Sade oli lakannut, mutta tuuli pauhasi kahta ankarammin suoraan
vastaani. Puoli tiessä oli satula vähällä keikahtaa altani, sillä
mahahihnat olivat löyhtyneet.
Minä astuin alas ja rupesin hampain kiinnittämään hihnoja. Äkkiä kuulin
jonkun mainitsevan nimeäni. Souvenir juoksi niityn poikki minua kohti.
-- "Mitä veikkonen!" huusi hän minulle jo kaukaa. "Uteliaisuusko teissä
sai vallan? No niinpä niinkin... Sinne minäkin suoraa päätä Harlow'in
jälkiä myöten. Semmoista peliä tuskin toiste saa nähdäkään."
-- "Niin, te menette ihailemaan kättenne töitä", virkoin minä inholla,
hyppäsin hevosen selkään ja panin sen jälleen nelistämään. Mutta
hillitsemätön Souvenir ei jäänyt minusta jälkeen. Juostessaankin hän
nauraa hohotti ja kiemuroitsi.
Tuolla on vihdoin Jeskovokin, tuossa sulkusilta, sitten pitkä aita ja
hovin tammisto. Minä ajoin portille, astuin maahan, sidoin hevoseni ja
jäin seisomaan hämmästyneenä.
Suuren rakennuksen katosta oli kolmas osa revittynä; kurkihirsi vaan
oli jäljellä; paanuja ja lautoja oli hujan hajan maassa molemmin puolin
rakennusta. Olkoonpa niinkin, että katto, kuten Kvitsinski sanoi, oli
huono, mutta käsittämättömältä tuo sentään näytti. Ullakon permantoa
myöten liikkui kömpelön nopeasti mustan harmaa suuri olento, levittäen
tomua ja soraa ympärilleen, milloin heiluttaen tiileistä tehtyä
savupiippua, milloin kiskoen irti kattolautoja ja viskellen niitä alas,
milloin itse seinäänkin tarttuen. Se oli Harlow.
Ilmeiseltä karhulta hän näytti minusta nytkin: pää oli kuin karhulla,
selkä ja hartiot kuin karhulla, jalkojansakin hän asetteli levälleen,
jalkateriänsä taivuttamatta -- aivan kuin karhu. Huima tuuli puhalti
häneen joka taholta, nostaen hänen takkuista tukkaansa. Kauhea oli
nähdä kuinka paikoittain revittyjen vaatteiden alta pisti esiin paljas
punainen iho; kauhea oli kuulla hänen outoa, käheätä murinaansa.
Pihalla oli paljo väkeä, akkoja, poikia, piikoja hyyristelihe aidan
vieressä, muutamia talonpoikia oli ryhmäytynyt vähän kauemmas eri
joukkoon. Tuttavani vanha pappi seisoi hatutta päin toisen rakennuksen
portailla. Hänellä oli käsissään vaskinen risti, jota hän tuon
tuostakin, sanaakaan sanomatta ja toivottomasti kohotteli ylös,
ikäänkuin näyttäen sitä Harlow'ille. Papin vieressä seisoi Eulampia,
nojaten selin seinään ja liikahtamatta katsoen isäänsä. Anna pisti
välistä päätänsä akkunasta ulos, välistä katosi jälleen, vuoroin juoksi
pihalle, vuoroin taas meni sisään. Sletkin kalman vaaleana, keltaisena,
vanha yönuttu yllä ja patalakki päässä, juoksenteli paikasta toiseen,
yksipiippuinen pyssy kädessä. Hän oli kuten sanotaan kokonaan
juutalaistunut, hän oli tukehtua suuttumuksesta, hän uhkaili, hän
vapisi, hän tähtäsi väliin Harlow'iin, heitti sitten pyssyn olalle,
tähtäsi uudestaan huusi, itki.
Nähtyään minut ja Souvenir'in, hyökkäsi hän suoraa päätä meidän
luoksemme.
-- "Katsokaa, katsokaa, mitä täällä tapahtuu!" vingahti hän,
"katsokaa! Hän on tullut hulluksi, hän on aivan järjeltään ... ja
katsokaas mitä hän tekee. -- Panin jo polisia hakemaan, mutta ei ketään
tule! Ei tule niin ketään. Ja jos minä ammun häneen, niin ei minua laki
saa syyhyn, sillä tottahan jokainen on oikeutettu puolustamaan
omaisuuttaan. Ja minä ammun, jumaliste minä ammun!"
Hän hyppäsi talon edustalle.
-- "Martin Petrovitsh! Varokaa! Jos ette te tule alas, niin minä
ammun!"
-- "Ammu vaan" vastasi käheä ääni katolta. "Ammu vaan! Tuoss' on sulle
siksi aikaa tuomisia!"
Pitkä lauta lensi samassa katolta. Se heilahti pari kertaa ympärinsä ja
mäiskähti maahan aivan Sletkinin jalkain juureen. Kiljaisten ponnahti
Sletkin syrjään, mutta Harlow rupesi kovasti nauramaan.
-- "Jesus siunatkoon!" änkytti joku minun takanani. Minä käännyin. Se
oli Souvenir.
-- "Vai niin!" ajattelin minä: "joko taukosi miehen nauru?"
Sletkin tarttui lähellä seisovaa talonpoikaa kaulukseen.
-- "Kiipeä tuonne ylös, kiivetkää, te perkeleet", vonkui hän,
pudistellen miestä kaikin voiminsa. "Pelastakaa taloni!"
Talonpoika astui askeleen ja toisen, nosti päänsä, viuhtasi pari kertaa
käsillään ja huusi.
-- "Kuulkaas herra!"
Sitten hän tarpoi vähän aikaa paikallaan ja puikahti tiehensä.
-- "Tikapuita tänne, tikapuita!" huusi Sletkin toisille miehille.
-- "Mistäs ne otti?" kuuluivat talonpojat vastaavan.
-- "Ja vaikk'ois tikapuutkin", virkkoi verkalleen joku joukosta, "niin
ketäpä tuonne haluttaisi kiivetä! Hupsu se olisi, joka sinne menisi!
Hän näetsä kun ottaa, niin -- niskat nurin siinä samassa."
-- "Tappaa ihan puhtaasti!" äänsi nuori vaaleatukkainen, omituisen
näköinen mies.
-- "Se on vissi, se", liittivät muut.
Minusta näytti siltä, että talonpojat olisivat hyvin vastenmielisesti
menneet täyttämään uuden herransa käskyä, vaikka vaara olisi ollut
vähempikin. Melkein he hyväksyivät Harlow'in käytöstä, vaikka se heitä
kummastuttikin.
-- "Voi teitä, rosvoja, kuitenkin!" voivotti Sletkin. "Kyllä minä
teidät..."
Samassa kaatui raskaalla kolinalla viimeinenkin savupiippu ja keltainen
pöly pöllähti pilvenä ylös. Kuului hirveä kiljahdus, ja tomun keskellä
näkyi Harlow: kohotettuansa veriset kädet korkealle, kääntyi hän meihin
päin: Sletkin tähtäsi häneen jälleen.
Eulampia nykäsi häntä käsivarresta. -- "Älä häiritse" kiljasi Sletkin
hänelle.
-- "Et saa ampua!" virkkoi Eulampia hänelle, ja hänen siniset silmänsä
iskivät tulta, rypistyneiden kulmakarvain alta. "Isä hajoittaa omaa
taloonsa. Hänen se on."
-- "Valehtelet: meidän se on!"
-- "Sinä sanot: meidän; minä sanon: hänen se on!"
Sletkin kiekahti vimmoissaan ja julmasti katsahti Eulampia häntä
suoraan silmiin.
-- "Kas, terve, terve, tytär armas!" pauhasi Harlow katolta. "Terve,
Eulampia Martinowna! Kuinkas sinä voit ja jaksat ystäväsi kanssa?...
Makeastiko yhä suudellaan ja hyväillään?"
-- "Isä!" lausui Eulampia heleällä äänellään.
-- "Mitä, tytär?" vastasi Harlow ja tuli aivan seinän ääreen. Hänen
kasvoillaan ilmaantui, mikäli minä osasin eroittaa outo nauru --
kirkas, iloton, ja juuri siitä syystä kummallisen kamala, paha nauru...
Monta vuotta sen jälkeen näin samanlaisen naurun, erään kuolemaan
tuomitun kasvoilla.
-- "Herkeä jo, isä", lausui Eulampia. "Me olemme pahoin tehneet. Me
annamme sinulle kaikki takaisin. Tule alas!"
-- "Mitäs sinä tässä rupeat meidän puolestamme isännöimään?" puuttui
Sletkin puheesen.
Eulampia rypisti entistä tiheämmiksi kulmakarvansa.
-- "Minä annan sinulle takaisin oman osani, -- annan kaikki tyyni.
Lakkaa, isä -- jo! Anna meille anteeksi. Anna minulle anteeksi."
Harlow naurahteli vaan.
-- "Myöhään tulit, kultaseni", puhui hän ja jok'ainoa sana kumisi kuin
vaski. "Myöhään liikahti sun kivinen sydämmesi. Alas mäkeä sitä
lähdettiin, -- nyt et pidätä enää. Äläkä sinä minuun katso! Minä olen
mennyttä miestä! Katsele sinä paremmin tuota Wolodkaasi: mistä lienee
löytynytkään tuo sorea poika! Ja katsele sinä kyykäärmettä tuolla,
sisartasi; näetkös kuinka hänen ketunnenänsä pistää ulos akkunasta,
näetkös kuinka hän armasta miestään usuttelee! E-hei, hyvä herrasväki!
Katottomaksi tahdoitte tehdä minut -- ja siksi en jätä minä teille
hirttä hirren päälle. Omilla käsilläni nää olen pannut, omillani ne
irtikin kiskon, -- niin, pelkillä käsillä! Näettenkös, en kirvestäkään
ottanut."
Hän sylkäsi kouriinsa ja tarttui jälleen seinähirsiin.
-- "Heitä jo valtaan, isä!" puheli Eulampia, ja hänen äänensä soi niin
ihmeellisen lempeästi "Älä muistele entisiä. Tulehan toki alas; tule
kamariini, käy pehmeälle vuoteelleni. Minä kuivaan sinut, minä lämmitän
sinut; minä sidon haavasi; katsos kuinka kätesi ovat veriset. Saat elää
luonani huolitta ja murheitta; saat syödä makeasti, maata vielä
makeammin. Syypäät olemme. Se on totta. Ylpeiksi yllyimme, pahoin
teimme. Anna anteeksi!"
Harlow pyöritti päätään.
-- "Maalaile sinä vaan! En usko minä teitä. Uskon te juuri minussa
olette kuolettaneet. Kaikki olette kuolettaneet. Minä olin kotka ja te
teitte minusta maan matosen... Ja nytkö matokin olisi rikki poljettava!
Ei sentään! Minä rakastin sinua, sen tiedät; mutta nyt sinä et enää ole
tytär minulle, enkä minä isä sinulle. Minä olen mennyttä miestä. Älä
häiritse! Ja sinä!" kiljasi Harlow äkkiä Sletkinille; "ammu sinä,
pelkuri, surkea sankari! Mitästä aina tähtäilet vaan? Vai muistatko
lain, joka sanoo: jos lahjan saanut tekee murhayrityksen lahjan antajaa
vastaan", puhui Harlow, pannen painon joka sanalle, "niin olkoon
antajalla valta vaatia kaikki takaisin. Ha-ha-ha! Älä huoli yhtään
lainoppinut. En minä vaadi takaisin -- itse minä teen lopun kaikesta
... He-lei!"
-- "Isä!" rukoili Eulampia viimeisen kerran.
-- "Vaiti!"
-- "Martin Petrovitsh! veli hyvä, olkaa jalomielinen, antakaa
anteeksi!" änkytti Souvenir.
-- "Isä kulta!"
-- "Vaiti, pentu!" kiljasi Harlow.
Souvenir'iin hän ei katsonutkaan, sylkäsihän vaan hänen puoleensa.