(Molemmat kirjoittavat ääneti).
MARINA (Haukottelee). Rupeaa jo nukuttamaan...
ASTROV. On niin hiljaista. Kynät rapisevat, sirkka laulaa. Lämmintä,
kodikasta... Ei tekisi mieleni lähteä täältä. (Kuuluu tiukujen
kilinää). Hevosia valjastetaan... Ei siis auta muu kuin jättää
jäähyväiset teille, ystäväni, ja jättää jäähyväiset omalle pöydälleni
ja -- sitten matkaan!
(Sovittaa kartogrammin pahvikoteloon).
MARINA. Ja miksi kävitte hyörimään ja pyörimään? Istukaahan.
ASTROV. En voi.
VOINITSKI (Kirjoittaa). "Ja vanhaa velkaa jälellä kaksi ja
seitsemänkymmentä viisi..."
(Työmies tulee).
TYÖMIES. Mihail Lvovitsh, hevoset ovat valjaissa.
ASTROV. Odota. (Antaa hänelle apteekin, matkalaukun ja pahvikotelon).
Kas tuossa, ota nuo. Mutta katso, ettet riko pahvikoteloa.
TYÖMIES. Kyllä.
(Menee).
ASTROV. No-oh... (Menee jättämään jäähyväisiä).
SONJA. Milloinka me tapaamme toisiamme?
ASTROV. Luultavasti emme ennen kesää. Talvella tuskin... Tietysti, jos
jotakin tapahtuu, niin lähettäkää minulle sana -- tulen silloin
(Puristaa molempia käsiä). Kiitos vieraanvaraisuudesta, hyvyydestä,
ystävyydestä... sanalla sanoen, kaikesta. (Menee Marinan luokse ja
suutelee häntä päähän). Hyvästi, vanhus.
MARINA. Niinkö sinä lähdet ilman teetä?
ASTROV. Kiitos, en halua.
MARINA. Kenties ottaisit ryypyn?
ASTROV (Epäröiden). No, olkoon menneeksi...
(Marina menee).
ASTROV (Paussin jälkeen). Sivuhevoseni on alkanut vähän ontua. Eilen
vasta sen huomasin, kun Petrushka toi sitä juomaan.
VOINITSKI. Pitää kengittää uudestaan.
ASTROV. Täytyy poiketa Roshdjestvennon kylään sepän luokse. Ei auta muu
(Menee Afrikan kartan eteen ja katselee sitä). Kylläpä tuolla Afrikassa
mahtaa nyt olla kuumuutta -- hirveästi!
VOINITSKI. Kyllä luultavasti.
MARINA (Palaa, kantaen tarjotinta, jossa on ryyppy viinaa ja palanen
leipää). Ota siitä.
(Astrov juo viinaa).
MARINA. Terveydeksesi! (Kumartaa syvään). Ottaisit leipäpalan päälle.
ASTROV. Ei, hyvä näinkin... Ja nyt, voikaa hyvin. (Marinalle). Älä tule
minua saattamaan, Marina. Ei tarvitse.
(Hän lähtee; Sonja menee perästä saattamaan häntä
kynttilä kädessä; Marina istuutuu nojatuoliinsa).
VOINITSKI (Kirjoittaa). "2 p:nä helmikuuta ruokaöljyä 20 naulaa... 16
p:nä helmikuuta taas ruokaöljyä 20 naulaa... Tattariryynejä..."
(Paussi).
(Kuuluu tiukujen kilinää).
MARINA. Nyt hän läksi.
(Paussi).
SONJA (Tulee takaisin, panee kynttilän pöydälle). Hän läksi.
VOINITSKI (Laskee helmilaudalla ja kirjoittaa muistiin). Sum...
viisitoista... kaksikymmentä viisi...
(Sonja istuu ja kirjoittaa).
MARINA (Haukottelee). Ah, syntejämme...
(Telegin tulee varpaillaan, istuutuu oven pieleen
ja näppäilee hiljaan kitaraa).
VOINITSKI (Sonjalle, silittäen kädellään hänen hiuksiaan). Lapseni,
kuinka raskas on elämäni! Oo, jospa tietäisit, miten minun on vaikea!
SONJA. Mitä tehdä, täytyy elää! (Paussi). Me elämme vielä edelleen, eno
Vanja. Elämme monen monta pitkää päivää ja ikävää iltaa; opimme
kärsivällisesti kestämään koettelemuksia, joita kohtalo meille
lähettää; teemme työtä muiden hyväksi niin hyvin nyt kuin vanhaksi
tultuamme, tuntematta lepoa, ja kun meidän aikamme on tullut, niin
kuolemme nöyrästi ja haudan tuolla puolen sanomme, että me olemme
kärsineet ja itkeneet ja saaneet kokea katkeruutta, ja Jumala on
säälivä meitä ja me, eno, rakas eno, saamme nähdä valoisan, kauniin ja
kirkastuneen elämän, saamme iloita ja katsoa nykyisiä onnettomuuksiamme
säälien, hymy huulilla -- ja levähtää. Minä uskon, eno, uskon
palavasti, intohimoisesti... (Laskeutuu polvilleen hänen eteensä ja
painaa päänsä hänen käsiinsä; väsyneellä äänellä). Me levähdämme!
(Telegin soittaa hiljaa kitarata).
SONJA. Me levähdämme! Me kuulemme enkelien laulua, näemme koko taivaan
timanteissa, näemme, kuinka kaikki maallinen paha, kaikki kärsimyksemme
hukkuvat laupeuteen, joka täyttää koko maailman, ja elämämme on
tyyntyvä hiljaiseksi, lempeäksi ja suloiseksi niinkuin hyväily. Minä
uskon, uskon... (Kuivaa nenäliinallaan kyyneleitä enonsa silmistä).
Rakas, rakas eno raukka, sinä itket... (Läpi kyynelten). Sinä et saanut
elämässäsi tuntea iloa, vaan odota, eno Vanja, odota... Me
levähdämme... (Syleilee häntä). Me levähdämme!
(Vartija kolkuttaa).
(Telegin soittelee hiljaa; Maria Vasiljevna kirjoittelee
broshyyrin reunoihin; Marina neuloo sukkaa).
SONJA. Me levähdämme!
_Esirippu hitaasti alas_.
* * * * *
Ruhtinas _Peter Krapotkin_ lausuu Venäjän kirjallisuutta käsittelevissä
esitelmissään Anton Tshehovista m.m.:
"Ei kukaan (venäl. kirjailijoista) ole pystynyt niinkuin Tshehov
kuvaamaan nykyisessä sivistyselämässämme ilmeneviä inhimillisiä
puutteellisuuksia ja varsinkin sivistyneiden turmeltuneisuutta,
haaksirikkoisuutta --"
"Tshehovin näytelmät osoittavat selvästi, kuinka hänen uskonsa
parempaan tulevaisuuteen vuosi vuodelta kasvoi -- -- --"
"'Eno Vanjan' loppu on kyllä masentava, mutta siinä näkyy kuitenkin
hiljainen toivon siinto. Tämä näytelmä kuvaa sivistyneiden
'intellektuellien' ja varsinkin sen luokan pääedustajan, professorin
täydellistä rappeutumista, tuon professorin, joka on pieni perhejumala,
jonka hyväksi kaikki muut ovat uhrautuneet ja joka ei koko elämänsä
aikana ole tehnyt muuta kuin kirjoitellut kauniita sanoja taiteen
pyhitetyistä kysymyksistä, samalla kuin hän on ollut ikänsä täydellinen
egoisti. Mutta draaman loppu on toista. -- -- -- Siinä helähtää Sonjan
ja hänen enonsa altistumisen ja itsensäkieltämisen sävel sydäntä
särkevästä: 'Ei auta', sanoo Sonja, 'meidän täytyy elää! Me elämme
vielä edelleen, eno Vanja. Elämme monen monta pitkää päivää ja ikävää
iltaa; opimme kärsivällisesti kestämään koettelemuksia, joita kohtalo
meille lähettää; teemme työtä muiden hyväksi niin hyvin nyt kuin
vanhaksi tultuamme, tuntematta lepoa, ja kun meidän aikamme on tullut,
niin kuolemme nöyrästi ja haudan tuolla puolen sanomme, että me olemme
kärsineet ja itkeneet ja saaneet kokea katkeruutta, ja Jumala on
säälivä meitä ja me, rakas eno, saamme nähdä valoisan, kauniin ja
kirkastuneen elämän, saamme iloita ja katsoa nykyisiä onnettomuuksiamme
säälien, hymy huulilla -- ja levähtää. Minä uskon palavasti,
intohimoisesti... Me levähdämme.' Tässä on vihdoin sovittava piirre,
joka pääsee kuuluville epätoivon keskeltä -- -- --".