Vallan autuas se, jok'ei nuorena sortunut maaltaan,
Hyljätty onnensa kanss' urhoin haudoilta pois!
Ei sopis miehenä näin mun nuhdella taivahan töitä,
Mutta mun syömmeni taas tahtovi huoata ees.
Kun minä muistan sen yön, jona rakkailta rannoilta luovuin,
Nousevat silmiini nyt vieläkin viljavat veet.
Ei mun mielestän', ei mene Pohjolan tunturit, joilla
Lasna ma kuultelin kuin sampo ja kantelo soi.
Siell' eli toimessa mies ja Väinöstä lausuivat urhot,
Poi'at ja karhut puun juurella painia löit.
Raittihit talviset säät, revontult' oli taivahat täynnä,
Kaunihit katsoa kuin aamulla alkava koi.
Oi, te kesäiset Pohjolan yöt, joina aurinko loistaa
Myötään, päilyen veen vienossa taivahan kans'!
Teille jos Onnetar sois mun vielä, niin tuntisin kaikki,
Saaret ja salmet ja myös taivaalla tähdet ja kuun.
Siellä mun huoleni on ja siellä muu muinaiset muistoin,
Sinne mun kultani jäi, sinne mun ystäväin myös.
Huoleti kiitelkööt muut Alppein seutuja kauniiks',
Kauniimpi, kalliimpi on mulle mun syntymämaa!