_Hoikka_ tulee ulko-ovesta tuoden oluttuoppia.
HOIKKA (asettamassa tuoppia pöydälle). Ihan kuin jutaisi hitaasti
ajohärkien raito — tuolla pohjatuulen puolella.
NIKLAS (ottaa tuopin käteensä). Turhia löpiset. Kuka pohjasta tulisi.
Miehet ovat jo kahdenkin päivänmatkan päässä. (Juo tuopista.)
HOIKKA. Aittamäeltä kuulostin. Ja harvakseen kuului kellojen pauke.
Mutta eellimmäinen taisi ajaa laukaten, sillä väliin kantoi korviin
kokonainen pouke ja pauke.
NIKLAS. Hörhistelet tyhjää ilmaa. Vie piioille linnut ja käske kyniä.
(Nousee.)
HOIKKA (poistuu ulko-ovesta).
JOHANNA. Mitä sitten metsällä näit?
NIKLAS (siirtyy Johannan luo penkille istumaan). Näin vuoren laidalla
keijavaisten lauman. Kuin sumuisilta hattaroilta ne näyttivät aluksi.
Sitten — — kuin valkeat liennepilvet ne hiljaa kulkivat vaaran laelta
rinnettä alas. Äkkiä alkoi tanssi. Liehuivat hienoiset helmat, sumun
lomitse paistoivat kalpeat otsat ja kiilsivät prinsessain rinta- ja
otsakoristukset. Hunnut ja laahukset peittivät tummaa metsää kuin
enkelten välkkyvät siivet. — Hoikkakin hihkaisi ilosta keskellä
jänkää ja haki turhaan ammuttua nuolta. — Katsoin ja myhäilin. Mutta
silloin alkoi kirkkaammin paistaa takainen taivas. Ja paljastui katala
houkutus. Eivät olleet prinsessoita eivätkä taivahan enkeleitä.
Riettaan ja Kalman enkeleitä ne olivat. Käärinliinoissa tanssivat.
Sitten: ohenivat, hoikkenivat kuin sininen lanka, taipuivat kuin
miehenmittainen jousi. Ja maailma musteni: ampuivat ruttonuolet
tuhansista jousista. Ukoniilit, pistokset, vaaksiaiset ja mustat
matoset lensivät vuorelta alas ja hukkuivat jänkään, metsään ja
halmemaille kauvas. Niin ne Manalan hämähäkit ja höyretyiset kuolemaa
levittivät. Keväällä se nousee ruttona maasta eikä kasva pelto,
porotokat sortuvat tautiin ja kalat pakenevat syviin vesiin. Saat
nähdä: pahempaa tulee vielä kuin mennä kesänä.