_Rauni_ tulee vasemmalta, kiirehtii Sarren luo.
RAUNI (hyväillen, hädässä). Isoisä — — (Henrikille.) Äitini isään et
saa koskea!
HENRIK. Älä pelkää, Rauni. Ei ole koiran kuolema ruhtinaille varattu.
Hän saa muuttua kotalappalaisesta kellarilappalaiseksi ja vapaaksi
pääsee, kun suostuu ehtoihini.
PÄIVÖ (astuen esiin). Riittää. (Keriolaiselle.) Sinä viet vangit pois
ja vastaat heistä.
HENRIK (Keriolaiselle, joka epäilee ketä totella). Toistaiseksi vie,
mutta itse palaa.
KERIOLAINEN. (Seuraa Aimolaa ja Sarrea ulko-ovesta).
PÄIVÖ (tyynesti). Vangit ovat minun. Minä ne tuomitsen tai tuomion
jätän, tahtoni mukaan.
NIKLAS. Päivö on oikeassa, enkä totisesti mieli pyövelin virkaan.
RAUNI (joka on saattanut isoisänsä oven luo, ja lähestynyt hitaasti
Päivöä; rukoilevasti). Päivö, varjele kasvattajaani. (Siirtyy
vasemmalle aikoen poistua.)
HENRIK (kulmat rypyssä, epäluuloisesti). Rauni — — et tullut vastaan,
et hoitamaan haavaa — —
RAUNI (vältellen). Minua ennen — — ennätti sisaresi.
HENRIK (iloisemmin). Tule kättä antamaan, jos lievittäisi kipua.
RAUNI (liikahtaa epäillen, pysähtyy; hetken jännittävä sanattomuus).
MATHIAS (nousten penkiltä). Naiset loitommalla vuottakoot. Nyt on
neuvottelun aika.
RAUNI (poistuu nopeasti vasemmalle).
MATHIAS. Poikani, haastelkaa sovinto sukuun, oikeutta molemmille.
(Poistuu oikealle.)
HENRIK. En voittajan oikeutta kiellä. Mitä vaadit?
PÄIVÖ. Miehet ovat oikeassa. Lapinkorven hämäläisillä on oikeus saada
täydeksi omaisuudekseen miehenosa riistamaata ja vierretyt kaskimaat.
— Anna sisaremme vaimoksi Aimolalle, Meltauksesta tuntureihin saakka
perustamme uuden pirkkalaisen kauppakunnan ja päämieheksi nuori lanko.
HENRIK. He eivät ole pirkkalaisia.
PÄIVÖ. He ovat hämäläisiä.
HENRIK. Entä vieläkö lisiä?
PÄIVÖ. Sarren kanssa sovinto. Hän on Raunin isoisä — — ja koko Unarin
seudun päämies — —
HENRIK (pohjalla iva). Veljeni, siitä piti puhuaksemme, mitä vankeja
haltuusi tahdot, ei sovinnoista ja liitoista. Ne seikat ovat tähän
saakka kuuluneet suvun päämiehelle. Mutta — vangeista puhuen — mitä
tahdot? Vieraiksiko taloon nämä — kapinan tekijät?
PÄIVÖ. Vapaiksi vangit! He ovat rikkoneet, mutta ennen heitä olet
rikkonut sinä — julmuudella, kylmyydellä, luonnottomilla veroilla ja
väärillä teoilla —
HENRIK (kuohahtaen, yrittäen nousta, mutta turhaan; viitaten Niklaalle
ja Keriolaiselle). Te siellä — — täyttäkää — — tuomio!
KERIOLAINEN poistuu ulko-ovesta.
NIKLAS (veljilleen). Toki heretkää tappelemasta. Jos varvikossa riekko
saa haukan kynnet, mitä vaaraa siitä on kelopuussa istuvalle vanhalle
haukalle?
PÄIVÖ (rientäen portaille; ulkona oleville). Keriolainen köysiin!
Voitetut ovat minun! Ja minua yksin on toteltava.
ÄÄNET (ulkoa). Totellaan! Totellaan!
PÄIVÖ (palaten, viitaten oveen päin). Kuulitko? Onko aika keskustelua
jatkaa?
HENRIK (lyötynä, kuin veljensä puolesta tuskaa tuntien). Veljeni,
astuit väärän askeleen. Palaa, sukumme tähden palaa. — Olet mieheksi
tullut, sen näen. Et käskyyn taivu, toki järkeen taivu. Kuule tarkasti,
mitä haastan: Mitä ovat saaneet aikaan tähän mennessä Pirkkalan ja
Rengon miehet? He valloittivat eteläisen Pohjan, he tallasivat tien
ja tolan Lapinkorpeen saakka. Me olemme uria aukoneet Ruijaa kohti.
Mutta työ on kesken. Me elämme vihollismaassa, emme rauhan. Lännessä
norjalaiset, jotka eivät tyydy verottamaan vain omia orjes-poikiansa,
vaan himoitsevat lisäksi tämänpuolisia lapinmaita. Entä itätuulen
puolella? Karjalaiset ja novgorodilaiset vaativat verotusoikeutta
Kainuun mereen ja Pyhäjokeen saakka. Meidän on taisteltava, polvesta
polveen. Ja tätä taistelua varten: yhden suvun hallittava, ei monen.
PÄIVÖ. Hallitkaamme, mutta ei veronalaisia näännyttämällä ja omia
heimolaisiamme sortamalla. Tulet voimakkaammaksi, jos säästät ja annat
oikeutta enemmän.
HENRIK. Vaadit luonnottomia. Toiset osansa nälällä ja vaivalla, me
osamme haavojemme tuskalla ja päällikkö-tahdollamme. Tämä on ollut
tähän saakka kaikille pakko, ja on vieläkin.
PÄIVÖ. Olet Lapinkorven verottaja Ruotsin kuninkaan luvalla. Ja valtasi
merkiksi kannat (osoittaen seinällä olevaa viittaa) tuota punaista
viittaa. Mitä vastaat lapinvoudille, jolla on oikeus panna raja
luonnotonta lapinryöstöä vastaan?
HENRIK (vakavasti, melkein murheellisesti). Päättömiä hoilattelet,
poika. En vastaisi sanaakaan, jos ei olisi vaarassa suuri ajatus. Istu,
veljeni. Nyt saat sen kuulla, ja uskon: olet kasvava sen mittaiseksi.
PÄIVÖ (istuutuu vasemmalle).
HENRIK. Sen verran puhuit tosia, että Ruotsin kuninkailta on meillä
kirjat. Mutta ne eivät ole enempi kestäneet kuin — — kirkkoherran
kirjan lehti. Miten ovat Ruotsin päämiehet meitä auttaneet? Ei miekalla
tai rahalla, vaan syömällä kuningaskirjojensa sanoja. He näpistelevät
oikeuksistamme toisen toisensa jälkeen. Samaa maata on lapinvoudin
urkkijavirka. — Jos jäämme odottamaan, pääsemme pian mekin vieraitten
herrojen ruokapöytään pääsiäispaistiksi. — Oletko tietänyt tämän? — Et.
Osaatko neuvoa teon, joka pelastaa vaarasta jäämit, niin lakeuksien
tällä kuin tuolla puolen? — Siihenkin vaikenet.
NIKLAS (nousten, lähestyen). Ei vaikene poika, kun saa kuulla.
(Henrikille.) Mistäpäs tietäisi, se on taattomme miehuuden päivien
ajatus, ei ole siitä enää nuorimmille haastellut. (Päivölle,
innostuen.) Se on semmoinen ajatus, että korkeampi nousee pirkkojen
pojille honkahuone kuin on Turussa kirkko tai ylimmäisen papin
linna. Sen seinät loistaa kristallilasista — — kuin majavan komisko
kiiltävän jään alla. Ja katossa palavat illasta aamuun lamput kuin
seulajaistähdet, ne paistavat kuin ilta-aurinko napamerellä jäävuoriin.
Mutta tornissa — sen linnan sadassa tornissa aamusta iltaan vankuu
kupari ja vaski. Sillä yötöntä juhlaa siellä vietetään. Ja me pojat
siellä tanssitaan koreitten maahiaistytärten kanssa, valkeaveristen ja
punaveristen kanssa.
HENRIK (heltyneenä). Niin, veljeni, sellainen on meidän rakettava.
Nyt on meillä päällikön istuin, silloin on meillä valtaistuin, nyt on
pirkoilla kauppakuntia neljä, silloin on valtakunta, yksi ainoa valta
ja voima.
PÄIVÖ (on noussut, kuin ajatuksen suuruuden edessä hiljentyen).
Sellaistako ovat isämme aatelleet? Se on kaunis ja paistava ajatus — —
HENRIK. Se on kantataaton näkemä, se on hänen poikiensa kantama
virrasta virtaan lakeuden yli. Veljet, nyt on kyettävä sanomaan: meidän
on se tekemä. — Nyt juuri on parhain ja viimeinen hetki. Ruotsissa ovat
talonpojat herroja vastassa, ja kuninkaan käsi on heikko. Helppo on nyt
samota virrasta virtaan Pirkkalaa ja Hämeenkangasta myöten ja heittää
vaakunaheitukat satulasta alas.
PÄIVÖ. Ylpeä ajatus!
HENRIK. Mutta — — sitä ennen on tehtävä selkäpuoli selväksi. Perä-Pohja
on tallattava rautaisella korolla. Jokainen niska on taivutettava tai
— katkaistava. Verot on kiskottava orvaskettä myöten. Ja karjalaiset
paiskattava Sodankylän taakse. Lienen oikeassa?
PÄIVÖ (kiihkoisasti, tuskalla). Aatos on kaikista unista kaunein,
siihen uskon. Mutta — — miksi löitkään uskon tekoon ja voittoon!
Taistelutapasi on väärä! Jotain siitä sydämeni kieltää — —
HENRIK. Ei auta tässä melto sääli. Ken nälkään nääntyy, se nääntyköön,
ken korpeen jää, se jääköön. Lujimmat jatkavat matkaa.
PÄIVÖ. Viime kesänä sain maistaa raatajan elämää. Söin heidän
leipäänsä, se oli pettua. Tein samaa työtä, ruumista peitti aamusta
iltaan nihkeä hiki ja uni oli kuoleman-näkyjä. Ja he viersivät
palavalla maalla kuin käsissä kahleet ja silminä punaiset renkaat.
Niilläkö tappelet? Vai erämaan miehillä, jotka vihaavat sinua?
HENRIK (ärtyen). Tottavieköön — — ei ole sinua siitettäissä tehty
poikaa, vaan äpärä.
PÄIVÖ. Mikä lienenkin, sen tiedän: vaivaisilla ei valloiteta maailmaa.
Mutta — — tehnet tahtosi mukaan. — Kuitenkin: en voi jäädä tänne — —
HENRIK. Miksi et voi?
PÄIVÖ (epäröiden, tuskalla). En tiedä tai — — (Kuin löytäen pelastuksen
tien, hetken vaitiolon jälkeen.) Yksi on pelastuksen tie — — kuuntele
minua: jos täytät erään pyynnön — — se lunastaisi varmaan meidät
molemmat ja minun sieluni ahtaasta hädästä —
HENRIK (kuin varuillaan). Mikä on se pyyntö?
PÄIVÖ. Anna Unarilla päällikkö-valta minulle. Takaan, että verot
saat kantaa Lapin oikeuden mukaan. Ja — — karjalaisia vastaan en
taistelemasta herkene. Otan mukaani erämaitten miehet. (Puoliksi
itsekseen.) Vain sodassa voin sydämeni kuolettaa — —
HENRIK. Minäkö heittäisin uhatuimmat riistakentät kapinoitsijoitten
haltuun?
PÄIVÖ (yhä kiihkeämmin). Minä vastaan heistä, he tottelevat minua.
Myönny, veljeni, ennenkuin on myöhäistä meille molemmille. Nyt vielä
jaksan luopua — — itsensä Neitsyen suomasta ilosta, ainoastani. Äsken,
tullessani tänne, olin valmis tekemään mieltäni myöten, niin, vaikkapa
päällikköviitassasi kantamaan onnenosani pois. — Nyt seison tässä,
usko, veljeni, nyt tuskien tarhassa seison — minä yksinäinen poika
ja halajan vain kuoleman haavaa — — isiemme suuren ajatuksen tähden.
Viimeiseen hengenvetoon saakka sinua autan, jos nyt ymmärrät vaivatun
mieleni — — viimeisen rukouksen — —
HENRIK (synkistyen; sokaistuen kamalasta vihasta, mutta ääni matalana;
hitaasti, melkein käheästi). Alan ymmärtää. Sinä suostutuskäärme! Olet
sittenkin myrkyllisintä lajia. Minun puustani olet tiaista houkutellut
— — viikosta viikkoon. Näen sydämesi pohjaan saakka. Kiitä jumalaasi,
ettei jalkani kanna — — että inhoan nähdä veljesverta — — kotomme
permannolla. — — Nyt himmene täältä, korea valhe. (Päivön yrittäessä
vastata.) Ei, älä sanaakaan haasta. Vaatteesi riisu, ovesta painu,
kerjää orjalta repaleet, kerjurina kierrä ja einettä kynnyksillä anele.
Hiljaa! Pane kielesi lukkoon, älä nimeäsi missään mainitse. Lähde — —
PÄIVÖ (raivostuen). Lähden. Mutta harteilla valta ja viitta! (Ryntää
oikealle, korokkeelle, seinällä riippuvan viitan luo.)
HENRIK (nousee tuolista kättensä varaan, Niklaalle). Lävistä! (Viitaten
ovipieleen.) Tuo seinältä jousi!
NIKLAS (tietämättä mitä tehdä, lähestyen Päivöä). Tätä älä tee. Olet
minulle veljistä rakkain — — mutta tätä älä tee!
PÄIVÖ (kääntyy epäröiden).
HENRIK (painuen takaisin istumaan). Epäiletkö sentään? Eikö ole
saatanakaan kylliksi katala.