Anni istuu lattialla pieni, valkokutrinen, tyttö sylissään, kahden
isomman lapsen leikkiessä hevosta hänen pitkillä palmikoillaan.
Heinäkuun aurinko hellittää tulista hellettään avoimesta ikkunasta. Ei
tuulen henkäyskään lievennä tätä tukahuttavaa kuumuutta.
— Istu hiljaa Tuttu. Nanni opettaa sinua puhumaan.
Pienokainen totteli. Laittautui vakavasti istumaan ja silmissä harras
ilme odotti tärkeän toimituksen alkamista.
— Nannin — oma — Tuttu.
— Nanni — moma — Tuttu.
— Tutun — oma — Nanni.
— Tutun — moma — Nanni.
— Hyvä Tuttu on paras Tuttu. Pidä Nannia kaulasta hyvänä!
— Kaulatta — hyvänä, — sopersi pienokainen, kiersi palleroiset
käsivartensa rakkaan hoitajansa kaulaan ja pusersi koko voimallaan.
— No, no, Tuttu. Ei niin kovaa. Riittää jo! Sinä puristat Nannin
hengettömäksi.
— Oletko sinä minutkin opettanut puhumaan — kysyi Osmo, lapsista vanhin.
— Olen opettanut sinut ja Maijankin. Sinä Osmo olitkin vaikein
hoidettava. Et tahtonut viitsiä kävelemäänkään opetella, olisit vaan
Nannilla itseäsi kannattanut. Iso olit vielä ja raskas, kun sinua tänne
kolmanteen kerrokseen retuutin.
— Mutta nyt olen jo sinulle apuna. Osaanhan nostaa Tutun alas tuoleilta
ja pöydiltä, joille se aina kiipeää. Osaan avata Maijan napit ja viedä
pihalle kuivamaan esiliinojamme, joita sinä peset.
— Minäkin autan Nannia, kun tulen hiukan suuremmaksi — puheli
Maijatyttö.
— Anni! Annii! — kuului pihalta.
Tyttö juoksi ulos ja palasi pian kädessään Sannin tuoma kirjelippu.
Lapset yhdestä suusta huutamaan:
— Onko se Vanjushkalta? Näytä meille Vanjan kirje!
— Äytä Vanna kiie! — pyyteli pieninkin.
Eihän se Anni raaskinut vastustella ja yhdessä sitä katseltiin ja
tavailtiin. Eikä se ollut sen kummempi, olipahan vaan taskukirjasta
reväisty lehtinen johon kosmoskynällä oli huonolla käsialalla
tuhrustettu:
"Millaja Annushka!