_Päivö_ ja hänen jäljessään _Rauni_ tulevat ulko-ovesta.
PÄIVÖ (kasvoiltaan kuin riutuneena, katse harhaileva, askel väsynyt;
kävelee hitaasti kohti etualaa).
AIMOLA (Päivölle). Jos nouset vastaan, on Aimolassa apua. (Astuu
päättäväisin askelin ulko-ovesta.)
MAARIT (katseltuaan ja kuunneltuaan hetken livahtaa hiljaa Päivön ensi
repliikin aikana ulko-ovesta).
PÄIVÖ (on pysähtynyt Aimolan puhutellessa, mutta jatkaa sitten kuin
unessa kulkuaan ja istahtaa etualan jakkaralle).
RAUNI (seuraa hiljaa, säälivänä ja huolehtivana, jää seisomaan lähelle,
Päivön taakse).
PÄIVÖ (kuin tiedottomasti toistaen kuulemansa sanat). Vastaan — − apua
— − (kuin todella apua hakien) apua. — (Kuin kaiken vielä kuullen ja
nähden, vaimealla äänellä.) Puhuivat kivistä kieltä. Näin kiviset
seinät ja lavitsan. Ovessa rauta kuin kielekäs käärme ja saranoissa
ruoste — —
RAUNI (taipuen Päivön puoleen; hellästi hoivaten). Päivö, olethan vapaa
— − koeta unohtaa.
PÄIVÖ (jo kiihkeämmin). Unohtaa — — Miten — — millä? Sen tunnen ja näen
— — sen kuulenkin — — miten häpeä syö, se syö rintaa ja kasvoja — —
kuuletko, se jossain — — ytimiä nakertaa — — kuin pieni majava nuorta
vesaa, myrkyllisin hampain — — eikä arpene haava, ei mikään taivu, ei
mikään kasva — — siitä puremasta — —
RAUNI (puoliksi itsekseen). Nyt ymmärrän enemmän kuin ennen. Jos
täytyykin peljätä, on osattava myöskin vihata — — kauvan ja paljon.
PÄIVÖ. Vihata? Ei ole voimaa, ei ole asetta.