Vihdoinkin! Vihdoinkin hän oli saavuttanut tavoittamansa päämäärän,
sen päämäärän, joka oli kangastanut hänen mielikuvituksessaan, josta
hän öisin oli uneksinut.
Mikäpä olikaan hänen nelivuotisen vankeutensa aikana estänyt hänen
rohkeutensa lannistumasta?
Se oli kruunun toivo; hän toivoi saavansa kostaa, verisesti kostaa
vihatulle veljelleen.
Tehdäkseen uskolliselle, uhrautuvalle Katariinalleen mieliksi hän
syventyi tutkimaan katolisen opin salaperäisyyksiä, antautuen tähän
yhtä paljon hänen tähtensä kuin sitä tyhjyyttä täyttääkseen, jota
tunsi rinnassaan.
Juhana oli oppinut herra, mutta ei mikään ajatus, jota ei voi
sovelluttaa todellisuuteen tai uskoon, kykene ymmärrystä valistamaan,
vaan se päinvastoin pimittää.
Joka siis _tutkiskelee_ uskontoa, hän ei koskaan oivalla sen sisintä
totuutta. Oppimattomien joukossa tapaakin sentähden parhaat kristityt.
Alttiimmat palvelijansa on katolisuus aina saanut naisista.
Katariina Jagellotar oli synnyltään katolinen. Kukat, kynttilät
ja suitsutukset olivat lapsuudesta asti hurmanneet hänen
mieltänsä; pyhät messut ja laulut, pyhimystenpalvelukset ja ripit,
munkkikulkueet, pyhiinvaellukset ja luostarit samalla kertaa
viekoittelevine ja kammottavine salaperäisyyksineen täyttivät hänen
nuoren sielunsa toisinaan viehätyksellä, toisinaan vavistuksella.
Sekä hänen rippi-isänsä että piispa ja papit hänen veljensä hovissa
olivat ihastuksissaan siitä, että hän piti nuoresta ruotsalaisesta
herttuasta.
Rippi-isähän se lopulta sai Sigismundin antamaan suostumuksensa
avioliittoon.
Eikö hän olisi kiitollinen tuollaisesta myötävaikutuksesta, ja eikö
hän ilolla kuvittelisi mielessään jotakin sellaista, että juuri hänen
kauttansa ainoa autuaaksitekevä kirkko saavuttaa entisen valtansa
Ruotsissa?
Ja hän oli tarkoittanut täyttä totta, sitä osoitti jo alussa se
kiihko, jolla hän ryhtyi kaikkiin uskontoa koskeviin kysymyksiin.
Mutta katolinen usko on hyvin käytännöllistä, eikä se kiellä
tunnustajiaan katsomasta omaa parastaan, mitä maallisiin etuihin
tulee.
Katariina rouva saattoi sentähden hyvällä omallatunnolla neuvoa
Juhanaa heittämään veljensä herruuden ja koettamaan saada Suomen
vapaaksi ja itsenäiseksi.
Olisiko sen hintana ehkä tuhansien ihmisien henki? On tuskin
luultavaa, että Katariina ajattelikaan sitä.
Kun seurauksena tästä oli tappio ja vankeus, oli hän vain uskollinen
puoliso.
Mutta vankeudessa hän alkoi taas tehdä käännytystyötään, ja nyt
voimakkaammin, häiritsemättömämmin kuin ennen.
Ja samalla hän kiihotteli sekä omaansa että puolisonsa vihaa tuota
veljeä kohtaan, joka oli heiltä riistänyt vapauden ja kaiken
elämänilon.
Polvistumisten ja messujen välillä he punoivat kostotuumiaan.
Jos siinä ehkä oli jotakin väärää, niin saihan sitten ostaa kaikki
syntinsä anteeksi.
Katoliselle ovat kaikki tiet avoinna.
Loistavasti ja komeasti he nyt muuttivat Tukholman linnaan.
Leskikuningatar oli jo sijoittunut Strömsholmaan, jonka kuningas
Kustaa kuolinvuoteellaan oli määrännyt hänelle leskentilukseksi.
Prinsessa Elisabet oli seurannut häntä.
Uuden kuningattaren sydän sykähteli ilosta ja ylpeydestä. Mutta uusi
kuningas näytti melkein siltä, kuin hänessä olisi ollut kuumetta. Se
ilmeni hänen katseessaan, äänessään, kiihkeässä hengityksessään ja
lyhyissä vastauksissaan.
"Mikä sinua vaivaa, Juhana?" kysyi Katariina ihmetellen.
"Kaarle ei ole tyytyväinen."
"Suostu kaikkeen, mitä hän pyytää."
"Myöskin kruunuun?"
"Sen on valtaneuvosto antanut yksin sinulle."
"Niin, ja hän on siihen antanut suostumuksensa."
"Sigismund tulee seuraajaksesi, mitä voit vielä toivoa?"
"Aina jotakin. Mitä luulet aatelin puolestaan vaativan?"
"Uusia etuoikeuksia, mutta anna heille niitä ilolla. Kuninkaallisia
pitoja, joihin ei halpasukuisia lasketa. Jätä semmoiset minun
asiakseni."
"Niinpä kyllä, mutta -- Eerik?"
"Hän on vankeudessa."
"Niin, mutta..."
"Mitä pelkäät?"
"Että hän ehkä pääsee vapaaksi."
"Estä se kaikin mahdollisin keinoin!" huudahti Katariina kiihkeästi.
"Minä teen mitä voin."
"Miksi et, Juhana..."
"Mitä tarkoitat?"
Hän katsoi kuningasta pitkään.
Tämä kätki päänsä käsiinsä ja itki.
"Ole mies", sanoi kuningatar, "äläkä näe kummituksia keskellä
päivää." Sitten hän lähti pois jättäen Juhanan.
* * * * *
Juhana kiiruhti kirjoittamaan sisarilleen, että hänet oli nyt
nimitetty Ruotsin kuninkaaksi.
Säädyt kutsuttiin koolle Upsalaan heinäkuun 10 p:ksi 1569.
Jo sitä ennen oli Eerikin aikana surmattujen herrain kuolemantuomio
peruutettu.
Sten Eerikinpoika Lejonhufvudin leski ja lapset korotettiin
kreivilliseen säätyyn. Sture- ja Brahe-sukujenkreivikuntia
laajennettiin, vielä useampia vapaaherra-arvoja annettiin,
valtiodrotsin virka uudistettiin ja annettiin kreivi Pietari Brahelle.
Kaksi päivää ennen kruunaustansa kuningas julkaisi aatelisille
antamansa etuoikeudet, "koska aateli oli suostunut siihen, että
Ruotsin valtakunta saa olla ja pysyä sellaisena kuin se nyt on,
perintövaltakuntana."
Samalla lupasi hänen kuninkaallinen majesteettinsa "antaa ja
varata sekä ruhtinaille, kreiveille, vapaaherroille, ritareille
ja aatelisille että kaikille muillekin, kullekin säätynsä mukaan,
sellaisia etuoikeuksia, joita he kauan olivat halunneet ja pyytäneet,
joten he saisivat hyvityksen siitä suopeudesta ja uskollisuudesta,
jota he aikaisemmin kuninkaan rakkaan isän aikana ja aina
sittemminkin ovat kunniallisesti osoittaneet ja tästälähin aina
tahtovat osoittaa".
Mitään erityisiä vapauksia aatelittomille säädyille ei sen sijaan
kuulunut.
Kaarle herttuakin saapui Upsalaan. Mutta ei edes Katariinan
kohteliaisuuskaan voinut karkoittaa pilveä hänen otsaltaan; hän
vahvisti ennen antamansa sitoumuksen, että pitää veljensä oikeana
herranaan ja Ruotsin valtakunnan kuninkaana sekä hänen kuolemansa
jälkeen Sigismundin tai, jos kuninkaalle syntyisi useampia poikia,
sen heistä, jonka Juhana testamentissaan siihen määräsi.
Tämän vastineeksi hän vaati vielä uudelleen vakuutta
"ruhtinaskunnallemme ja vallanperimys-oikeudellemme aivan sen
mukaan kuin meidän autuaasti nukkuneen rakkaan herra isämme
testamenttisäädös siitä määrää".
Kaikkeen tähän suostuttiin, ja lisäksi hän sai korvaukseksi
Strömsholman sijaan Vassbon ja Vallan kihlakunnat Länsigöötanmaassa
ynnä 5,000 markkaa hopeassa osuudekseen kuningas Kustaan
jälkiperuista.
Mutta läänityksistä huolimatta ei herttua kuitenkaan tullut omaisiaan
askeltakaan lähemmäksi.
Hän oli ja pysyi samana kylmänä ja tyynenä tarkastelijana kuin
ennenkin ja pyysi Juhanaa vain "veljellisesti ottamaan varteen" ne
neuvot, joihin hän toisinaan katsoi olevan aihetta.
Kruunausjuhlallisuuksien loistoa lisäsi sekin, että nyt oli myöskin
kuningatar kruunattavana.
Laurentius Pietarinpoika, vanha, vielä voimakas arkkipiispa, toimitti
kruunauksen, joka tapahtui kellojen soidessa ja onnittelulaukausten
pamahdellessa kaikella sillä loistolla ja komeudella, joka
sellaisissa tilaisuuksissa on tavallista.
Kaarle herttua vannoi uskollisuudenvalansa ja hänen jälkeensä aateli
ja papit.
Sitten juhlakulkue palasi linnaan.
2.