Heti Upsalasta palattuaan saivat kuningas ja kuningatar useita
kirjeitä kuningas Eerikiltä.
Hän rukoili heitä, etteivät he kostaisi pahaa pahalla, vaikka
olivatkin paljon kärsineet ollessaan hänen vankeinaan.
Eräässä toisessa kirjeessään hän pyysi, että Juhana antaisi hänen
vaimonsa ja lastensa kanssa viettää päivänsä Färingsössä erillään
maailmasta. Hän lupasi, ettei lähde sieltä koskaan ilman lupaa.
Sitten hän muistutti herttuattarelle, miten kruunu ja kahleet olivat
heidän kesken vaihtuneet, mutta kiitti Jumalaa, että oli joutunut
veljensä käsiin. Hän ei tahtonut vedota ansioihinsa, hän tahtoi vain
turvautua Katariinan lempeyteen, että tämä vaikuttaisi herraansa ja
auttaisi hänen onnettoman veljensä vankeudesta pois.
Mutta kaikki kirjeensä osoitti vanki sokaistuna "valtionhoitajalle"
ja "herttuattarelle"; hänen oma turhamaisuutensa oli niin suuri,
ettei hän käsittänyt, että _heidän_ turhamaisuutensa voisi karkoittaa
kaikki säälin tunteet.
Miten harmistuneina he olivatkaan silmäilleet päällekirjoitusta,
miten halveksien lukeneet kirjeen sisällyksen!
"Ei kannata vastata mitään!" huudahti Katariina.
"Ei saakkaan vastata", lisäsi Juhana.
"Herttuatar!"
"Valtionhoitaja!"
"Kuningas!" huudahti Katariina säihkyvin silmin.
"Kuningatar, Ruotsin kuningatar!" vastasi Juhana.
Katariina huokasi nostaen silmänsä taivasta kohden. "Hänellä on
paljon velvollisuuksia", sanoi hän.
"Entä sitten minulla, kuninkaalla. Minun täytyy lähteä sotaväen luo."
"Sotaa, ei koskaan muuta kuin sotaa!"
"Me emme voineet hyväksyä tanskalaisten vaatimuksia. Voisiko Ruotsi
luopua kaikista liiviläisistä alueistaan ja maksaa sotakustannuksia;
eikä siinä kyllin, pitäisikö Ruotsin vielä heretä vaatimasta omakseen
tanskalaisia maakuntiakin? Se on melkein liian paljon pyydetty."
"Minkä vastauksen kansa antoi?"
"Sen, että he tahtoisivat antaa tanskalaisille ruutia, kuulia ja
pistimiä."
"Eikö Ruotsin laivastosta ole vielä saapunut mitään tietoja?"
"Ei, mutta minä luotan Gabriel Oxenstjernaan."
"Kuka on Tanskan amiraalina?"
"Peder Munk. Hän oli aikaisemmin liikkeellä kuin ruotsalaiset ja on
luultavasti käyttänyt hyväkseen sitä."
"Hyvinpä kyllä, kunhan vain veljesi, herttua, ei tekisi samalla
tavalla."
"Pontus de la Gardie on hänen kanssaan."
"Karkuri!"
"Minä luotan häneen."
"Niin minäkin, kun hän on saapuvilla."
"Etkö muuten?"
"Silloin syntyy minussa epäluuloja."
"Minä tahdon itse nähdä ja päättää."
Niin pian kuin sotajoukot olivat kokoontuneet, lähti Juhana,
luvattuaan ensin puolisolleen ilmoittaa mitä sotaretkellä tapahtui.
Mutta Katariina oli jo vankeudessa oppinut palvelijainsa välityksellä
hankkimaan itselleen tietoja sotanäyttämöltä;, ja ennen kuin kuningas
hän tiesi Kaarle herttuan hävityksistä Skånessa. Hän tiesi, että
useita kaupunkeja Tanskan alueella oli poltettu ja että Kaarle oli
kaikkialle kirkkojen oviin kirjoituttanut:
"Kaarle herttua, kuningas Kustaan poika, kostavan kohtalon
sallimuksesta."
Että hän tällä luultavasti tarkoitti sitä petollista menettelytapaa,
jota tanskalaiset aina olivat ruotsalaisia kohtaan osoittaneet, se
ei Katariinasta paljoa merkinnyt, mutta hänestä näytti melkeinpä
valtiokavallukselta, että Kaarle oli siihen pannut oman nimensä eikä
kuninkaan.
Mutta Kaarlella oli lujempi tahto kuin Juhanalla. Hän tiesi
mitä tahtoi, ja täytyipä kuningattarenkin luoda silmänsä maahan
väistääkseen hänen läpitunkevia katseitaan.
Juhana saa kai olla olevinaan hänen toimiaan huomaamatta, ajatteli
Katariina, ja myöntää hänelle paljonkin. Onhan Kaarle toki suostunut
siihen, että hänen veljellään on yksinomainen oikeus kruunuun ja
että Sigismund tulee hänen vallanperijäkseen. Kaikki muut olivat
pikkuasioita, ja Katariina päätti kyllä ylläpitää rauhaa heidän
välillään.
Hänen udellessaan uutisia ja tehdessään suunnitelmia, jotka hän
myöhemmin osaksi toteuttikin, jatkui sotaa sekä maalla että merellä.
Samana päivänä, jolloin kruunausta vietettiin Upsalassa, pommitti
Tanskan laivasto Räävelin kaupunkia anastaen hyvin monta sekä
ruotsalaista että ulkomaista laivaa.
Maalla etenivät Daniel Rantzow ja Frans Brockenhusen Varbergiä kohden.
Urhoollinen Bo Birgerinpoika Grip oli siellä päällikkönä ja
puolustihe miehuullisesti.
Ensi rynnäkössä sai Brockenhusen kuulan sääreensä, ja hänet täytyi
viedä pois tappelusta.
Seuraavana päivänä piti Rantzowin eräältä aivan linnoituksen
alapuolella olevalta merikalliolta lähemmin tarkastaa sitä ja samalla
olla itse avullisena tykin suuntaamisessa.
Siinä toimessaan hän kumartui kallionkielekkeen yli, ja samassa
silmänräpäyksessä tuli tykinluoti vieden häneltä puolen päätä.
Tämä tapahtui marraskuun 11 p:nä.
Tanskalaisten leirissä syntyi suuri hämmennys.
Kun Brockenhusen sai kuulla urhean aseveljensä kuoleman, valtasi
hänet niin syvä suru, että haavaan tuli kuolemanvihat, ja niin hänkin
kuoli.
Kuningas Fredrik oli sattumalta itse saapuvilla piirityksessä;
vimmoissaan molempain päällikköjensä menettämisestä hän päätti itse
uskaltaa hyökkäyksen.
Käsky annettiin, ja tanskalaiset kävivät rynnäkköön rohkeasti ja
kuolemaa halveksien.
Heidät lyötiin kuitenkin takaisin, mutta taistelussa kaatui urhea Bo
Grip, ja miehistö antautui.
Se tapahtui joulukuun 4 p:nä 1569.
Tieto tästä saapui Juhanalle Marbäckiin Länsigöötanmaalle, missä hän
majaili koko sotavoimineen.
Mutta tiedustelijat ilmoittivat, että kuningas Fredrik rakennutti
vahvoja varustuksia äsken valloitetun linnoituksen ympäri, ja
sentähden Juhana katsoi viisaimmaksi olla puolestaan mitään tekemättä.
Sen sijaan hän teki muutamia hyökkäyksiä Vikeniin ja Trondhjemin
lääniin, mutta ne olivat merkityksettömiä.
Pontus de la Gardie oli joutunut vangiksi ja pääsi vapaaksi vasta
rauhanteon jälkeen.
Kuningas palasi Tukholmaan ja herttua ruhtinaskuntaansa.
Me tiedämme, että se venäläinen lähetystö, joka oli lähetetty
noutamaan herttuatarta, oli vielä Tukholmassa. Se pyysi nyt päästä
matkustamaan.
Mutta Juhana tahtoi ensin saada vastauksen rauhantarjoukseen, jonka
hän oli tehnyt tsaari Iivanalle heti Eerikin jouduttua vangiksi.
Vastaus tuhkin pian ja samalla turvakirja niille, jotka Ruotsin
kuningas tahtoi lähettää tsaarin luokse rauhaa hieromaan.
Tämän nojalla lähetettiin jo kesällä ruotsalainen lähetystö
Venäjälle, ja sen seurassa palasivat venäläiset lähettiläät oltuaan
Ruotsissa enemmän kuin kaksi vuotta.
Noin puolen vuoden kuluttua saapui Ruotsiin salateitä osittain
kirjeitä, osittain huhuja, että Ruotsin lähetystön jäsenet olivat
joka mies joutuneet vankeuteen ja saaneet niin pahan kohtelun, että
melkein olivat lakanneet toivomasta pääsevänsä hengissä sieltä.
Lisäksi kerrottiin, että Iivana oli miltei mielipuoli ja semmoisessa
murhakiihkossa, että hän ilman mitään todellista syytä oli
Novgorodissa surmauttanut tuhansittain ihmisiä ja käyttäytyi kaikissa
suhteissa, ikäänkuin hänen tarkoituksensa olisi perin-pohjin hävittää
valtakuntansa.
Saadakseen luotettavan liittolaisen Ruotsia vastaan hän teki liiton
nuoren tanskalaisen prinssin Maunun, Saarenmaan herran kanssa. Ollen
yhtä ajattelematon kuin kevytmielinenkin oli tämä ilomielin suostunut
ehdotukseen, että naisi tsaarin veljentyttären ja tulisi sitten
Liivinmaan kuninkaaksi.
Hänen tehtävänään olisi koettaa kaikin tavoin saada puolelleen
Liivinmaan aatelisto, ja kun tarkoitus näytti olevan helpoimmin
saavutettavissa loistavien juhlien ja ylellisten juominkien avulla,
oli prinssi Maunu valmis tarkoin noudattamaan tsaarin käskyjä.
Sellaisia olivat ne uutiset, joita tuli Juhanan ja ruotsalaisten
korviin.
Pysyvän rauhan saamiseksi oli määrätty neuvottelut alotettaviksi
Stettinissä heinäkuun 1 p:nä 1570. Oli välttämätöntä saada välit
Tanskan kanssa varmoiksi, ennenkuin voitiin ajatella sotaa Venäjää
vastaan.
Kaarlen neuvosta päätti Juhana sentähden vastaiseksi pysyä asemillaan.
Tästä veljestään ei Juhana kuullut muulloin kuin milloin tällä oli
"jotakin neuvottavaa", mutta tämä neuvominen tapahtui aina semmoisten
asianhaarain pakotuksesta, että Juhanan täytyi vastoin tahtoaankin
mukautua.
* * * * *
Tähän aikaan Juhana otti käsikirjurikseen erään Juhana Henrikinpojan,
joka tosin ei ollut erittäin tunnettu henkilö, mutta jolla oli hyvin
suuri kyky saavuttaa suosiota. Etenkin pääsi hän alussa kuningattaren
suosioon katolisten taipumustensa vuoksi, joita hän sanoi itsellään
olevan, ja kuningattaren avulla hän voitti kuninkaankin suosion.
Kuninkaalla ei ollut koskaan ollut palvelijaa, joka olisi niin
oivaltanut hänen ajatuksiaan ja toiveitaan.
Ja mikä oli vieläkin parempi, hän osasi tehdä mustan melkein aivan
valkeaksi.
Kuningas Juhana ei voinut tukahuttaa omantunnontuskiaan ajatellessaan
Eerikkiä, mutta Henrikinpoika todisti hänelle, että hänen valtakunnan
tähden täytyi pitää veljeänsä niin ankarassa vankeudessa, jotta
kaikki vapautusyritykset olisivat mahdottomat. Ja Juhana myönsi --
keventynein mielin -- että hän oli oikeassa.
Eräänä päivänä hän oli melkein tavallistaan nöyrempi. Hänellä oli
silloin jokin pyyntö tehtävänä, mutta ei tiennyt, uskaltaisiko.
Juhanan, joka tunsi oman mahtavammuutensa, täytyi nauraa toisen
kömpelyyttä.
"Mitä se on?" kysyi hän.
"Armollisin herra, eräs köyhä nainen..."
"Käske hänet puolisoni luo."
"Hän rukoilee saada tavata kuningasta."
"Mitä hän tahtoo?"
"En ole rohjennut kysyä."
Juhana tuli hämilleen, mutta ei kysynyt enää mitään.
"Kutsu hänet sisään."
Henrikinpoika poistui heti.
Kuningas meni nopeasti ja pani kuningattaren huoneeseen vievän oven
salpaan.
Hänen kääntyessään seisoi nainen vahtisalin ovella.
Hän oli kietoutunut mustaan huntuun, ja hänen vieressään seisoi kaksi
pientä tyttöä ja poika.
"Kuka te olette?"
Nainen lankesi kuninkaan jalkoihin heittäen huntunsa kasvoiltaan.
"Katariina Hannuntytär!"
"Anteeksi, anteeksi!"
"Kuinka te uskallatte?"
"Antakaa minun nähdä rakas kuninkaani ja sitten kuolla!"