Myötä ja vastaan.
Juuri näihin aikoihin olin palannut tieteelliseltä tutkimusmatkalta
Nebraskan kaameille seuduille Yhdysvalloissa. Ollen Pariisin
Luonnonhistoriallisen museon apulaisprofessori olin Ranskan
hallitukselta saanut valtuuden liittyä tähän retkikuntaan. Kuusi
kuukautta Nebraskassa harhailtuani saavuin New Yorkiin maaliskuun
lopulla, saaliinani arvokkaita kokoelmia. Ranskaan olin päättänyt
palata toukokuun ensi päivinä. Mutta silloinpa, minun juuri
lajitellessani kivi-, kasvi- ja eläinkuntaan kuuluvia aarteitani,
saapui sanoma _Scotiaa_ kohdanneesta onnettomuudesta.
Minä olin täysin perehtynyt tuohon päivän kysymykseen. Saatoinko
muuta ollakaan? Olinhan lukenut ja yhä uudelleen lukenut kaikki
Europan ja Amerikan sanomalehtien kirjoitukset siitä, kykenemättä
siltä tekemään mitään johtopäätöstä. Tuo salaperäisyys hämmästytti
minua. Kykenemättä, kuten sanoin, muodostamaan siitä itselleni mitään
varmaa mielipidettä, heilahtelin äärimmäisyydestä toiseen. Ei ollut
epäilemistäkään että asian pohjalla oli jotain todenperäistä --
epäuskoisia Tuomaita kutsuttiin pistämään sormensa _Scotian_ haavaan.
New Yorkiin saapuessani oli kiista kiihkeimmillään. Oltiin
jo luovuttu olettamasta mitään uiskentelevaa luotoa tai
luoksepääsemätöntä hiekkasärkkää, joihin vähemmän arvostelukykyiset
mielet olivat turvautuneet. Sillä kuinka voikaan mokoma hiekkasärkkä
muutella niin hämmästyttävän nopeasti asemaansa -- silloinhan olisi
sillä pitänyt olla valtava höyrykoneisto uumenissaan!
Samasta syystä täytyi hyljätä ajatus suunnattoman, merenselällä
uiskentelevan laivanhylyn olemassaolosta.
Jäljelle jäi siten vain kaksi mahdollista ratkaisua, jotka kumpikin
saivat kiihkeää kannatusta: toinen puolue uskoi suunnattoman
merihirviön olemassaoloon, toinen jälleen pani luottamuksensa
Valtasella liikuntakyvyllä varustettuun vedenalaiseen alukseen.
Mutta jälkimmäistä olettamusta -- vaikka se muutoin tuntuikin
hyväksyttävältä -- vastustivat kaikki sekä vanhassa että uudessa
maailmassa tehdyt tiedustelut. Sillä aivan uskomattomalta
näytti, että kellään yksityishenkilöllä olisi moinen konehirviö
käytettävänään. Missä, milloin ja miten sellainen olisi rakennettu?
Ja mitenkäpä sen suunnittelu ja rakentaminen olisi voinut pysyä
salassa? Sen sijaan voi jonkun maan hallituksella kyllä olla
sellainen mokoma hallussaan. Ja näinä onnettomina aikoina, jolloin
ihmisäly on lisäämistään lisännyt sota-aseiden tuhoavaisuutta,
oli minkä valtion hyvänsä mahdollista toisten tietämättä rakentaa
sellainen hirvittävä hävityskone. Takaaladattavia kiväärejä
seurasivat torpeedot ja torpeedoja vedenalaiset alukset, ja niitä --
yleinen väsymys. Ainakin toivon niin.
Mutta tämäkin olettamus raukesi hallitusten yhteisen jyrkän
eittämisen edessä. Kun yleiset edut olivat kysymyksessä ja
meriliikenne vaarassa, niin täytyi uskoa niiden vakuutusten
vilpittömyyttä. Mutta miten sitten selittää se seikka, että tämän
vedenalaisen aluksen rakentaminen olisi voinut välttää tuhatsilmäistä
yleistä huomiota? Yksityishenkilölle sellaisen salaisuuden
säilyttäminen olisi ollut melko vaikeata -- mille valtiolle hyvänsä,
jonka kaikkia toimia valvovat mahtavat kilpailijat, varmasti
mahdotonta.
Tarkoin tiedusteltua asiaa Englannista, Ranskasta, Venäjältä,
Saksasta, Espanjasta, Italiasta, Amerikasta, jopa Turkistakin,
hyljättiin lopulta koko olettamus vedenalaisen sotalaivan
olemassaolosta.
New Yorkiin saavuttuani useat henkilöt kunnioittivat minua
tiedustelemalla mielipidettäni puheenaolevasta ilmiöstä. Olin näet
Ranskassa julkaissut kaksiosaisen, nelitaitteisen teoksen nimeltä
"Suurten vedenalaisten luotojen salaisuudet". Tämä tieteellisessä
maailmassa suosiollisesti vastaanotettu kirja takasi minulle
erikoistuntijan maineen tuon luonnonhistorian hämärän haaran
alalla. Minua vaadittiin nyt tilille riitakysymyksessä. Rajoituin
antamaan ylimalkaisen kieltoperäisen selityksen. Mutta pian
huomasin joutuneeni loukkoon, josta en päässyt yli enkä ympäri.
Olin pakotettu lausumaan selvän ja seikkaperäisen mielipiteeni,
kun "Korkea-arvoinen"[4] Pierre Aronnax, Pariisin museon professori
kutsuttiin _New York Heraldin_ toimitusneuvoston eteen. Siitä en enää
mihinkään päässyt. Minä kääntelin, venytin ja puristin kysymystä joka
taholle, käsitellen sitä niinhyvin valtiolliselta kuin tieteelliseltä
kannalta. Kas tässä otteita huolellisesti kokoonpanemastani
kirjoituksesta, jonka julkaisin mainitussa lehdessä huhtikuun 30
päivänä:
"Tarkoin tutkittua itsekutakin eri olettamusta ja hyljättyä
kaikki toiset luulottelut, jää jälelle ainoaksi välttämättömäksi
otaksumaksi: myöntää todeksi suunnattoman suuren, valtavavoimaisen
merieläimen olemassaolo.
"Valtamerten suuret syvyydet ovat vielä kokonaan tuntemattomat
meille. Luotauslanka ei niihin ulotu. Mitä noissa etäisissä
syvyyksissä tapahtuu -- mitä olentoja niissä elää tai voi elää,
minkälainen niiden kokoonpano ja elimistö on -- siitä kaikesta
voimme tehdä tuskin otaksumiakaan. Mutta minun käsiteltäväkseni
annetun arvoituksen ratkaisu on omiaan rajoittamaan tämän umpikujan
laajuutta ja muotoa. Me joko tunnemme kaikki taivaankappaleellamme
asuvien olioiden lajit tahi emme tunne niitä. _Jollemme_ tunne
kaikkia -- jos luonnolla on meihin nähden vielä salaisuuksia
merieläimistön joukossa, niin on tutkivalle järjelle sangen helppo
olettaa uusia vielä tuntemattomia kaloja tai valaita tahi vallan
uusia eläinluokkiakin, joiden elimistö on sovitettu oleskelua varten
luotauslangan tapaamattomissa syvyyksissä ja joita jokin tavaton
syy jolloinkin pitkien väliaikojen perästä nostattaa valtameren
pintaosiin.
"Jos taas _tunnemme_ kaikki elävät oliot, niin on meidän etsittävä
kyseessäoleva eläin jo luokittelemiemme merieläinten joukosta;
ja siinä tapauksessa minä olisin taipuvainen olettamaan otusta
jättiläiskokoiseksi miekkavalaaksi.
"Tavallinen miekkavalas eli meren yksisarvinen kasvaa usein
kahdenkymmenen metrin pituiseksi. Jatkakaa sen pituus viisi- tai
kymmenkertaiseksi, kertokaa sen voima samassa suhteessa ja pitentäkää
sen hyökkäysasetta, niin saatte kyseessäolevan eläimen. Sillä on
silloin päälle sadan metrin pituus, joksi Atlannilla huomanneet
laivat sen laskivatkin, ase jolla voi puhkaista _Scotian_ tapaisen
aluksen pohjan, ja voima kyllin suuri tätä asetta käyttääkseen.
"Miekkavalaalla on tosiaankin aseena eräänlainen norsunluinen
miekka eli pertuska, käyttääksemme eräitten luonnontutkijani
lauselmaa. Tämän teräluulla on teräksen kovuus. Näitä miekkoja on
väliin tavattu katkenneina tavallisten valaiden ruumiista, sillä
niitä on yksisarvinen ahnas hätyyttelemään. Toisia on melkoisella
vaivalla kiskottu ulos laivain pohjista, joita ne ovat lävistäneet
yhtä helposti kuin pora lautaa. Pariisin yliopiston lääkeopillisen
tiedekunnan museossa on muuan tällainen hyökkäys- ja puolustusase,
joka on yli kaksi metriä pitkä ja juuresta 37 l/2 sm. läpimitaten.
"No niin -- olettakaamme tämä ase kuusi kertaa mahtavammaksi ja
eläin kymmentä kertaa isommaksi; antakaamme sille vielä 32 km.
nopeus tunnissa, niin jopa selviää meille mikä voima _Scotian_
ynnä muiden laivojen onnettomuuden aiheutti. Siksi kunnes siitä
tarkempia tietoja saadaan, olen valmis väittämään että hirviömme on
suunnattoman iso meren yksisarvinen, aseena ei mikään pertuska, vaan
oikea 'muurinmurrin', kuten panssarifrekateilla, joiden vertainen
se samalla vankkuudeltaan ja liikevoimaltaan on. Tällä tapaa siis
selitettäköön tuo muuten käsittämätön ilmiö, ainakin siksi kunnes
uusien johtopäätösten, näkemien tai kokemien kautta kyetään antamaan
siitä parempi selitys, mikä kylläkin saattaa olla mahdollista."
Nämä viime sanat olivat tavallaan pelkuruuden todistus minun
puoleltani; mutta minä tahdoin varjella arvoani ja asemaani
ranskalaisena professorina enkä antaa liiaksi naurunaihetta
amerikkalaisille, jotka nauravat lujaa kun rupeavat nauramaan. Minä
säilytin sillä tavalla itselleni pakotien, jos teoriani kerran nurin
menisi. Mutta joka tapauksessa olin myöntänyt "hirviön" olemassaolon.
Kirjoitustani pohdittiin vilkkaasti, ja se seikka todisti sille
annettavan arvoa. Se kokosi ympärilleni aika joukon kannattajia.
Esittämäni ratkaisu antoi ainakin täyden vapauden jokaisen
mielikuvitukselle. Ihmisäly mielellään piirtelee suurisuuntaisia
kuvia yliluonnollisista olioista. Ja olletikin meri on ala jolla se
paraiten viihtyy, ainoa elementti missä noita kuviteltuja jättiläisiä
(joiden rinnalla maaeläimet sellaiset kuin norsut ja sarvikuonot
eivät ole mitään) voidaan luoda tai kehittää oleviksi.
Kaikki liikenne- ja kauppalehdet käsittelivät kysymystä enimmäkseen
tältä kannalta, samoin vakuutusyhtiöiden äänenkannattajat, jotka
uhkailivat vakuutusmaksujen korotuksilla. Sanalla sanoen, yleinen
mielipide oli lausunut päätöksensä. Yhdysvallat astuivat ensimmäisinä
taistelutantereella New Yorkissa kokoonpantiin meriretkikunta tuota
miekkavalasta takaa-ajamaan. Nopeakulkuinen frekattilaiva _Abraham
Lincoln_ varustettiin mahdollisimman joutuun sen käytettäväksi.
Valtion asehuoneet olivat avoinna sen Päällikölle kommendantti
Farragutille, joka kiiruhti asestamaan laivaansa; mutta nyt kävi
kuten tavallisesti käy -- juuri silloin kun oltiin valmiit käymään
hirviön kimppuun, ei se suvainnutkaan näyttäytyä. Kahteen kuukauteen
siitä ei kuultu halaistua sanaa. Ei yksikään laiva kohdannut sitä.
Näytti aivan kuin olisi tuo yksisarvinen tiennyt, mitä juonia sen
turmioksi punottiin. Siitä oli hölytty niin paljon yksin Atlannin
poikki kulkevaa kaapeliakin myöten, että pilkkakirveet väittivät tuon
koiranleuvan siepanneen välillä kiini sähkösanomia ja käyttäneen
niiden tietoja hyväkseen.
Niin että sittekun frekatti oli varustettu pitkällistä kalastusmatkaa
varten ja asestettu mitä pelottavimmilla pyydyksillä, ei kukaan
osannut sanoa minne oikeastaan oli kalaan lähdettävä. Kärsimättömyys
kasvoi yli äyräittensä, kunnes vihdoinkin heinäkuun 3 päivänä tuli
sanoma että eräs San Franciskon laiva matkallaan Kaliforniasta
Shanghaihin oli nähnyt otuksen kolme viikkoa aikaisemmin Tyynen
valtameren pohjoisosassa. Tämän uutisen herättämä jännitys
oli suunnaton. Laivaan hankittiin tuoreet ruokavarat ja uudet
hiilivarastot.
Kolme tuntia ennen _Abraham Lincolnin_ lähtöä Brooklynin satamasta
minä sain seuraavan kirjeen:
#/
Herra ARONNAX, Pariisin museon professori.
4:nnen Avenuen Hotelli, New York.