_Niklas Kurki_ tulee ulko-ovesta. Hänkin on puettu päällikön tapaan,
jalassa saappaat ja verkahousut, yllä koristeltu paita ja liivit sekä
päässä kiiloista kokoonommeltu patalakki, joka on koristettu nauhoilla
ja päällispyörylällä. Mutta koko puku on kulunut ja nuhraantunut.
— Huomattava pyylevyys tekee hänet juoppolallin näköiseksi, mutta
kasvot ovat vielä puhtaat ja iloiset. — Jäljessä seuraa hämäläinen
loismies _Hoikka_, perin laiha mies, joka seuraa herraansa kuin varjo.
Hänen vyöstään riippuu koivunpahkainen varsinaappu, jonka hän tarjoo
tarvittaissa isännälleen.
NIKLAS (jo ovelta, Aimolalle ja Johannalle). Jokos on tuopista juotu
mitä on huulilta suotu? — Mutta missäs se minun akkani makaa?
AIMOLA (nauraa huvitettuna).
NIKLAS. Etteikö ole akkoja? Häh? Niitä on satakunta, ei enempi — −
nivusilta pulleat kuin emännät parhaat, naamataulu auringon mallia
ja takapakaroilta homeen härmässä aina. Siitä ne on hyviä, ei ne
rämppäkellona pakaja. Ilon alku iltasilla, elon alku aamusilla, sanoi
taatto kun ne pojalle naittoi, eikä laskenut valetta. (Hoikalle,
osoittaen lattialuukkua.) Kuulepas, Hoikan poika, astu alas ja vaimo
ylös.
HOIKKA (laskeutuu seuraavan keskustelun aikana lattialuukusta
kellariin, tuo nopsasti sieltä olutpuolikon, jonka asettaa Niklaan
lähelle viereiselle jakkaralle, ja tarjoo naapun Niklaalle.
Niklaan repliikin lopussa on näkynyt ulkona oven ohitse oikealta
vasemmalle rientävän naisia ja miehiä.)
JOHANNA (katsahdettuaan ovelle). Jo menevät vastaan. (Nousten,
Aimolalle.) Nyt tovin verran vuota: päällikön malja on vietävä
veräjäpahtaalle saakka. (Poistuu vasemmalle.)
AIMOLA (Niklaalle). Mitä ilmoja myöten Ruijanrantoja kävitte?
NIKLAS (juotuaan naapusta). Matinpäivän liepeillä tultiin Vesisaareen
ja tovin verran siellä lotaturskaa ja pallasta saatiin ja syötiin.
Mutta mahlakuussa, kun täkykala kaikkosi selkävesille, minä viittasin
kämmenelläni itään ja karjaisin pojille: "Samojeetareitten maahan!"
AIMOLA (nousee, siirtyy etualalle istumaan). Jopa, paahkilas, kummia
tekasit. Olleko tosia?
NIKLAS (Hoikalle). Hoikan poika, sano totta tälle kukolle, mitä vastasi
kaiku kun huusin: "Samojeetareitten maahan".
HOIKKA (nokkelasti). Ka, "samojeetareitten maahan" se perässä tokasi.
NIKLAS. Vieläkös eität? Vai laskeekos kaikukin valetta?
AIMOLA. Eipä, ei. Mutta pääsitkö perille?
NIKLAS. Viikkokaupalla seilattiin, mentiin pienestä suntista suureen
haaviin — — Valkealle merelle, ja viimein illan kaihossa Noova-Selman
helmoihin yövyttiin. (Hoikalle.) Pakajanko valetta?
HOIKKA. Yövyttiinpä niinkin, vaan en toki helmoja nähnyt.
NIKLAS (nauraen mehevästi). Ohoh, onpas pojalla näkimet — — erottaapa
toki hamehen helmasta merellisen saaren. — Niin, siellä niitä asui
samojeetareita. Multalattioilla olla jorasivat ilkosen alasti.
AIMOLA. Ohoh! Apposen alasti!
NIKLAS. No, ei niin paitasen palasta, ei yläkerrassa eikä alahalla.
Siellä vaan köntiä kävelivät mustaa multaa kuin lahean-kirjavat Kirjot
ja Helunat. — Se oli ensi kumma, vaan vielä oli ihmettä jälellä.
AIMOLA. Äläs, vieläkö lisiä?
NIKLAS. Eipä aluksi muuta kuin kotalieden paisteessa lihavat juhlat.
Mutta aamuyöstä — − silloin tuli haamuja mereltä, tuli veteen
hukkuneitten kuvajaiset, joilla on vaimonpuolta muoto ja rinnassa
sydän, mutta ei suonissa verta eikä aivoissa mieltä. — Olisitpa
kuullut, mitenkä ne vaikeroivat ja valittivat! Niiden sinisillä
huulilla oli huokaus niinkuin huuto, silmien sijalla oli harmaja
kaihi ja kyynelet — − kuin kiiltäviä jäitä. Lumisilla poskilla oli
tulenpalava läikkä, kuin suuri ulkomaan ruusu niiden poskilla paistoi
ja houkutti kamalalla voimalla rannalta miestä, meren ja itsensä
saaliiksi ne ihmistä houkuttivat. — Siinä seisoin ja lysmyivät miehellä
polvet. Ne ruusut lensivät aallolta aallolle kuin ruttolinnut, mutta
ihanampina kuin mikään maan päällä siukova lintu. — Äkkiä tunsin —
usko tai epää, mutta sen minä tunsin — että sydän kiertyi rinnasta
irti ja lähti kulkemaan tulisena pallona kohti merentyttöjen laumaa.
(Nousten vähitellen istuimeltaan.) Tavoitin sitä kädellä, se väistyi,
astuin veteen, se väistyi ja eteni, polkaisin polvia myöten, se roihusi
tulena. Läpi pään soi meriraukkojen valitus, kuin joiku se soi, ja
minä lauloin samaa laulua mukana. (Istuutuen.) Semmoista se oli
merenraukujen laulu — — surman ja suurien onnettomuuksien edellä ne sen
laulavat — −
AIMOLA. Mutta eivätpä vieneet mieltä ja henkeä sinulta?
NIKLAS (muhoillen mielihyvästä). Eivät vieneet. Oli sattunut, näetsen,
semmoinen onni, että samojeetareista kaunein oli potenut minun tähteni
rakkauden tautia koko yön. Se tuli ikävissään hakemaan, pani kainalotse
pyöreät kätöset, veti rantaan ja supatti korvaan: "Minä ruskea piika,
minä kaunis ja ihana, mitäs miekkoinen pakenet." Ja siihen minä heräsin.