Kaksi tyttöstä istui sillan kaidepuulla katsellen hitaasti laskeutuvaa
juhannusillan aurinkoa. Lahden pinta välkkyi monin värivivahduksin ja
selällä, missä painuvan päivän kaari näytti koskettavan veden rajaa,
hehkui meren pinta purppurassa, joten kaukainen karikko näytti kuin
puhtaassa kullassa uiskentelevan.
* * * * *
Neitosista nuorempi, tummatukkainen, vilkassilmäinen tytöntylleröinen
katseli tarkkaavaisella mielenkiinnolla ohikulkevia ja hymähti
tyytyväisenä nähdessään yhä useamman tyttötuttavansa kääntyvän
sillanmutkasta Hupisaarelle.
Mutta toisen kasvoilla asui vakava surumielisyys ja hänen siniset
silmänsä katselivat kauvas ulapalle, kuin vuotellen näköpiiriinsä
ilmestyväksi sitä, jota ikävöi.
Sanni yhä jatkoi huomioitaan.
— Tuokin on vielä tähän asti pitänyt itseään liian hyvänä venäläisten
tansseihin, jopahan kelpaa senkin tulla — ajatteli hän, saaden
vahvistusta hartaalle halulleen astua hänkin ensi kertaa tuolle
houkuttelevalle, kielletylle alueelle.
— Kunpahan vaan saisin mukaani tuon Annin! — Tokkopa siitä nyt
pahenisi, vaikka käväsee katsomassa, pääseehän sieltä pois, ellei
miellytä.
Hän katselee toveriaan ajatuksiaan jatkaen:
— Olisipa minulla tuommoinen hoikka vyötärys! — Entä nuo pitkät
kellervät palmikot, jos ne yhdeksi letittäisi tulisi siitä käsivarteni
paksuinen.
* * * * *
— Mitä sinä minusta katselet?
— Ihmettelen vaan, kun siihen taas jäit äänettömänä tuijottamaan,
vaikka lähtiessä luvattiin olla "reilulla" päällä. Kuuletko tuota
soitontahtia ja näitkö miten väkeä lappautuu Hupisaareen viettämään
juhannusyötä?
— Minusta tuntuu niin ilkeältä sinne mennä.
— No mikä on vikana?
Anni oli vaiti. Pehmeinä, kiehtovina tulivat soiton säveleet, kuin
kutsuen, houkutellen.
— Sentähden minä vaan, näetkös, kun ne ovat ryssäin tanssit.
— Ovatko ne sitte huonompia kuin muut? Olet lapsellinen, Anni, tahi
on tuo ajatus sen hyvän emäntäsi istuttama. Hänhän soisi sinun aina
pysyvän samanlaisena, kilttinä lapsentyttönä, jommoisena olet häntä
viidettä vuotta palvellut.
Sanni puhui varmana, vakuuttavana, vaikka sisässään kuuli kieltelevän
äänen.
Kaksi ohikulkevaa sotamiestä lyöttäytyi tyttöjen seuraan.
Toinen jalkaväkeen kuuluva, keskikokoinen, vaaleahko, rokonarpinen,
puhui auttavasti suomea. Toinen rakuuna, hoikka, notkealiikkeinen. Sen
tukka oli pehmeä, kähertyvä, pikimusta, suupielissä, mustien viiksien
alla karehti hymy ja silmänpohjassa vilahti veitikka.
Hän katseli Annia herkeämättä puhellen omaa kieltään, josta tyttö
ei sanaakaan ymmärtänyt, olipahan vaan niin paha olla, kun se niin
katseli, mutta Sanni oli jo täydessä keskustelussa toisen kanssa.
— A' mikä nimi, kaunis neiti? — virkkaa Annin hämmästykseksi rakuuna.
Hänkin siis osasi suomea.
— Anni minä olen.
— Aa', Anni, Annushka. — Minä Vanjushka, Vanja Ivanovitsh Stanovitsh.
Anni oli vastahakoinen keskusteluun ja vastaili niukasti vieraan
kysymyksiin. Sotamiehet alkoivat nyt innokkaasti pyydellä tyttöjä
tanssimaan. Sanni, jonka mieli sinne juuri paloi, oli valmis lähtemään.
Hän kääntyi vielä epäröivään Anniin.
— Tule nyt!
Ei tässä vastustelu auttanut ja niin sitä asteltiin neljin
tanssipaikalle Sanni edellä uuden tuttavansa kanssa, Anni jälessä
rinnallaan tumma rakuuna.
* * * * *
Tyynen, ihanan juhannusyön hämärä lepäsi yli uneliaan meren, kätki
verhoonsa Hupisaaren, loi omituisen herkkyyden mieliin ja säveleet nuo
meille niin tutuksi käyneet venäläiset kappaleet soivat pataljoonan
soittokunnan torvissa tänä yönä aivan uuden, erikoisen viehätyksen,
synnyttäen sielussa oudon tunneaaltoilun.
Ja kun Vanjushka kietoi käsivartensa Annin hoikille vyötäisille oli
kosketus hellä ja hyväilevä ja noiden tummien silmien katse tunkeutui
syvälle sydämeen.
Kuin siivin he kiitivät!
— Miilaja Annushka! Kuinka kevyt olet käsissäni! — hän sanoi puristaen
lievästi tytön vartta.
Se oli yhtä menoa ja pyörimistä sen illan, kun yksi käsistään päästi,
tuli toinen jo tanssiin pyytämään, varsinkin eräs inkeriläinen vänrikki
piti kovasti puoliaan.
Mutta kerran ei Vanja päästänytkään hänen kättään.
— Padjom gulait, Annushka!
Vierellä seisovan vänrikin kasvoille levisi harmi, mutta toinen vaan
kädestä pidellen veti tyttöä mukanaan pois tanssilavalta.
He tulivat saarta ympäröivälle hiekkakäytävälle. Annista tuntui,
että hänen _pitäisi_ vetää kätensä pois, mutta kun hän koetti sitä
irroittaa, veti toinen sen kainaloonsa.
Leuto merituulen henkäys hyväili miellyttävästi kuumenneita kasvoja.
Vanjan käsi oli pehmoinen, siromuotoinen, miellyttävä. Anni tuli sitä
verranneeksi Sampan karkeaan, työnkovettamaan kouraan.
Tämän muisto sai hänet hetkeksi hiukan alakuloiselle mielelle.
— Kenties ryhdyt ryssäin kanssa sinäkin, kuten moni muu tässä
kaupungissa — oli Samppa sanonut viime markkinoilla tavattaessa — niin
hän sanoi, ja syvä,- synkkä ryppy oli silmäkulmien välissä.
— Kah, mitä nyt, Annushka? Sitä vänrikkiäkö. Ai, ai, jos se uskaltaa
tänne!
Käsi tapaili miekankahvaa. Välkähti kiiltävä teräs, mutta samassa
takaisin tuppeen livahti ja äskeinen kasvojen tuima ilme vaihtui mitä
herttaisimpaan hymyyn.
— Sinä kaunis tyttö! Kaikki sotilaat katselivat. Katsoppas Ivana
Ivanovitshiä, kauneimman sai taas tytön.
Uusi, ennen salassa piillyt tunne pulpahti esille nuoren tytön
sydämessä. Hänkö, täti Vuorelan lapsenhoitaja! Oliko hän kaunis? — Ei
sellaista ollut vielä kukaan aikuinen hänelle sanonut, lapset joskus
hyvillään ollessaan lepertelivät:
— Sinä olet nätti tyttö, Nanni, olet Sannia paljon kauniimpi.
— Olisiko _hänenkin_ mielestään niin? — Saattoiko sen sanoja uskoa?
Mutta vierellä kulkeva muukalainen näytti totta tarkoittaneen.
— Ja ljublja — arvaappas, mitä se merkitsee? Tyttö punehtui. Hän tiesi,
mutta ei sanonut tietävänsä.
— Sen opetan sinulle ensi kerralla, kun tavataan.
Anni koetti peittää punastustaan ja pysähtyi taittamaan lepän vesaa,
mutta tunsi silloin suudelman poskellaan.
Tyttö hätkähti ja vetäytyi kauemmaksi.
— Pelkäät vierasta, pikku tyttö. — Ei Vanja enää, ei koskaan enää.
— Lupaatko sen?
— Varmasti lupaan, Annushka!
Huulet hymysivät, valkea hammasrivi välähti ja silmän pohjassa pälyi
veitikka.
— Mennään pois. Sanni ehkä odottaa. On aika lähteä kotiin.
He kiersivät ympyränmuotoista hiekkakäytävää, joka kapeni täältä päästä
ollen suurien puiden varjostama. Mies sivulla kulkien taivutti lehvät
tytön tieltä ja, kun käytävän katkaisi pieni oja, lennähti tyttö
kevyesti sen yli, Vanjan harjaantuneitten käsivarsien kohottamana.
Vain sillanpäähän sallivat tytöt sotilasten saattaa itseään ja siitä
lähtivät he kahdenkesken kävelemään pitkin autioita katuja kaupungin
toiseen laitaan.
— Sinullapa taisi olla perin hauskaa — virkkoi viimein purevalla
äänellä Sanni. Sinulla, joka olit niin vastahakoinen sinne lähtemään.
Toinen ei vastannut ja äänettöminä jatkettiin taas matkaa.
* * * * *
Kotipihalle päästyään istahti Anni pihakeinuun vilvoittelemaan. Siinä
hänen hiljaa kiikutellessaan ummistuivat silmäluomet, aika tuokiossa
vaihtui ja puoliunessa hän uudelleen eli vuosi takaperin viettämänsä
juhannuksen.
* * * * *
Hän istuu oman luhtinsa kynnyksellä ruumiissaan miellyttävä puhtauden
tunne. Kaikki kaupungin tomut on kylvetetty pois täällä kotoisessa
kylyssä, josta tuoreitten vihdaksien tuoksu on jäänyt irrallaan olevaan
tukkaan. Porraspäihin on juhannuskoivut juhlan kunniaksi asetettu.
Ilmassa tuntuu palavan kydön haju ja kaukana, loputtomien lakeiden
vainioiden takana laskeutuu aurinko etäisen metsän taakse, joka
tummansinisenä juovana rajoittaa avaraa näköpiiriä.
Äiti kävelee pihapolkua tuvan ja aitan väliä, onnahtaa toista
jalkaansa, jota leini taas kevätaikana on ahdistellut ja puhelee
mennessään.
— Saisit sieltä jo tulla kotia, ainakin ensikeväimeen. Kyllä olen
katunut, kun annoin sen Kantolan Tiitan sinut sinne kaupunkiin
toimittaa. Herraskaisemmaksi taidat vuosi vuodelta siellä käydä,
tokkopa täällä enää työhön kykenisitkään.
— Kyllä minä, äiti, kotia tulen, kun se Tuttu vaan tulee vähän
suuremmaksi, että saatan sen jättää.
— Tuttu, sanoit?
— Niin se pienin tyttö. Taimihan sen nimi on, mutta ne isommat lapset
alkoivat sitä sillä nimellä kutsua.
— Hm. — Eiköhän se vaan liene kaupungin elämä joka on alkanut sinua
viehättää. Ei taitanut minulle tulla tyttärestä apua ja poikakin on
maailman markkinoilla — puhelee eukko ja astuu tupaan, samalla kun
isäukko pistäytyy pihalle paitahihasillaan ja piipunnysä suussaan.
Hänen kasvonsa oikein hohtivat puhtauttaan kuten tuo valkea,
kotikutoinen pellavapaitansakin. Hän oli aina yhtä reipas ja nuorekas,
ei häneen tuntunut pystyvän aika eikä työ.
* * * * *
— Kuule Anni, lähde hyppyyn meidän kanssamme Jokipellolle!
Siellä olivat veräjän takana Toiskan tytöt ja Kokkolan Samppa.
— Tulkaa hetkeksi tänne pihalle istumaan. Olen heti valmis. Minä
letitän vaan tukkani.
Tytöt tulivat veräjästä. Samppa loikkasi aidan yli. Anni huomasi heti,
miten hän oli vuoden aikana paljon miehistynyt.
* * * * *
Tytöt istuivat luhdin portaille jutellen omista asioistaan. Isä ja
Samppa kuistilla keskustelivat matalalla äänellä joten Anni tuskin
kuuli mistä ne puhelivat.
— Onko Joukosta kuulunut mitään? — kuului Samppa kysyvän.
— Tuli tässä tuonnoin Ruotsin kautta kortti. Terveenä kuuluu olevan.
Eipä sieltä muita tietoja saakaan, nyt eivät enää tahdo kortitkaan
kulkea.
— Kadun, etten silloin lähtenyt Joukon matkaan.
— Tarvitaanhan sitä miehiä täälläkin. Mikäs meille neuvoksi, jos kaikki
nuoremmat miehet meren takana ja akat ja vanhukset vaan kotosalla
silloin, kun kerran noustaan panemaan ryssän mellastuksille raja.
Siihen on kerran vielä pakko ryhtyä, eivätkä ne pojat sieltä siihen
hätään joudu, pääsevätkö ollenkaan sieltä takaisin, kuka sen tietää?
— Ei se Saksa sentään ole mikään ryssä.
— No ei sen pitäisi olla.
— Ei luulisi.
Siihen katkesi keskustelu. Kumpikin vaipui mietteisiin ja heidän
kasvoillaan asui syvä totisuus.
* * * * *
Huvipaikka oli tasainen niitty korkeiden koivujen ja rehevien leppien
ympäröimä. Siellä istuskeli jo joukko nuorta väkeä ja tyttöjen koreat
kansallispuvut muodostivat iloisen värileikin vihreätä maata vasten.
Pian pyöri piiri ja kaikui laulu hiljaisessa kesäyössä.
"Naapurin poika se pellollansa
korjaili apiloita.
Naapurin poika se pellollansa
korjaili apiloita.
Silmäili, silmäili nättiä tyttöä
ja välill' oli vino aita.
Silmäili, silmäili nättiä tyttöä
ja välill' oli vino aita.
Vino aita oli välillä,
vaan lempi se leimahteli.
Vino aita oli välillä,
vaan lempi se leimahteli.
Niityllä, niityn mättähällä
se poika ajatteli.
Niityllä niityn mättähällä
se poika ajatteli."
Parit vaihtuivat, mutta Samppa pyöritti Annia piirissä laulun loppuun.
"Kun sinä olet yksin ja minä olen yksin,
niin eikö me mentäis' yhteen.
Kun sinä olet yksin ja minä olen yksin,
niin eikö me mentäis' yhteen.
Syksyllä, syksyllä korjattaisiin
aittahan pienet lyhteet.
Syksyllä, syksyllä korjattaisiin
aittahan pienet lyhteet."
Yö kuluu. Joesta kohoaa lämpöinen huuru, jostain lähikoivusta kukahtaa
käki ja nuorissa sydämissä läikähtää lämpöinen tunne.
* * * * *
Anni tulee kotiin ja astuu juhannuslehvillä koristettuun luhtiinsa ja
heittäytyy vuoteelle riisuutumatta. Hetken kuluttua kuuluu hiljainen
koputus ovelta.
— Kuka on?
— Minä.
Olisi Anni sen kysymättäkin tietänyt. Hän nousi ja avasi Sampalle oven.
Leveällä tilalla he sitten lepäsivät. Poika loikoi selällään kädet
ristissä pään alaisena, tyttö laidalla sivuuttain kyynäspäähänsä
nojaten.
— Onko sinun hauska olla siellä kaupungissa?
— Joskus on, joskus ei, mutta eipä ole tullut poiskaan lähdettyä.
— Luulin sun jo jäävän tänne olemaan, mutta takaisin taidat taas mennä.
— Takaisin minä menen nyt ainakin tämän kerran. Ajattelin, että vielä
vuoden olisin.
Syntyi vaitiolo. Samppa hyräili äskeistä laulua.
"Kun sinä olet yksin ja minä olen yksin,
niin eikö me mentäis yhteen.
Kun sinä olet yksin ja minä olen yksin,
niin eikö me mentäis yhteen.
Syksyllä, syksyllä korjattaisiin
aittahan pienet lyhteet.
Syksyllä, syksyllä korjattaisiin
aittahan pienet lyhteet."
Mutta Pohjolan lyhyt kesäyö olikin jo kulunut. Linnut livertelivät
pihapuissa ja nouseva aurinko lähetti kimpun kirkkaita säteitä luhdin
ikkunaluukusta sisälle. Samppa nousi ja antoi kättä.
— Tulethan sitte taas markkinapäivänä sinne Hetmannin pihaan. Tule
siinä heti toriajan jälkeen, silloin olemme siellä. Saathan kuulla
kotikuulumisia.
— Kyllä tulen, aina sitä jonkun tapaa.
— Ainakin minut.
— Hyvä on.
Mutta poika piteli yhä hänen kättään omassaan.
— Kuinka sinun kätesi on hienoinen! Ei näissä maantöissä nahka noin
pehmoisena pysy.
— Välipä tuolla, vaikka on karkeampikin. Poika hymähti tyytyväisenä.
Kumpikin luuli ymmärtävänsä takana piilevän ajatuksen.
— Tulethan vielä iltamiin illalla.
— Tulen tokikin. Huomenna täytyy taas takaisin kaupunkiin.
— Näkemiin sitte.
— Hyvästi.
Anni sulki oven hänen jälkeensä riisuutui nukkumaan ja vaipui sikeään
uneen huulillaan onnekas hymy.
* * * * *
Tyttö kiikussa heräsi ja hieroi silmiään. Hän luuli melkein nukkuvansa
kotonaan omassa luhdissaan. Mutta silloin kuului kuin jostain kaukaa
venäläisen valssin rytmikäs tahti ja hänen ohuesta puserostaan
lemahti vieras, tympäisevä haju. Tuli niin paha olla. Kylmäkin tuntui
puistattavan. Hän nousi, kävi sisälle, mielessään outo levottomuus.