Laivan päällikkö se meille päin puhui.
Hänen sanansa kuullessaan Ned Land nousi äkkiä pystyyn. Tarjoilija,
joka oli melkein hengetönnä, kompuroi ulos hytistä saatuaan
isännältään merkin; mutta niin suuri oli viimemainitun mahti
laivassaan, ettei hän katseella tai eleelläkään ilmaissut niitä
koston ja vihamielisyyden tunteita, joita hänellä täytyi olla
kanadalaista kohtaan. Minä typertyneenä ja Conseilkin kaikessa
hidasluontoisuudessan jännitettynä odotimme äänettöminä tämän
kohtauksen jatkoa.
Nojautuen pöydän kulmaan, käsivarret ristissä rinnalla, katseli
päällikkö meitä totisen tarkasti. Epäilyttikö häntä ruveta puhumaan?
Kaduttiko häntä jo äsken ranskaksi lausumansa sanat? Niin ainakin
ajattelin.
Hetkisen äänettömyyden jälkeen, jota ei ainakaan kukaan meistä
rohjennut katkaista, hän puhkesi puhumaan kylmällä ja läpitunkevalla
äänellä:
"Hyvät herrat, minä puhun ranskaa, englantia, saksaa ja latinaa,
kaikkia aivan yhtä hyvin. Olisin siis jo ensi kohtauksessamme voinut
vastata teille, mutta halusin ensin tulla tuntemaan teidät ja sitten
miettiä asiaa. Teidän itsekunkin antamat esitykset seikkailuistanne
kävivät pääkohdissaan yhteen ja vakuuttivat minua juttunne totuudesta
sekä antoivat minun tietää keitä olette. Tiedän siis nyt, että
kohtalo on tuonut eteeni herra Pierre Aronnaxin, joka on Pariisin
Luonnonhistoriallisen museon professori, hänen palvelijansa Conseilin
ja Ned Landin, joka on syntyperäinen kanadalainen ja harpuunamestari
Amerikan Yhdysvaltain sotalaivastoon kuuluvalla frekatilla _Abraham
Lincolnilla_."
Minä kumarsin myöntäen. Minulle ei oltu tehty mitään kysymyksiä,
joihin olisi pitänyt vastata. Tuo mies puhui sujuvata, virheetöntä
kieltä, murtamatta lainkaan muukalaisen tavalla. Mutta sittenkin oli
minun mahdotonta uskoa häntä kansalaisekseni.
Hän jatkoi seuraavaan tapaan:
"Olette epäilemättä arvelleet, että olen viivytellyt liikaa
ruvetessani uudelleen puheisiin kanssanne. Syy tähän on se, että
päästyäni selville teidän persoonistanne tahdoin seikkaperäisesti
punnita, mihin toimenpiteisiin minun oli teihin nähden ryhdyttävä.
Olen epäröinyt kauvan. Mitä sekavimmat olosuhteet ovat saattaneet
teidät tekemisiin miehen kanssa, joka on katkaissut kaikki siteensä
muuhun ihmiskuntaan. Te olette häiritsevästi sekautuneet minun olooni
ja askareihini."
"Tahtomattamme!" uskalsin lausua.
"Tahtomattanne?" toisti muukalainen, korottaen hiukan ääntään.
"Tahtomattaanko _Abraham Lincoln_ ajeli minua takaa kaikilla
merillä? Tahtomattanneko lennätitte poiskilpistyviä tykinluotejanne
alukseni rautakupeisiin? Tahtomattaanko mestari Land survi minua
harpuunallaan?"
Minä jouduin hämilleni näistä sanoista. Mutta niissä lausuttuihin
syytöksiin oli minulla hyvin luonnollinen vastaus annettavana, ja
minä annoin sen.
"Herrani", sanoin, "epäilemättä teillä ei ole aavistustakaan siitä,
mitä huomiota ja väittelyä olette aiheuttanut sekä Europassa että
Amerikassa. Ette tiedä että erinäiset onnettomuudet, jotka ovat
johtuneet yhteentörmäyksistä teidän vedenalaisen aluksenne kanssa,
ovat kuohuttaneet yleistä mielipidettä kahdessa maanosassa. Jätän
mainitsematta, millä lukemattomilla erilaisilla otaksumilla on
koetettu selittää sitä käsittämätöntä ilmiötä, jonka salaisuus
on yksin teidän tiedossanne. Mutta teidän täytyy ymmärtää, että
ajellessaan teitä takaa Tyynen valtameren ulapoilla luulotteli
_Abraham Lincoln_ vainoovansa jotakin valtaista merihirviötä, jonka
tihutöistä oli välttämättä tehtävä loppu."
Päällikön huulet vetäytyivät karsaaseen hymyyn; sitten hän lausui
vielä kylmemmällä äänenpainolla:
"Herra Aronnax, uskallatteko vakuuttaa, ettei frekattinne olisi yhtä
kernaasti vainonnut ja pommittanut vedenalaista veneitä kuin mitä
elävää merihirviötä hyvänsä?"
Kysymys sai minut sanattomaksi, sillä varmastikaan ei kapteeni
Farragut olisi tässäkään tapauksessa pitkältä epäröinyt.
"Ymmärrätte kai nyt, herrani, että minulla on oikeus kohdella teitä
vihollisinani?"
Siihen en tietystikään vastannut mitään. Sillä kannattiko jatkaa
keskustelua tällaisesta kysymyksestä, kun raaka voima voi repiä rikki
parhaimmatkin todistelut?
"Olen epäröinyt jonkun aikaa", jatkoi päällikkö; "eikä ole mitään
syytä jonka vuoksi osottaisin teille vierasystävyyttä. Jos tahdon
erottaa teidät tyköäni, niin mikään asia maailmassa ei herättäisi
minussa halua jälleennäkemiseen; minä asettaisin teidät tämän aluksen
kannelle, jolla tuonaan löysitte turvapaikan, sukeltaisin sitten
syvyyteen ja unohtaisin, että teidänlaisianne olentoja koskaan oli
olemassakaan. Enkö silloin menettelisi oikein?"
"Ehkäpä raakalaisen kannalta", vastasin, "mutta ei sivistysihmisen."
"Professori", lausui päällikkö nopeasti, "minä en lainkaan ole
teidän rotunne sivistysihmisiä. Olen täydellisesti rikkonut välini
ihmiskunnan kanssa, syistä joita minulla yksin on oikeus punnita.
Siksi en tottele sen lakeja ja toivon, ettette enää koskaan muistuta
niistä minulle!"
Se oli selvää puhetta. Harmin ja katkeruuden välke loisti muukalaisen
silmissä, ja minä voin aavistella joitakin kamalia tapahtumia tuon
miehen entisessä elämässä. Hän ei ollut ainoastaan vetäytynyt
syrjään inhimillisten lakien piiristä, vaan tehnyt itsensä niistä
riippumattomaksi, sanan avarimmassa merkityksessä vapaaksi niiden
ulottuvaisuudesta! Kukapa uskaltaisikaan vainota häntä merien
syvyyksiin saakka, kun hän jo pinnallakin murskasi kaikki häntä
vastaan tehdyt rynnäköt? Mikä laiva voikaan vastustaa hänen
vedenalaisen monitorinsa hyökkäystä?
Mikä panssari kestää sen keulan iskua? Ei yksikään ihminen voinut
vaatia häntä tilille teoistaan; Jumala -- jos hän Hänet uskoo,
omatunto -- jos hänellä sellaista on, ne olivat ainoat tuomarit,
joiden edessä hän oli vastuunalainen.
Nämä mietteet kiertelivät nopeasti ajatuksissani, muukalaisen
seistessä edessäni äänettömänä, meistä eristyneenä ja ikäänkuin
itseensä kääriytyneenä. Minä katselin häntä pelonsekaisella
uteliaisuudella, niinkuin Oidipos epäilemättä katseli Sfinksiä.
Pitkän äänettömyyden jälkeen päällikkö teki johtopäätöksen
puhelustamme.
"Olen epäröinyt", hän sanoi, "mutta olen sitten ajatellut että etuni
tulee tyydytetyksi sitä laupeutta noudattaen, johon jokaisella
ihmisolennolla on oikeus vedota. Tahdon pitää teidät laivassani,
koska kerran kohtalo on nakannut teidät tänne, Te saatte olla
vapaita; ja korvaukseksi tästä vapaudesta asetan teille yhden ainoan
ehdon. Riittää kun annatte kunniansananne, että noudatatte sitä
ehtoa."
"Puhukaa, herrani", vastasin. "Otaksun ehtonne olevan sellaisen, että
jokainen kunnianmies voi siihen suostua."
"On kyllä, herrani. Voi sattua että jotkut tapaukset, ennakolta
aavistamattomat, saattavat pakottaa minut sulkemaan teidät
hytteihinne joiksikin tunneiksi tai päiviksi, miten asia kulloinkin
vaatii. Kun en halua milloinkaan käyttää väkivaltaa, odotan teiltä
-- teiltä enemmän kuin tovereiltanne, ehdotonta tottelevaisuutta.
Näin menetellen minä otan kaikesta vastuunalaisuuden, vapautan teidät
tykkänään, sillä minä teen mahdottomaksi että näkisitte mitään mitä
teidän ei tule nähdä. Suostutteko siihen ehtoon?"
Siispä tulisi laivalla tapahtumaan asioita, lievimmin sanoen
eriskummaisia, joita yhteiskunnallisten lakien piirissä vielä
oleksivat ihmiset eivät saaneet nähdä! Niiden yllätysten joukossa,
joita tulevaisuus minulle valmisteli, ei tämä ollut ainakaan
viimeisiä.
"Me suostumme", vastasin; "mutta sallikaa minun, herrani, kysyä
teiltä yhtä asiaa -- yhtä ainoata."
"Kysykää."
"Sanoitte että tulisimme olemaan vapaat laivassanne."
"Täysin vapaat."
"Siispä kysyn teiltä, mitä tällä vapaudella tarkotatte?"
"No -- vapautta mennä, tulla, nähdä, havaita kaikkea mitä täällä
tapahtuu -- joitakin harvoja tapauksia lukuunottamatta. Sanalla
sanoen samallaista vapautta, jota me itsekin, toverini ja minä,
nautimme."
Emme ilmeisestikään käsittäneet toisiamme.
"Pyydän anteeksi, herrani", huomautin, "mutta tällaista vapautta
nauttii jokainen vankikin kopissaan. Se ei tyydytä meitä."
"Sen täytyy kuitenkin tyydyttää teitä!"
"Mitä? Meidän täytyisi luopua toivosta, että konsanaan enää näkisimme
isänmaatamme, ystäviämme, toimipiiriämme?"
"Juuri niin, herrani. Mutta siitä sietämättömästä maailmanorjuudesta
luopuminen, jota ihmiset mielellään sanovat vapaudeksi, saattaa olla
paljon tuskattomampi kuin luulettekaan."
"No hyvä"! puuttui Ned Land puheeseen; "minä ainakaan en ikänä anna
kunniasanaani, etten yrittäisi karata täältä."
"En pyytänytkään teidän kunniansanaanne, mestari Land", vastasi
päällikkö kuivasti.
"Herrani", minä lausuin, alkaen kiivastua vastoin tahtoanikin, "te
käytätte väärin valtaanne meihin nähden; se on julmasti tehty!"
"Ei, herrani, se on lempeästi tehty. Te olette minun sotavankejani.
Minä säästin henkenne, kun olisin voinut syöstä teidät valtameren
syvyyteen. Te hyökkäsitte kimppuuni. Te tulitte paljastamaan
salaisuutta, josta ei yhdelläkään kuolevaisella saa olla aavistusta
-- koko minun olemassaoloni salaisuutta. Ja te luulette että minä
aijon päästää teidät takaisin tuohon maailmaan, joka ei saa tietää
minusta enää mitään? Ei koskaan! Muuten en tällä keinolla vartioi
teitä -- vartioin vain omaa turvallisuuttani."
Nämä sanat ilmaisivat päällikön tehneen päätöksensä, josta ei enää
auttanut vedota.
"No niin, herrani", lisäsin, "te siis yksinkertaisesti annatte meidän
valita elämän ja kuoleman välillä?"
"Aivan niin."
"Ystäväni", lausuin onnettomuustovereihini kääntyen, "sellaiseen
kysymykseen ei ole mitään vastausta. Mutta mikään annettu kunniansana
ei sido meitä tämän aluksen isäntään."
"Ei mikään", vastasi tuntematon.
Sitten hän jatkoi kohteliaammalla äänensävyllä:
"Sallikaa minun nyt sanoa sanottavani loppuun. Minä tunnen teidät,
professori Aronnax. Ehkäpä teillä ja tovereillanne on vähemmän
valittamisen syytä kuin luulettekaan sen johdosta, että olette
sidotut kohtalooni. Mielikirjojeni joukosta tulette löytämään
Merten syvyyksistä julkaisemanne teoksen. Olen usein lukenut sitä.
Olette tuloksissanne päässyt niin pitkälle, kuin maahansidottu
tiede ylimalkaan voi päästä. Mutta te ette tiedä kaikkea -- ette
ole nähnyt kaikkea. Suvaitkaa minun sanoa, herra professori, että
te ette tule katumaan aikaa jonka vietätte laivassani. Nyt lähdette
tutkimusmatkalle ihmeitten maahan."
Näillä päällikön sanoilla oli syvä vaikutus minuun. En voi sitä
kieltää. Minun heikkoon kohtaani oli satutettu; ja minä unohdin
hetkeksi, ettei tutustuminen näihin yleviin tehtäviin ollut vapauden
menetyksen arvoinen. Sitäpaitsi luotin siihen, että tulevaisuus
lopultakin ratkaisisi tämän pulmallisen kysymyksen. Niinpä tyydyin
sanomaan:
"Millä nimellä minun on teitä puhutteleminen?"
"Herrani", vastasi päällikkö, "teille olen kapteeni _Nemo_[12]; ja te
ja toverinne olette matkustajia _Nautilus_-laivalla."
Kapteeni Nemo soitti. Eräs tarjoilija saapui. Kapteeni antoi
hänelle käskyjä sillä omituisella kielellä, josta en tullut hullua
hurskaammaksi. Sitte hän kääntyi kanadalaisen ja Conseilin puoleen
sanoen:
"Ateria odottaa teitä hytissänne. Seuratkaa tätä miestä."
"Ja nyt, professori Aronnax, aamiaisemme on valmis. Sallikaa minun
näyttää teille tie."
"Olen käytettävänänne, kapteeni."
Minä seurasin kapteeni Nemoa; ja heti ovesta ulos astuttuani
havaitsin tulleeni jonkinlaiseen sähkövalolla valaistuun käytävään.
Noin kymmenen metriä sitä astuttuamme avautui toinen ovi edessämme.
Siitä saavuimme ruokasaliin, jonka koristelu oli vakavata ja
arvokasta tyyliä. Sen kummallakin kapealla seinällä seisoi kaksi
korkeata, mustapuu-upotteilla koristettua tammista astiakaappia,
joiden hyllyillä kimalteli astioita Kiinan posliinista ja
arvaamattoman kalliita lasi- ja kristalliesineitä. Valmiiksi katettu
ruokapöytä hohti kuulakkaassa katuvalaistuksessa, jonka räikeyttä
pehmensivät erinomaiset seinä- ja kattomaalaukset.
Murkinaksi tarjottiin monilukuisia ruokalajeja, joihin meri
yksinomaan oli luovuttanut tarveaineet. Ne maistuivat hyvältä, vaikka
niissä oli omituinen makunsa, johon helposti kuitenkin totuin; niissä
tuntui olevan runsaasti fosforia.
Kapteeni Nemo katseli minua. Vaikka en kysellyt häneltä mitään, niin
hän arvasi ajatukseni ja vastasi niihin.
"Useimmat näistä ruokalajeista ovat teille outoja", hän sanoi.
"Syökää kuitenkin pelotta niitä. Itse olen jo kauvan sitten luopunut
maaperäisistä ravintoaineista, kärsimättä siitä vähintäkään haittaa.
Väkeni voi hyvin ja lihoo tästä samasta ruuasta."
"Siispä ovat kaikki nämä laitteet merellistä alkuperää?" sanoin.
"Niin on, professori, meri hankkii kaikki tarpeeni. Välistä heitän
ulos verkkoni ja vedän takaisin ne täynnä saalista. Toisinaan ajan
takaa riistaa, joka oleskelee vedenalaisissa metsissä ja lekottelee
valtameren äärettömillä ruohoaavikoilla, niinkuin aikoinaan
Neptunuksen karja. Täällä alhaalla on rajaton luonnonrikkaus, jonka
antimet kasvavat kaikkien olioiden Luojan kylvöstä."
"Voin kyllä ymmärtää, kapteeni, että kalaa ja muuta vedenriistaa
teille on aina viljalti tarjolla; mutta en käsitä kuinka täällä
voitte hankkia näitä liharuokia, joita nyt on edessämme."
"Mitä lihaksi luulette, professori, on kilpikonnan selkäpaistia.
Tässä on myöskin pyöriäisen eviä, jotka teistä kai maistuvat
sianlihamuhennokselta. Kokkini on taitava mies ja pitää kunnianaan
keksiä yhä uusia ruokalajeja meren antimista. Maistelkaahan
tätä kermahyytelöä, joka on valmistettu valaanmaidosta sekä
rakkolevästä keitetystä sokerista, ja lopuksi sallikaa minun tarjota
merivuokkosäilykkeitä, jotka vetävät vertoja makeimmille hedelmille."
Maistelin enemmän uteliaisuudesta kuin herkkusuisuudesta, kuunnellen
kapteeni Nemon mieltäkiinnittäviä merijuttuja.
"Te rakastatte merta, kapteeni?"
"Rakastanko -- kyllä! Meri on kaikkeus. Se peittää seitsemän
kymmenettä osaa maapallon pinnasta. Sen hengitys on puhdasta ja
elähyttävää. Se on suunnaton erämaa, mutta siinä en koskaan ole
yksin, sillä elämä katselee vastaan lukemattomilta tahoilta. Meri on
yliluonnollisen ja ihmeellisen olemassaolo ruumiillistuneena. Se on
täynnä rakkautta ja tunnetta; se on 'elävä äänettömyys', niinkuin
eräs runoilijoistamme on sanonut. Todentotta, professori, täällä on
luonnolla suuri aarreaittansa, täynnä kasvi- eläin- ja kivikunnan
ihmeitä. Maapallomme alkoi meren muotoisena, niin sanoakseni; ja
kenpä tietää, vaikka se samallaisena lopettaisikin olemassaolonsa.
Meri on rajattoman rauhan valtakunta, se ei suvaitse hirmuvaltiaita.
Sen pinnalla ihmiset voivat säätää ja toimeenpanna vääriä lakeja,
niiden kautta sortaa ja hakata kappaleiksi toisiaan; mutta kymmenen
metrin syvyydessä heidän valtansa ja voimansa loppuu. Ah, herrani,
elämä -- elämä on täällä vesien kohdussa! Täällä yksin ihminen on
riippumaton! Täällä en tunnusta ketään herrakseni! Täällä olen
_vapaa_!"
Kapteeni Nemo vaikeni yht'äkkiä kesken innostustaan. Hän nousi
pystyyn ja käveli kiihottuneena edestakaisin lattialla. Viimein hän
tyyntyi, sai takaisin entisen kylmän ja jäykän ilmeensä ja kääntyi
puoleeni sanoen:
"No niin, professori, jos haluatte käydä katselemassa _Nautilusta_,
niin lähden liehtariksi."
Minä seurasin häntä. Ruokasalin takaseinällä olevasta kaksoisovesta
astuimme toiseen, yhtä suureen suojaan kuin edellinen.
Se oli kirjasto. Pitkin seiniä seisoi korkeita vaskihelaisia hyllyjä
ja kaappeja sinipunervasta ebenpuusta, täynnä yhdenmukaisiin kansiin
sidottuja kirjoja. Niiden välillä seinävierillä oli mahtavia
ruskealla nahalla päällystettyjä leposohvia, uhkean paisuvia ja mitä
veikeintä mukavuutta tarjoovia. Keveitä, liikkuvia lukupöytiä, joita
voi työntää joka haaralle, oli niiden sivuilla. Keskellä lattiaa oli
suunnaton pöytä, kukkuroillaan jo vanhettuneita aikakauslehtiä ja
lentokirjallisuutta. Sähkövalo valaisi joka sopen, loistaen neljästä
kattoon kiinnitetystä himmeästä puolipallosta. Katselin todella
ihaillen tätä kirjatoukan paratiisia, tuskin kyeten uskomaan silmiäni.
"Kapteeni Nemo", sanoin isännälleni, joka oli viskautunut eräälle
leposohvista, "tällainen kirjastohuone olisi kunniaksi mille
mannermaan hovilinnalle hyvänsä; ja olen täynnä ihmetystä kun näen,
että sellaista ylellisyyttä voi tavata täällä merenpohjalla."
"Missäpä muualla voisikaan löytää parempaa yksinäisyyttä ja
hiljaisuutta kuin täällä? Tarjooko työhuoneenne museossa teille näin
suuria etuja, professori?"
"Ei totisesti, herrani; minun täytyy myöntää että se on joka
suhteessa paljon köyhemmin varustettu kuin tämä. Teillä on ainakin
kuusi- tai seitsemäntuhatta nidettä koossa täällä."
"Kaksitoistatuhatta, herra Aronnax. Ne ovat ainoat siteet, jotka
minua maahan yhdistävät. Minä katkaisin välini sen kanssa samana
päivänä, jolloin _Nautilus_ ensi kerran sukelsi aaltojen alle. Sinä
päivänä olin ostanut viimeiset kirjani, viimeiset aikakauskirjani ja
lentolehtiseni, ja siitä alkaen rakastan ajatella, etteivät ihmiset
enää mieti ja kirjoita kirjoja. Tämä kirjasto on muuten aina vapaasti
käytettävänänne."
Minä kiitin kapteeni Nemoa ja kävin kirjaston hyllyjä
tarkastamaan. Tieteellistä ja siveysopillista kirjallisuutta ynnä
kaunokirjallisuutta oli niillä yllinkyllin ja joka kielellä, mutta
valtiotalouden alalta en nähnyt ainuttakaan teosta; se aine näytti
täällä kerrassaan poissuljetulta. Totta puhuakseni olivat kaikki
kirjat sikinsokin; kapteeni Nemo näytti lukeneen valitsematta mitä
vain käteen sattui.
"Minä kiitän vielä kerran teitä, kapteeni", sanoin, "että annoitte
tämän kirjaston vapaasti käytettäväkseni. Se sisältää oikeita tieteen
aarteita, joista kyllä tulen hyötyä ottamaan."
"Tämä huone ei ole ainoastaan kirjasto", huomautti isäntäni, "se on
myöskin tupakkasalonki."
"Tupakkasalonki!" huudahdin. "Saako täällä laivassa polttaa?"
"Tottahan toki."
"Sitten täytyy minun uskoa, että olette yhteydessä Havannan kanssa."
"Ei lainkaan. Koettakaahan tätä sikaria; ja vaikka se ei ole
Havannan tuotetta, niin luulen sen maistuvan teille, jos olette
tupakantuntija."
Otin hänen tarjoamansa savukkeen; ulkomuodoltaan se muistutti Lontoon
tupakkatuotteita ja näytti olevan tehty kullanvärisistä lehdistä.
Sytytin sen sievästä pronssisytyttimestä ja vedin ensi savut nauttien
kuin ainakin ankara tupakkamies, joka ei ole saanut polttaa kahteen
päivään.
"Tämä sikari on mainio", sanoin, "mutta oikeata tupakkaa se ei ole."
"Ei olekaan", vastasi kapteeni. "Tämä tupakka ei tule Havannasta eikä
Turkista. Se on eräänlaista, runsaasti nikotiinia sisältävää ruohoa,
jota kokoan merestä, joskin niukalti."
Kirjastosta kapteeni Nemo saattoi minut museoon, joka sisälsi
harvinaisia kokoelmia sekä taiteen että luonnon aarteita. Se oli
loistavasti valaistu, avara suoja, kymmenen metriä pitkä, kuusi leveä
ja viisi korkea.
Kolmekymmentä taulua, kaikki taiteen mestarituotteita, riippui
yhdenmukaisiin kehyksiin soviteltuina seinillä. Ne olivat Rafaelin,
Leonardo da Vincin, Correggion, Titianin, Veronesen, Murillon,
Holbeinin, Velasquezin, Rubensin sekä uudempain mestarien maalauksia.
Nurkissa sijaitsevilla jalustoilla seisoi hienoja marmori- ja
pronssijäljennöksiä antiikin kuvanveistoksista. Yhdellä seinämällä
oli iso piano ja sen kannella Weberin, Rossinin, Mozartin,
Beethovenin, Haydnin, Meyerbeerin, Wagnerin, Auberin ja Gounod'n
sävellyksiä.
Upeissa lasilaatikoissa sain ihailla mitä harvinaisimpia ja
kallisarvoisimpia merelliskokoelmia. Siinä oli ihmeen ihania
koralleja, simpukoita, näkinkenkiä, meritähtiä, merivuokkoja,
polyyppeja, sieniä ja sen semmoisia merenpohjan asujamia;
eriskummallisia kaloja jos jonkinlajisia ja -kokoisia; ja vihdoin
helmikokoelma, joka sisälsi valkeita, leimullisia, vihreitä,
keltaisia, sinisiä ja mustia helmiä, jotkut kyyhkynmunaakin isompia
ja kaiken kaikkiaan kallisarvoisemmat kuin yksin Muskatin imamin
kokoelma, jota on totuttu pitämään maailman arvokkaimpana.
Koettaessani mielessäni vaikkakin turhaan kuvitella, kuinka
epälukuisia miljooneja yksin nämä merelliskokoelmat olivat tulleet
kapteeni Nemolle maksamaan, virkkoi tämä:
"Te tarkastatte kokoelmiani, professori? Kieltämättä ovat ne omiaan
huvittamaan luonnontutkijaa, mutta minulla itselläni on niistä vielä
suurempi hupi, sillä olen omin käsin kerännyt kokoon ne kaikki. Ei
ole merenpohjalla sopukkaa, joka olisi välttynyt etsiskelyiltäni."
"Voin ymmärtää, kapteeni, kuinka hurmaavaa onkaan kuljeskella
tällaisten aarteiden keskellä. Te olette niitä aniharvoja, jotka
ovat itse koonneet kalleutensa. Ei missäkään Europan museossa ole
näin suurenmoisia ja harvinaisia merelliskokoelmia. Mutta jos
tuhlaan kaiken ihailukykyni niille, niin mitä jää laivan varalle
jolla ne ovat kootut? En tahdo tunkeutua salaisuuteenne, kapteeni;
mutta minun täytyy tunnustaa että _Nautilus_ kaiken kaikkineen,
nerokkaine suunnitelmineen, ihmeellisine rakenteineen ja valtavine
liikuntavoimineen kiihoittaa uteliaisuuttani mitä suurimmassa
määrässä. -- Tämän huoneen seinillä esim. näen koko joukon kojeita,
joiden tarkotuksesta minulla ei ole aavistustakaan."
"Samoja kojeita tulette näkemään minun omassa huoneessani, jossa
kohti kernaasti selitän teille niiden käytännön. Mutta ensin käymme
katsomaan teille varattua hyttiä. Teidän on nähtävä mitä mukavuuksia
_Nautilus_ kykenee tarjoamaan vierailleen."
Seurasin häntä keulan puolelle ja näin edessäni -- en mitään ahdasta
hyttiä, vaan oikean asuinsuojan vuoteineen, toalettipöytineen ja
muine mukavuuksineen. Voin vain hartaasti kiittää isäntääni.
"Teidän suojanne on aivan minun huoneeni vierensä", hän sanoi, avaten
oven, "ja minun hyttini taas avautuu arkihuoneeseen eli museoon,
josta juuri lähdimme."
Astuimme kapteeni Nemon suojaan; se oli koruton, milteipä
munkkimaisen yksinkertainen. Sisustuksena oli vain kapea rautainen
telttasänky, pöytä ja vähän toalettitarpeita. Ei lainkaan niitä
mukavuuksia, joita minun huoneessani niin runsaasti oli tarjona.
Kapteeni viittasi minua istumaan ja alkoi sitten kertomuksensa.