Liikkuva kari.
Vuonna 1866 sattui merkillinen seikka, salaperäinen ja selittämätön
ilmiö, joka ei vain kuohuttanut maanmoukkain mieliä syvällä
mannerten sisäosissa vaan pani tottuneet merenkulkijatkin pahoin
ymmälle. Kauppiailla, tavallisilla pikipöksyillä, kapteeneilla,
kippareilla, kaikkien maiden meriupseereilla, jopa kahden maanosan
hallituksillakin oli paljon päänvaivaa sen johdosta.
Olivat näet äskettäin moniaat alukset meriä matkatessaan tavanneet
"hirvittävän esineen", sukkulan tapaisen, pitkän ja kapean mokoman,
joka välistä säkenöi välkkyvää valoa ja oli suunnattoman paljon
suurempi ja sukkelampi kuin mikä valaskala ikänään.
Kaikki tätä ilmiötä koskevat ja lokikirjoihin huolellisesti
merkityt havainnot kävivät yhteen kehuessaan tuon otuksen tai
esineen mahdotonta kokoa, sanoin kuvaamatonta nopealiikkeisyyttä,
sen hämmästyttävää liikuntakykyä ja erinomaista elämänvoimaa.
Ottaen huomioon eri tilaisuuksissa tehdyt havainnot sen koosta --
ne vaihtelivat 70 metristä aina puoleen peninkulmaan -- se voitti
kaikki siihen asti tunnetut valaslajit, jos se nimittäin oli
mikään valaskala ja jos sitä ylipäänsä oli olemassakaan. Mutta sen
olemassaolo _oli_ tosiasia. Katsotaanpa nyt vain seuraavaa!
Heinäkuussa 1866 oli muuan Itä-Intian laiva äkännyt tuon liikkuvan
kummituksen Australian itärannikolla. Ensin sitä oli laivalla luultu
joksikin tuntemattomaksi hietäsärkäksi, ja kapteeni varustihe juuri
merkitsemään kartalle sen aseman, kun se äkkiä pursutti ilmaan aina
puolisentoista sataa metriä korkean vesisuihkeen. Ja samanlaisen
huomion teki kolme päivää myöhemmin eräs toinen laiva Tyynellä
merellä, enemmän kuin 100 peninkulman päässä edellisestä. Olipa siinä
liikkumisnopeutta liiaksi valaallekin!
Kaksi viikkoa tämän jälkeen se näyttäytyi yhdenaikaisesti yli 900
peninkulmaa kauvempana kahdelle Atlannin poikki kulkevalle laivalle,
jotka molemmat laskivat sen pituuden yli 100 metriksi. Mutta
suurimpien tunnettujen valaiden pituus ei ole edes 60 metriäkään. Ja
samallaisia huomioita tehtiin kohta vähin joka taholla maapalloa.
Ei siis ihmettä että kummitus pani mielet kuohuksiin. Siitä
laulettiin kahviloissa, sitä esitettiin näyttämöillä, sanomalehdet
penkoivat esiin kaikki vanhat jutut merihirviöistä, alkaen
Herodotoksesta ja Pliniuksesta aina uudenaikaisiin merimiesjuttuihin
"suuresta merikäärmeestä". Jopa tarttui kiihko tieteellisiinkin
julkaisuihin; niiden toimittajat alottivat vuodattamalla kokonaisia
painomustemeriä kuvatessaan taruja ja tosia ja päätyivät vuodattamaan
joskus toistensa vertakin, sillä "merikäärmeestä" tora pian kehittyi
persoonallisiin solvauksiin. Mutta lopulta voittivat pilalehdet,
jotka saattoivat koko kysymyksen silkaksi naurunasiaksi. Toistaen
suuren Linnen lausetta "ettei luonto koskaan tee mitään hullutuksia",
ne varottivat uskomasta merikäärmeisiin, ikitursaihin ja muihin
sellaisiin humalaisten merimiesten keksinnöihin. Pilanteko näytti
painavan tieteellisyyden penkin alle.
Vuoden 1867 ensimmäisinä kuukausina asia olisi jo hautautunut unhoon,
jolleivät uudet havainnot olisi jälleen tehneet sitä entistään
tärkeämmäksi. Oltuaan siihen asti tieteellisen kiistan esine siitä
tuli nyt todellisen, kouraantuntuvan yleisen vaaran uhka. Hirviö
näyttäytyi nyt pienen saaren, kaihon tai karin muotoisena, aina
epämääräisenä, vaihtelevana ja perin arveluttavana kooltaan ja
laadultaan.
Maaliskuun alussa 1867 törmäsi muuan kanadalainen laiva, ollessaan
27°30' leveys- ja 72°15' pituusasteella, ylähangan puolella
karttoihin merkitsemättömään kallioon. Jollei se purjeittensa ja
400-hevosvoimaisen höyrykoneensa avulla olisi tällöin kulkenut
13 solmuvälin nopeudella[1], niin olisi se varmasti särkynyt ja
237 Kanadasta palaavan matkustajansa kera vaipunut meren pohjaan.
Törmäys sattui kello 5 aikaan aamulla, päivän koittaessa. Kannella
olleet upseerit olivat merellä huomanneet vain väkevätä aallokkoa
noin kolmen ankkuriköyden mitan[2] päässä laivasta. Törmäyskohdalla
tehtiin tarkat luotaukset, ja alus jatkoi matkaa ilman näkyväistä
vauriota. Oliko se hipaissut vedenalaiseen kariin vai suunnattomaan
laivanhylkyyn, sitä ei voitu ratkaista; mutta perille tultua
huomattiin pohjaa tarkastettaessa, että kölistä oli osa särkynyt.
Tämäkin itsessään tärkeä tapaus olisi kenties voinut unohtua, jollei
kolmea viikkoa myöhemmin olisi sattunut toinen samallainen.
Huhtikuun 13 p. kulki Cunardlinjan höyrylaiva _Scotia_ 13 1/2
solmuvälin nopeudella 15°12' pituus- ja 45°37' leveysasteella. Meri
oli jotenkin tyyni ja tuuli suotuisa.
Kellon ollessa 17 minuuttia yli 4 i.p. ja matkustajain kokoutuessa
päivälliselle ruokailusalonkiin, tuntui keveä täräys laivan
peräosassa.
_Scotia_ itse ei ollut törmännyt mitään esinettä vastaan, vaan jokin
esine, pikemminkin terävä kuin tylsä, oli törmännyt sitä vastaan.
Täräys oli ollut niin keveä ettei kenkään olisi kiinnittänyt siihen
huomiota, jollei laivan salvumies olisi rynnännyt komentosillalle
huutaen: "Me uppoamme! Me uppoamme!" Aluksi matkustajat kovasti
säikähtyivät, mutta kapteeni Anderson kiiruhti rauhoittamaan
heitä. Vaara ei voinut olla välttämätön. Ollen jaettu seitsemään
tukevaseinäiseen osastoon voi _Scotia_ helposti kestää vuodon
jossakin niistä. Käytyään katsastamaan vaaranpaikkaa huomasi kapteeni
sen sijaitsevan viidennessä osastossa, ja vesi näytti tunkeutuvan
laivan sisustaan sekä voimakkaasti että paljolta. Onneksi höyrykoneet
eivät olleet tässä osastossa, muuten olisi tuli kattiloissa heti
sammunut. Kapteeni Anderson käski paikalla pysäyttämään koneet, ja
muuan miehistä lähetettiin alas tarkastamaan vaurion suuruutta.
Muutaman minuutin perästä hän keksi laivan pohjassa ison aukon,
lähes kaksi metriä läpimitaten. Sellaista vuotoa ei käynyt
tukkiminen, ja laivan oli pakko jatkaa siinä tilassa matkaansa.
Kolmen päivän viivytyksen perästä, joka aiheutti suurta levottomuutta
Liverpoolissa, se vihdoin saapui tämän kaupungin satamaan.
Insinöörit kävivät tutkimaan _Scotiaa_, joka oli nostettu
kuivatelakkaan. He voivat tuskin uskoa silmiään: noin kaksi
metriä vesirajan alapuolella oli säännöllinen, tasakylkisen
kolmion muotoinen repeämä. Sen reunat noissa 3 1/2 sm. vahvuisissa
rautalevyissä olivat niin tasaisesti leikatut kuin olisi terävätä
talttaa tai peltisaksia käytetty.
Tällainen oli viimeksi sattunut tosiasia, joka kuohutti vielä kerran
yleisön mieliä. Siitä asti kaikki muulla tavoin selittämättömät
merionnettomuudet pantiin tuon salaperäisen merihirviön syyksi.
Eikä niiden lukumäärä ollutkaan vähäinen, sillä 3,000 niinä
vuosina Lloydille[3] ilmotetusta haaksirikkoutuneesta aluksesta
oli kokonaista 200 hävinnyt tietymättömiin, jättämättä jälkeä tahi
loppumainetta itsestään!
"Hirviön" ansioksi nyt siis, syystä tai syyttä, pantiin niiden
perikato, ja sen takia tuli laivaliike eri maanosien välillä yhä
vaarallisemmaksi. Yleinen mielipide vaati jyrkästi, että valtameret
viivyttelemättä ja mihin hintaan hyvänsä vapautettaisiin mokomasta
kamalasta valaasta.