Olennon on ympäröinyt onni,
myöhäiskevään onni.
Elämän arkipäiväisyyteen on sekoittunut
juhlamieltä,
kepeää ja kirkasta.
— — —
Metsissä helisee rytmikkäitä säveleitä,
kuulaita ja kimmoisia.
Kirjavakylkiset kalliot kylpevät auringossa,
imevät ilmaa kivisiin kudoksiinsa
ja antavat nuoren nurminousukkaan
hyväillä karkeaa,
vuosien vanhentamaa hipiäänsä.
Ruskearunkoiset petäjävanhukset
ovat ojentaneet rosoiset oksansa
korkeaa sineä kohti.
Nuoren sammalen sametilla
hyppelehtii auringon hymy
aivan kuin keimaileva alastomuus,
ja jossain kauempana
kallistaa heinän korsi kainoa päätään
ja katsoo salavihkaa
ikäänkuin ihailija ihannettaan.
Kevätmultain tuoksu levittää lentimensä
ja alkaa toiverikkaana taivasretkensä
aurinkoa kohti.
Tuuli antautuu avaruuden armoille
ja uskaltautuu uimaan
sähköiseen ilmaan.
— — —
Olennot vapisevat onnessaan,
ja heidän sydämensä
— kaikkien syntyneiden ja syntymistään odottavien
kaipausten äidit —
värisevät nekin onnessaan,
myöhäiskevään onnessa.