri niin! -- hän voisi purra pieniä kiviä -- tuo roisto! ja hänellä
olisi leukapieliä syödä meidät kaikki suuhunsa."
Rouva nauroi ja pyysi häntä vaikenemaan, voisi kuulua puotiin.
"Ja oli miten oli", sanoi Kröger ja astui alas tuolilta; "siihen se
päättyy että te menette naimisiin."
"No joko taas alamme puhua siitä", sanoi rouva Knudsen; "parasta on
että annetaan mennä niinkuin on menty tähänkin saakka."
"Kauppa kyllä menee, sillä se on vanha; mutta te olette nuori, rouva!"
"Se vika paranee vuosi vuodelta."
"Ei se näy niinkään paranevan!" sanoi Kröger ja ruopi korvallistaan --
"kun ei vaan tuo Jessen olisi sellainen --"
"Ei, ei -- antakaa minun nyt olla rauhassa", pyysi rouva ja punastui
korviaan myöten.
"Niin, mutta luvatkaa minulle ainakin se, että kysytte neuvoa ensiksi
minulta."
"Ainahan minä kysyn teiltä neuvoa", sanoi hän hymyillen.
"Niin, luvatkaa minulle se", uudisti Kröger mennessään kotiinsa --
hyvin miettiväisen näköisenä.
-- Ei Törres Voldkaan puolestaan voinut sietää tuota paksua miestä, --
ja se vastenmielisyys oli hänellä kuin verissä. Joka kerta kuin Gustaf
Kröger kulki puodin kautta, kuohahti Törres: kun olisi voinut jotenkin
kostaa?
Mutta hän tunsi hetipaikalla, että oli aivan toisellainen aukko, joka
eroitti hänet tästä miehestä, kuin se -- nyt jo pian täyttymäisillään
oleva aukko, joka oli hänen itsensä ja neiti Thorsenin -- jopa hänen ja
herra Jesseninkin välillä.
Samoinkuin oli eroitus vanhain talonpoikaissukujen ja tavallisten
mäkitupalaisten, samoin oli kaupunkilaisten välillä aukkoja, jotka hän
vasta vähitellen huomasi ja jotka eivät perustuneet ainoastaan
rikkauteen, mutta myöskin tuohon salaperäiseen, jota herra Jessen
kutsui sivistykseksi. Ja Törresille selvisi sekin, että kun herra
Jessen puhui sivistyksestä, niin oli se jotain, jota ei hänellä
itsellään aivan ollut; se oli kai tuota kirjoista saatua oppia.
Koulussa ja papin edessä oli Törres ollut keskinkertaisia. Hän kyllä
oppi pian, kun vaan tahtoi. Mutta suurin osa siitä, mitä hänelle
opetettiin, huvitti häntä vaan puoleksi, sillä hän ei ollut koskaan
varma, oliko se totta vai valetta. Ja jos se ei ollut totta, niin ei
kukaan saisi petetyksi häntä uskomaan, että on käärmeitä, jotka
puhuvat, tai lehmiä, jotka syövät toisiaan.
Yhden ainoan kertomuksen raamatun historiasta osasi hän; mutta sen
osasikin hän alusta loppuun; ja se oli kertomus Jaakopista, joka teki
niin paljon viekkautta eläessään ja pääsi patriarkaksi taivaasen.
Kristillinen kouluopetus oli suojellut Törres Snörtevoldin lapsuutta ja
nuoruutta kaikista muista juttukirjoista kuin raamatunhistoriasta. Hän
yhtävähän kuin toverinsakaan eivät koskaan saaneet maallisia uroita
haaveksittavikseen sellaisia kuin Robinson ja Tordenskiöld; muuan
pojista, joka oli opettajan suosikki, alkoi ihailla Jooseppia, joka
pääsi niin suureen suosioon Faaraon tykönä; voimakkaat pojat
sitävastoin purivat tupakkia ja ajattelivat Simsonia; mutta Jaakoppi!
-- hän oli oikea esikuva, hän, joka ymmärsi sekä elukoita että ihmisiä.
Ja kaikki onnistui hänelle ja kaikki oli hänelle luvallista, ja ei
koskaan Jumala tehnyt Jaakopille mitään pahaa paitse silloin kuin
lamautti hänen jalkansa. Mutta sitä ei ollut Törres koskaan oikein
ymmärtänyt, sentähden hän ei siitä välittänyt; siinä oli jotain
epäselvää tuossa unessa ja noissa portaissa. Tuon paikan hän mieluummin
sivuutti, kun luki Jaakopista ja säilytti siitä vaan sen kuvan, että
ilmassa seisoivat pitkät portaat pystyssä -- ilman mitään turvaa ja
siitä putosi Jaakoppi alas ja taittoi jalkansa, joka oli Törresin
mielestä hyvinkin luonnollista, kun portaat olivat irrallaan ja kun ne
jo ennestäänkin olivat täynnä enkeleitä, jotka kiipeilivät siinä edes
ja takaisin.
Mutta muuten ihaili hän rajattomasti Iisakin poikaa. Kuinka hän petti
tyhmän Esaun mieliruualla, sitä oli Törres monta kertaa ajatellut, kun
hän viekoitteli pikkuveljiltään mitä heillä sattui olemaan.
Ja että hän oli uskaltanut mennä vanhan Iisakin luo, joka oli oikea
patriarkka, ja sillä tavalla vetää häntä nenästä!
Rebekkahan tosin oli auttanut häntä. Mutta Jaakoppi itse keksi mainita
Jumalan nimen, silloinkuin tuli oikea tiukka eteen. Kun vanhus alkoi
epäilemään ja kummastelemaan, että mies oli niin pian joutunut metsältä
takaisin, niin vastasi Jaakoppi hetikohta, että Jumala oli lähettänyt
otuksen hänen tiellensä!
Niin, siitä oli Törres monta kertaa sydämmessään iloinnut.
Ja sitten se Esau! -- tuo suuri karvanen tyhmeliini -- kun hän tuli
ruokineen! Aatteles, miltä mahtoi tuntua Jaakopista, kun näki hänen
hikoilevan ja puuhaavan saadakseen oikein makeata keittoa ukolle, joka
jo oli syönyt mahansa täyteen -- bää! siinä se sitten seisoi ruokineen!
Törres nauroi niin että sisukset hyppi, kun ajatteli tätä ilveilyä.
Ja sitten täytyi kaikkien taipua Jaakopin tahdon alle. Hän petti heidät
jokikisen. Itse Labaninkin, joka muuten oli niin viekas, että petti
Jaakopin kerta toisensa perästä -- niin, kymmenen kertaa! --- mutta
yhdennellätoista kerralla otti Jaakoppi koko porsaan.
Ja Raakel, joka varasti isänsä jumalankuvat ja istui niiden päällä --
kaikkea tätä ihmetteli Törres; sillä hän ei tyytynyt raamatunhistorian
otteihin; hän luki raamattua itseään niin pitkälle kuin siinä
kerrottiin Jaakopista.
Ja hän näki hänen keräävän tiluksia ja paljon lihavata karjaa; hän näki
hänen kulkevan tilalta tilalle vaimojen ja tyttöjen keskessä; hän näki
joukon lisääntyvän; -- ja aina oli Jumala Jaakopin kanssa, hänelle oli
kaikki luvallista -- niin miesten kuin naistenkin joukossa.
Ja kun Törres lapsuudessaan ajatteli että kuu hän pääsee taivaasen ja
saa istua samaan pöytään kuin Abraham, Iisakki ja Jaakoppi, niin
pakkautuu siksi kunnes pääsee istumaan ihan Jaakopin viereen.
Sillä yhdestä asiasta olisi hän niin mielellään tahtonut päästä
selville, tuosta mainiosta kepposesta noiden kirjavien keppien kanssa.
Kuinka usein oli hän metsissä kulkiessaan tehnyt kirjokeppejä ja
mietiskellyt mitenkä niitä olisi käytettävä. Mutta ei koskaan nähnyt
hän sikojensa juovan -- vielä vähemmin, että olisi voinut kerätä heitä
vesialtaiden ympärille.
Hän olisi niin kernaasti tahtonut tietää tämän salaisuuden, jota hän
oli koettanut ratkaista kasvavana ollessaan. Sillä jos Jaakoppi oli
saanut siat ja lampaat synnyttämään kirjavia perillisiä, niin oli hän
niin taitava eläinhoidossa, että se melkein oli yliluonnollista.
Mutta nykyaikaan opittiin sitä kirjoista kaikkea tuollaista; kun vaan
olisi saanut käsiinsä ne oikeat kirjat; mutta tässä hän nyt seisoi
avuttomana tuon mahdottomuuden edessä ja mistä hän alkaisi? Tässä oli
se juopa, joka aina tulisi eroittamaan hänet Krögeristä ja siitä
maailmasta, mihin tämä kuului.
Sunnuntaisin tutustui hän useihin nuoriin puotilaisiin, jotka
opettelivat kirjanpitoa iltahetkinä. Törres yhtyi hetikohta heihin.
Ensimmäisinä tunteina oli hän aivan typerä; varovaisesti kirjoitti hän
paperille kaikki ymmärtämättä siitä pienintäkään ja piti suunsa visusti
kiinni. Mutta vähitellen alkoivat numerot hänen edessään elää. Hän
ryhtyi ratkaisemaan niitä esimerkkejä tutuista kauppaliikkeistä, joita
opettaja antoi heidän harjoitella, oikein todellisella liikemiehen
innolla, möi ja osti ja sijoitteli; eikä kestänyt kauvan ennenkun nuori
Vold hämmästytti opettajaa nopeudellaan ja tarkkuudellaan tulojen ja
menojen laskemisessa.
Mutta enin kaikesta liikutti Törresiä korko ja koronlasku.
Lapsuudestaan asti oli hän kuullut puhuttavan "rahoista, jotka kasvavat
korkoa", jonkunlaisella pyhyyden kunnioituksella. Ja kun hän nyt oppi
näkemään, kuinka tuo korko syntyi, kuinka nuo siunatut rahat tekivät
yötä päivää muurahaisen ahkerata työtään, kuinka paljon ne voivat
lisääntyä jo ainoastaan 1/4 korolla, ja kuinka pienetkin summat tekivät
työtään ja munivat pienoisia korkomunia -- niin vaikutti kaikki tämä
valtavasti hänen sieluunsa. Ja kohta hän ei muuta tehnyt kuin laski
päässään korkoa kaikista niistä rahasummista, joita kuuli mainittavan
tai jotka itsestään johtuivat hänen mieleensä.
Sen jälkeen kuin hän oli ottanut nuo ensimmäiset kymmenen äyriä
rahalaatikosta, oli hän säännöllisesti mutta hitaasti lisännyt
salaisia päästöjään. Se oli hänestä niin helppoa ja luonnollista,
ett'ei hän voinut muuta ajatella kuin että nuo molemmat muut tekivät
samalla tavalla. Hän kuvaili aina että hän vartioi rahalaatikkoa
rouva Knudsenin puolesta ja tuosta palveluksesta sai hän ottaa
pikkupalkkansa. Sentähden harhaili hän alinomaa rahalaatikon ympärillä,
kunnes tapahtui eräänä päivänä, että herra Jessen sanoi ankaralla
äänellä:
"Mitä se merkitsee että te aina nuuskitte rahalaatikon ympärillä? --
eikö teillä ole muuta vartioimista?"
"Hyvä on, että joku sitäkin vartioi", vastasi Törres, ja he katsoivat
toisiaan silmiin räpähyttämättä. Neiti Thorsen vapisi.
Mutta olihan herra Jessenillä enempikin hallussaan, hänellä olivat
kirjat; hän teki ostoksia ja kirjoitti laskuja; ja kun Törres varovasti
kokosi hopearahoja, saattoi tuo toinen milloin tahansa solahuttaa
setelin taskuunsa.
Tuo se kiusasi Törresiä; hänen huolenpitonsa rouva Knudsenista ei
suuresti hyödyttäisi niin pian kuin herra Jessenillä oli ohjakset; eikä
Törres päässyt koskaan kirjoihin käsiksi; vielä sittenkin kuin hän oli
oppinut kirjanpidon, ei hän koskaan saanut viedä mitään kirjoihin,
ell'ei herra Jessen itse seisonut vieressä sanelemassa niinkuin ei
hänestä koskaan voisi tulla muu kuin alaikäinen maalaispoika.
Jos neiti Thorsen joskus ottikin vähän koristuksiinsa ja semmoiseen,
niin se nyt ei ollut niin vaarallista; Törres soi sen hänelle niin
mielellään, kun hän oli niin sievä ja suloinen; ja alkoi yhä enemmän
haluta omakseen tuota leikkikalua.
Näin kului Törres Voldin ensi vuosi kaupungissa. Kun taas tuli syksy ja
pitkät illat, alkoi hän opetella kaksinkertaista kirjanpitoa.
Hänen pääomansa oli nyt kasvanut niin, että hän uskalsi lainata pari
sataa kruunua hyvää korkoa vastaan pienille torikauppiaille, jotka
maksoivat korkoa viikottain. Se oli tuottava liike, mutta sitä piti
harjoittaa salaa sunnuntaisin, kun hän oli vapaa. Pankkeihin ei hän
uskaltanut sijoittaa rahojaan, ett'ei herättäisi epäluuloa.
Mutta muuten ei hän ollut suuresti edistynyt. Vaikka hänestä oli hyvän
myyjän maine, jolta naiset mielellään ostivat, ja vaikka rouva Knudsen
oli korottanut hänen palkkaansa, ei hän koskaan päässyt häntä sen
lähemmä. Hän oli hienoin nainen, minkä Törres tunsi, -- ei tuollainen
nukke kuin neiti Thorsen, mutta sisällisesti hieno -- hiljainen ja
arvokas. Mutta herra Jessen hoiti aarteita ja kirjoja. Tunne siitä,
että tuo talonpoikaispoika kenties sittenkin voisi tulla hänelle
vaaralliseksi, alkoi häiritä herra Jessenin varmuutta; ja hän valvoi
yhä tarkemmin, ett'ei Törres nousisi astettakaan korkeammalle kuin
minkä hän salli.
Sentähden oli herra Jessen myöskin ystävällisempi neiti Thorsenille;
sillä sinnekin näytti Törres jo pääsevän tunkemaan. Ja niin ei neiti
Thorsenin sydän parka päässyt koskaan oikein paranemaan, mutta
revittiin sitä molemmille puolille niin että kirpeloi.
Yhden täydellisen voiton oli Törres kuitenkin voittanut, voittaessaan
tuon suurikasvuisen Berthan. Se nopeus jolla tuo talonpoikaispoika,
joka oli alkanut hänen vertaisenaan ja siitä ylennyt hienoksi herraksi,
joka nyt söi herrasväen kanssa, oli aivan häikäissyt hänet.
Mutta Törresistä itsestään alkoi tuntua, ett'ei hän liikahtanut
paikaltaan. Niinpian kuin hän ei päässyt Jessenin sivu, ei ollut mitään
saavutettu. Ja Jessen oli niin näppärä ja täsmällinen, ett'ei Törres
koskaan löytänyt hänessä mitään vikaa, johon olisi voinut takertua.
Näytti vaan siltä kuin herra Jessen yhä enemmän juurtuisi liikkeesen;
ja kaupunkilaiset olivat varmemmat kuin koskaan ennen, että hän menee
naimisiin lesken kanssa.
Oli myöhä yö kun Törres erään kerran palasi kotiinsa korttia pelaamasta
muutaman toverinsa luota; hän oli kuumunut totista ja tupakasta
pienessä kammarissa ja kulki uhkamielisenä tuulta vasten kotiinsa.
Toverit olivat taaskin puhuneet Jessenistä ja rouva Knudsenista; Törres
puri hammasta ja kiroili että nyt sitä koetellaan.
Mitä hän tulisi tekemään, sitä hän ei niin tarkkaan tietänyt; mutta
huomispäivänä saisi Jessen jo nähdä ettei hän anna nujertaa itseään.
Tuollaisia raivopuuskia tuli hänelle joskus muulloinkin, mutta silloin
puri hän hampaansa yhteen niin että järisi, ja kohtaus meni ohitse.
Hän riisui saappaansa alhaalla -- niinkuin hänen tapansa oli kun hän
tuli näin myöhään, ja hiipi varovaisesti pimeitä rappuja myöten ylös.
Mutta kun hän alkoi kopeloimaan itseään omaan kammariinsa, pysähtyi hän
yhtäkkiä ja salamana iski hänen päähänsä muuan ajatus.
Tuolla -- vasemmalle makasi Jessenin rakastettu -- tai mikä hän nyt
lienee ollut; ainakin oli hän Jessenin puolella; siitä päästä olisi
hänen alkaminen!
Monena iltana oli hän näin ajatellut neiti Thorsenia kulkiessaan noin
lähi hänen oveaan. Mutta aina hän oli ollut järkevä ja pelännyt
skandaalia; Bertha saattaisi kuulla, -- ja rouva Knudsen alakerrassa.
Mutta tänä iltana oli hänellä rohkeutta vaikka mihin tahansa ja
sukkasillaan hiipi hän ovelle.
Neiti Thorsen oli lukinnut ovensa joka ilta, kun tuo mies alkoi maata
yläsillalla, mutta sitten oli hän rauhoittunut. Törres liukui aivan
hiljaa sisään ja haparoi sängyn luo. Neiti Thorsen hypähti unissaan
istualleen; mutta Törres sai hänen käsistään kiinni ja kuiskasi, että
hän olisi aivan rauhallinen, ei tässä ole mitään hätää.
"Onko täällä tulipalo?" kysyi hän ja riuhtasi itsensä irti.
"Ei, se olen vaan minä -- Vold, minä tulin vaan puhelemaan pari sanaa
teidän kansanne, neiti!"
"Hyi, kuinka minä pelästyin", huokasi neiti Thorsen ja paneutui
takaisin vuoteelleen: vasta nyt hän oikein heräsi; ja samassa vetäytyi
hän seinään ja kysyi uudelleen hätääntyneenä, mitä hänellä oli täällä
tekemistä?
Ei muuta kuin tahtoisi vähän puhella hänen kanssaan.
Hänen pitää mennä heti, heti -- sanoi neiti ja alkoi vapista, mitä hän
tahtoo, hehän ovat yhdessä koko päivän.
Se on juuri se, että he ovat yhdessä koko päivän eivätkä kuitenkaan saa
puhella rauhassa, hän on niin yksin, ei kukaan välitä hänestä
vähääkään. --
Neiti Thorsen lepäsi silmät auki pimeässä ja kuunteli hänen sanojaan,
jotka hän kuiskaili surullisella ja kunnioittavalla äänellä. Hän voi
kuulla, että Törres oli laskeutunut polvilleen hänen vuoteensa viereen;
mutta kun ei Törres siitä näkynyt aikovan tulla lähemmäksi, makasi hän
rauhallisesti ja kuunteli häntä vapisematta.
Neiti oli aina ollut niin hyvä ja ystävällinen hänelle, aina siitä
saakka kuin hän tuli; mutta juuri siitä syystä ei hän enää voi kestää
kauemmin --
Mitä hän ei kestä? -- kuiskasi neiti Thorsen vastaan.
Niin -- kyllä neiti tietää sen, mitä hän tarkottaa.
Ei, totta tosiaan ei hän tiedä mitään.
Että neiti vielä voi kieltää! -- niinkuin ei hän olisi nähnyt, mitä on
hänen ja herra Jessenin välillä!
Törres kuuli, että neiti Thorsen liikahti tiukasti vuoteellaan ja sanoi
päättävästi:
"Minä en ole kihloissa herra Jessenin kanssa".
"Kutsukaa sitä miksi tahdotte", sanoi Törres loukkautuneella äänellä.
Mutta nyt huokasi hän vuoteellaan ja sanoi kiivaasti:
"Minulla ei ole kerrassa mitään herra Jessenin kanssa ja sen minä vaan
tahdon sanoa: ei koskaan ole kukaan mies ollut minua niin likellä kuin
te tänä iltana; mutta nyt täytyy teidän mennä -- heti, heti!"
Törres kielsi häntä puhumasta niin kovaa ja kiitti häntä itse
kuiskaavalla äänellä tuosta vakuutuksesta, joka teki hänet niin
iloiseksi, vaikka kohta --
Ei, hänen pitää uskoa: neiti oli taas painanut päänsä tyynyyn, ja kun
hän pyysi häntä uskomaan niin sattui hänen pieni lämpönen kätösensä
Törresin käteen.
Törres tarttui siihen ja hänen päätänsä huimasi niin kummasti, kun hän
sitä piteli. Mutta tottunut kuin hän oli jo maalla tällaisiin yöllisiin
vierailuihin, ja tiesi ettei pidä pelästyttää tyttöjä ensi kerralla,
niin ei hän muuta kuin puhui rauhallisesti kuiskaamalla ja pyysi, ettei
hän suuttuisi kun hän tuli.
Ei, ei hän ole suuttunut; mutta nyt pitää hänen mennä, ja hänen täytyy
uskoa.