Armoitettu yö kantoi sinut käsivarsillaan maailmaan,
kääri avuttomuutesi kapaloihin
ja soi sinulle elinajaksesi olemisen onnen.
Maa otti vastaan hentoutesi kuin kevät kukintonsa,
kuin rannan hiekka kuumehehkuisen auringon,
tai niinkuin meri iltaruskon kuparikiiltoisen varjon.
Työ, ihminen,
omistamishalussaan sai vallan ylitsesi,
vaihtoi sielusi rihkamaan
ja ylpeytesi halpahintaiseen rahaan.
Teiden hullut kulkijat myivät sydäntäsi
enimmän tarjoaville,
päihtyivät verenkäyntisi voimasta
ja ikävöivät tyhjyyksien tyhjyyttä,
elämää ja onnea, niinkuin narrit.
Maailman rahvas tavoitti sinua ristiinnaulitakseen,
typerät lankesivat polvilleen eteesi,
rakastuivat sinuun ja syleilivät sinua;
rikkaat ottivat sinut riemusaattojensa ylpeydeksi,
köyhät itkivät ja säälivät sinua,
mutta viisaat vaikenivat suuressa ymmärtäväisyydessään.
Sinä itse vaelsit aurinkokunnasta toiseen ja vaikutit, —
sinä runo, jonka yö kantoi.