vieläkö tiedät jotakin... Se on totta, Ilta lapseni. Minä olin kuin
suunniltani...
PORMESTARINNA
Sinä olit jo ihan sinisenä, kun sinut saatiin äitisi kynsistä. Mitäs
nyt sanot äidistäsi?
ILTA
Nauran.
PORMESTARINNA
Vai naurat!
ILTA
Luulin minä sitä pahemmaksikin.
ANNA
Kuinka sinä olet järkevä, lapseni, kun otat sen niin tyynesti. Jumalan
kiitos! Kaikki sinä ymmärrät kun kuulet. Minä en ole aikaisemmin
kertonut, kun olet ollut lapsi.
PORMESTARINNA
Vai olet sinä jo noin paatunut.
ILTA
Niinkuin täti näkee.
PORMESTARINNA
Sinä näyt olevan äitisi tytär.
ANNA
Nyt sinä kai voit jättää meidät. Me lähdemme Iltan kanssa läpi
yön kotiin ja huomenna sopii neiti Tattaran ajaa isännän rinnalla
Sarkoilaan.
ILTA
Äitini tytär! (Nauraa.)
ANNA
Älä naura noin, lapseni.
PORMESTARINNA vahingoniloisena.
Taidan saada rauhassa lähteä. (Säikähtäen.) Taisi koskea kipeämmin kuin
osasin uskoa. (Menee.)
ANNA
Älä naura, älä naura. Minä toimitan heti hevosen valjaisiin, että
pääsemme tästä kauheasta kaupungista.
ILTA
Mikset sinä kuristanutkin minua silloin!
ANNA
Puhutko sinä minulle sillä lailla. Minä olin silloin niin onneton, niin
sairas, etten tietänyt mitä tein. Matkalla selitän sinulle kaikki.
ILTA
Vielä sinä tapat minut.
ANNA
Kuinka armoton sinä olet! Ei, sinä olet sairas sinäkin. Mutta koeta,
lapseni, pysyä reippaana.
LEMPI kadulta.
Ilta hoi! Minä olen täällä. Joko sinä olet valmis?
ANNA
Tule sisään, Lempi. Katsos nyt: Ilta ei voi oikein hyvin. (Menee
keittiöön.)
LEMPI
Hyvänen aika kuinka sinä olet valkoinen. Kyllä se menee ohitse, kun
pääset ulos. Minä en voinut olla kertomatta pojille, että me kesällä
saamme tanssia. Ja tiedätkö, he tulivat niin kauhean iloisiksi,
etteivät tahtoneet pysyä missään. Minun täytyy vain nyt oppia ne uudet
tanssit.
ILTA
Jos sinä tietäisit, kuinka minä olen onneton!
LEMPI
Mitä ihmettä! Sinä, joka olet niin kaunis ja rikas ja... Mitä sitten
on tapahtunut? Lähdetään nyt, niin kerrot minulle matkalla.
ILTA
En minä jaksaisi lähteä. Mutta mitä minä täälläkään teen. Mitä minä
teen missään.
LEMPI
Mitä hulluja sinä puhut! Lähde pois nyt, se vain virkistää sinua.
Sadekin on lakannut. (Kuiskaa.) Tirri odottaa meitä tuolla kulmassa...
ILTA
En minä sitten.
LEMPI
Poika parka kun on niin rakastunut!
ILTA
Älä huoli, Lempi.
Anna tulee.
LEMPI
Eiköhän Iltalle vain mahtaisi tehdä hyvää lähteä meidän mukaamme.
ANNA
Minä jo käskin valjastaa, mutta jos sinusta tuntuu että jaksat, niin
lähde vain huviretkelle. Jos menet vähäksi aikaa. Koetteeksi.
LEMPI
Tule pois. Minä saatan sinut sitten kotiin.
ANNA
Ja sinä soitat jos Ilta väsyisi, niin minä tulen noutamaan hänet.
Oletko nyt oikein ymmärtäväinen, lapseni, että äiti saa olla
levollinen? (Lähtevät. Anna käväisee keittiön eteisen ovella ja
huutaa pihamaalle.) Mimmi sanoo talonmiehelle, kun hän tulee, ettei
tarvitsekaan valjastaa. (Palaa, avaa ikkunan. Hengittää lehvien lemua
ulkoa, seisoo siinä kädet ristissä.) Jumala, armahda meitä... (Äkkiä
tervehtii Heikki kadulta. Anna kavahtaa.)
HEIKKI
Pyydän anteeksi... Tämä vihko oli joutunut minulle. En tahtonut
lähettää sitä postissa.
ANNA
Tehkää hyvin.
HEIKKI
Ehken minä...
ANNA
Kyllä te voitte tulla.
HEIKKI
Eikö ketään muita ole kotona?
ANNA
Ei. Minä vain tahdoin... Ei minulla ole mitään asiaa. Tai onhan
minulla: ulkomaanmatkastani ei voi tulla mitään. Minulla on
velvollisuuksia miestäni ja kotiani kohtaan. Toivon että Ilta voi
parantua kotona.
HEIKKI
Minä ymmärrän...
ANNA
Ja te?
HEIKKI
Minä lähden. Kaikki on jo kunnossa.
ANNA
Sehän on hauskaa. Toivon että te oikein paljon hyödytte matkastanne.
HEIKKI
Kiitos... Ja minä... että te voitte hyvin Sarkoilassa. Enkä minä
sitten...
ANNA
Kuinka ihanaa nyt on ulkona!
HEIKKI
Kaikki lemuaa sateen jäljeltä.
ANNA
Ihmisen pitäisi henkeä pidättäen nauttia tästä ajasta, jolloin lehti
puhkeaa. Se on niin lyhyt.
HEIKKI
Se on niin lyhyt.
He seisovat kumpikin ikkunansa ääressä, loitolla toisistaan,
mutta joka sana vaikuttaa kuin hyväily.
ANNA
Toivon kaikesta sydämestäni, että tulette onnelliseksi.
HEIKKI
En minä osaa sanoa mitä tahtoisin... Hyvästi.
ANNA
Hyvästi.
Ojentavat toisilleen kätensä silmiin katsomatta. Heikki lähtee,
Anna vetäytyy pois ikkunasta, purskahtaa itkuun. Hetkisen
perästä tulee isäntä.
ISÄNTÄ hyväntuulisena.
Tuokos se nyt oli?
ANNA
Kuka?
ISÄNTÄ
Joka tuli vastaan.
ANNA
Mistä minä voin tietää kuka tuli sinua vastaan.
ISÄNTÄ
No kun se tuli täältä teidän rapusta.
ANNA
Maisteri Levänen kävi täällä.
ISÄNTÄ
Sitähän minä juuri, että sellainenko se nyt oli. Ei niin minkään
näköinen. Ja tuota ne nyt on niin puhuneet... En minä milloinkaan ole
niihin juttuihin uskonut... Joko pannaan maata?
ANNA
Pane sinä vain. Minulla on vielä vähän tekemistä. Ja sitten odotan
Iltaa.
ISÄNTÄ
Missäs Ilta sitten on?
ANNA
Huviretkellä toveriensa ja opettajiensa kanssa.
ISÄNTÄ
Vai niin vai, tiesin minä tuon, niin en olisi pitänyt niin kiirettä.
ANNA
Voithan sinä lähteä takaisin.
ISÄNTÄ
Mistäs minä miehet enää kiinni otan. Ja minä maksoin jo kaikki. Se
olikin vähän mukavaa, kun me sinne tultiin, minä ja Punttalan isäntä,
niin viereisessä pöydässä istuu neljä faaria ja fröökynät kantaa
niille niin ihmeesti syötävää ja juotavaa. Me emme Punttalan isännän
kanssa huomanneet yhtään keitä he olivat, puhuttiin vain kaikista
asioista. Yhtäkkiä joku lyö minua olalle ja se olikin Peusa, itse Antti
Peusa, ja lihonut se oli niin, etten olisi tuntenut. Siinä sitä sitten
ilo nousi niin ettei muistettu koko arpajaisiin. Pantiin pöydät yhteen
ja huudettiin fröökynät passaamaan... Ja ajatteles, siinä sakissa oli
akronoomi Peranteri. Ja kun se rupesi tarjoamaan meille kruununoritta
Sarkoilaan. Sanoi, että yhdessä voitaisiin lähteä ostamaan ja
kolmeentuhanteen asti saa nousta. Sillä hinnalla pitäisi sentään jo
saada. Että mitäs sinä siitä sanot? Tommilan pappa jo rupesi puhumaan,
että jos hän möisi sen Linturinsa, joka Turun kilpa-ajoissa juoksi
toisen palkinnon. Mutta se voi vielä hyvästi juosta ensimmäisen, se on
vasta niin nuori. Se se kelpaisi Sarkoilan trillojen eteen... Mikset
sinä sano mitään?
ANNA
Kyllä ne entiset kelpaa minulle. Tarvinnenko niitäkään.
ISÄNTÄ
Punttala on taas ollut metsäkaupoissa. Kuuluvat metsät vain olevan
nousemaan päin. Vaikka möisimme vielä toisen lohkon. Ja sitten, kuules,
kyllä vanhan emännän nyt pitäisi muuttaa rahat meidän pankkiin.
Puhuivat minulle päivällä herrat, että enkö minä nyt saisi eukon
päätä kääntymään. Se on aika raha se 100.000. Ja se hyödyttää nyt
toista puoluetta. Kyllä se eukko pitää saada siihen suostumaan.
ANNA
Voithan sinä koettaa. Mutta eihän vanhan ihmisen näätä niin käännetä.
ISÄNTÄ
Kun maksavat puoli prosenttia enemmän. Se on jo summa. Eukko sanoo,
että hänellä on yllinkyllin. Mutta antaisi sen rahan vaikka meille
taikka Iltalle.
ANNA
Panisit nyt nukkumaan.
ISÄNTÄ
Tule pois sinäkin... Kyllähän me kuulemme kun Ilta tulee.
ANNA
Ei, ei! Minulla on työtä.
ISÄNTÄ
No niin, mikäs hätä minullakaan on tässä. (Ottaa takin yltään,
heittäytyy sohvalle, tupakoi siinä lojuen.) Laittaisit nyt yksintein
sen mustan silkkihameen, jonka kankaan minä toin. Tommilan emäntä
kuuluu olevan ihan viimeisillään, että sinne kai pitää mennä
hautajaisiin, kun ollaan niinkuin vanhaa sukua... Helkkarin lyhyt
tämä sohva. Minä menen sinun sänkyysi.
ANNA
Ei, sinne sinä et mene!
ISÄNTÄ
No, mikäs nyt tuli? Johan se oli sovittu.
ANNA
Olethan sinä ennenkin saanut yhden yön kulumaan tuossa. Jollet tyydy
siihen, saat mennä kestikievariin.
ISÄNTÄ
Vai siinä sitä taas ollaan. Minä jo luulin... ymmärsin sitten ihan
väärin. Mutta etkö sinä ajattele, että minunkin kärsivällisyyteni
joskus voi loppua.
ANNA
Hyvä on. Se saakin loppua. Minä tahdon päästi irti sinusta.
ISÄNTÄ
Mitäs sinä nyt sanoit?
ANNA
Minä tahdon irti sinusta — etkö kuullut!
ISÄNTÄ
No, no... ei nyt hätäillä.
ANNA
Vielä tänään keskipäivällä päätin seurata sinua Sarkoilaan ja pysyä
emäntänä niinkuin tähänkin asti. Mutta nyt minä tunnen etten jaksa. En
jaksa.
ISÄNTÄ
Mitä sinä sitten rupesit minun emännäkseni?
ANNA
Niin, mitä! Siinähän se minun käsittämätön syntini oli. Mutta enkö minä
jo ole tarpeeksi kärsinyt...
ISÄNTÄ
Entä minä — minkätähden minun sitten on kuusitoista vuotta pitänyt
kärsiä sinun syntisi takia?
ANNA
Olithan sinä minun kanssarikolliseni: sinä tiesit minkätähden otin
sinut.
ISÄNTÄ
En tiedä mistään rikoksesta vielä tänäkään päivänä.
ANNA
Mitä sinä nyt sanot! Sataan kertaan olen ne kaikki selittänyt.
ISÄNTÄ
Etpä ikään olekaan. Antaisit nyt sitten kerran kuulla.
ANNA
No niin, aletaan sitten ja selitetään juurtajaksain. Minä olin tyttönä
Siuroniemellä ja Sarkoilan naapurinpoika osti talon sieltä likeltä ja
hän minulle ensin puhui Sarkoilan isännästä.
ISÄNTÄ
Jos puhuttiin minusta, niin kyllä puhuttiin sinustakin. Sinä annoit
sulhasillesi ensin toivoa ja heläytit sitten rukkaset...
ANNA
Ne kosivat rahojani ja se oli niille oikein. Sarkoilan isännästä
tiedettiin, että hän joi ja hummasi...
ISÄNTÄ
Ei niistä toinen puolikaan ollut totta.
ANNA
Kun minä tulin Sarkoilaan, olivat portinpielukset kaikki lovilla, kun
juovuspäissänne olitte ajaneet kiinni. Ja kuistinkorvassa näytettiin
kiveä, johon Tommilan poika oli kaatunut kuoliaaksi, ja...
ISÄNTÄ
Ei hän humalassa ollut. Pimeässä kaatui.
ANNA
Korttia lyötiin...
ISÄNTÄ
Korttia lyötiin siihen aikaan pappilassakin. Se oli sen ajan tapa.
ANNA
Mutta Sarkoilan isäntä ei käynyt kosimaan Siuroniemen tytärtä niinkuin
kaikki poikamiehet niillä mailla ja se ihmetytti minua.
ISÄNTÄ
Ja silloin sinun piti saada pauloihisi minutkin.
ANNA
Hänestä kerrottiin, ettei hän välittänyt naisista. Se oli minulle
uutta. Minun rupesi tekemään mieli nähdä sitä miestä. Laulujuhlilla
täällä samassa kaupungissa sinut sitten näytettiin minulle.
ISÄNTÄ
Noh?
ANNA
Sinä olit aran ja ränstyneen näköinen niinkuin juopottelevat miehet
ovat. Ja mikä päähänpisto minulle lieneekään tullut, mutta leikilläni
sanoin minä pormestarinnalle ja muille tytöille: minä otan hänet ja
teen hänestä miehen!
ISÄNTÄ
En minä nyt sennäköinen ollut.
ANNA
Minun silmissäni sinä olit. Mutta siinä samassa menin minä
kestikievariin, otin hevosen ja käskin ajaa Sarkoilaan. Siellä minä
sitten ypöyksin kuljin talonkatsojaisissa. Silloin ei ollut paljon
nurmea metsässä, mutta siellä kulki jo Sarkoilan karja. Minä luulin
niitä lehmiä joidenkin mökkiläisten lehmiksi, niin takkuisia ne
olivat...
ISÄNTÄ
Eihän siihen aikaan ollut tällaista karjanhoitoa. Lehmät pantiin
metsään heti kun lumi suli.
ANNA
Kyytimies tiesi, että Sarkoilan karjaa keväällä nostettiin...
ISÄNTÄ
Se oli valhe. Siitä minä voisin haastaa sen miehen käräjiin koska
tahansa.
ANNA
Minä katsoin pihamaalle aidan takaa. Portti kiikotti toisella
saranallaan. Pihalla retuutti koira jotakin luuta eikä edes haukkunut...
ISÄNTÄ
Mikä lie ollut kulkukoira. Eihän meillä siihen aikaan ollut koiraa.
ANNA
Kissa suikahti peloissaan pihan poikki, ikäänkuin ei koskaan olisi
nähnyt ihmisiä. Sitten minä menin joen rannalle. En koskaan ollut
nähnyt jokea. Se teki minuun syvän vaikutuksen. Sitten siihen tuli
pieni lapsi. Sillä ei ollut yllä kuin likainen paita...
ISÄNTÄ
Oli kai renkien lapsia.
ANNA
... se oli niin kurja itsekin. Se kaatui ja rupesi itkemään. Ei kukaan
kuullut eikä kukaan tullut. Lapsi olisi saanut mennä jokeen. Minä
lähestyin sitä, mutta se rupesi huutamaan vielä enemmän ja meni pakoon
ja hävisi ränstyneiden rakennusten taakse. Mutta minusta tuntui siltä
kuin koko talo olisi itkenyt ja valittanut tuon lapsen itkussa. Niin
hyljätyltä tuntui talo, niin ilman rakkautta se kitui. Minun tuli
niin äärettömän sääli, minä huomasin, ettei minua ensinkään tarvittu
Siuroniemellä, missä kaikki oli niin hyvässä järjestyksessä. Minä
päätin voittaa Sarkoilan isännän.
ISÄNTÄ
Ja seuraavana päivänä siellä laulujuhlilla sinä tulit ja sinä sanoit
suoraan, että eikö ruvettaisi yhdessä pitämään taloa.
ANNA
Minä sanoin sinulle rehellisesti kuinka asia oli, että nain talon, en
sinua.
ISÄNTÄ
Siinä ei ollut mitään eroa.
ANNA
Siinä se juuri olikin kaiken pahan alku. Minä tutustuin taloon,
minä kiinnyin siihen, minä tein työtä, minä penkosin joka mökin, minä
kokosin lapset pyhäkouluun. Mutta sinä loittonit loittonemistasi. Minä
aloin jo silloin, kun me hääsaatossa ajoimme noita neljää penikulmaa
Siuroniemeltä Sarkoilaan, huomata, ettei minulla ollut mitään sinulle
puhumista.
ISÄNTÄ
Silloin laulujuhlilla sinulla kyllä oli puhumista. Sinä olit niin
simasuuna, että...
ANNA
Olinhan minä päättänyt voittaa sinut enkä minä ymmärtänyt, että se
kävisi niin helposti.
ISÄNTÄ
Olihan se jotakin, kun se tyttö, jota ei kukaan saanut, itse
tuli kauppaamaan itseään minulle. Ihan minua ujostutti, kun sinä
juhlapuheiden aikana puhuit ja nauroit. Kaikki ihmiset katselivat
meihin. Mutta sinä vain puhuit ja nauroit ja minä olin lopulta kuin
lumottu. Etkö muista?
ANNA
Muistan. Mikä hulluus minua lieneekään sinä päivänä riivannut.
ISÄNTÄ
Kyllä minäkin huomasin kuinka sinä sitten muutuit. Ja luuletko sinä
että sitä oli hauska kuulla, kun ihmiset lakkaamatta huusivat sinun
laihtumistasi, niinkuin minä olisin kiusannut sinua nälällä.
ANNA
Kärsimystä se on ollut sinullekin, ymmärränhän minä sen. Mutta olenhan
minä tehnyt hiukan hyötyäkin, onhan Sarkoila nyt mallitalo. Ja olethan
sinä nyt mies, jota kaikki kunnioittavat.
ISÄNTÄ
Yhtä et ole antanut: poikaa, joka perisi talon...
ANNA
Joko taas! Tiedäthän sinä minun syyni. Minun olisi vain paljon
aikaisemmin pitänyt sanoa mitä nyt sanon: päästä minut vapaaksi ja etsi
toinen.
ISÄNTÄ
Vai pitäisi minun tässä ruveta ihmisten pilkaksi...
ANNA
Minä en jaksa enää.
ISÄNTÄ
No, kun nyt on jaksanut kuusitoista vuotta, niin...
ANNA
Onhan sitä siinäkin. En tiedä... mutta en jaksa enää...
ISÄNTÄ
Etkö tiedä? Ehkä se herra sen tietäisi, se joka äsken tuli täältä.
Ihmisten puheissa on ehkä sittenkin perää.
ANNA
Sekä on että ei.
ISÄNTÄ
Vai niin, vai. Vai olet sinä sittenkin pettänyt minua. Saisit vain olla
kiitollinen, jos vielä huolin sinut kattoni alle.
ANNA
Enhän minä tahdo kattosi alle. Pois minä tahdon.
ISÄNTÄ
Mennäksesi yhteen hänen kanssaan! Ties miten jo olette eläneet.
ANNA
En puolusta itseäni: hän on ainoa mies, jota olen ihaillut,
kunnioittanut ja — ehkä rakastanut.
ISÄNTÄ
Ja sinuun olen minä uskonut ja luottanut. Sinun kotiintuloasi
valmistettiin Sarkoilassa kuin juhlaa...
ANNA
Hänen valossaan minä vasta näin kuka sinä olet.
ISÄNTÄ
Niin, ainahan se talonpoika näkyy herran valossa. Mutta muista sinä,
etten minä sinua pyytänyt: itse sinä minua kosit, itse viekoittelit
minut itsellesi...
ANNA
Niin tein, niin tein. Siksi minun kai nyt on viekotteleminen itseni
irti...
ISÄNTÄ
Mutta minäpä en päästä sinua. Sinä pysyt minun vaimonani ja mitä et
anna vapaaehtoisesti, sen otan minä väkisin.
ANNA
Sitä et sinä koskaan uskalla.
ISÄNTÄ
Ketä minä pelkäisin! Vai eikö minulla ole siihen oikeutta, saakeli
soikoon...
ANNA
Jollet sinä hyvällä anna minulle vapautta, otan sen väkisin.
ISÄNTÄ
Sepä nähdään...
ANNA
Sinä luulet ettei minulla ole keinoja, minä vaikka...
ISÄNTÄ uhkaavana.
Kyllä on keinoja minullakin. Odota sinä, odota sinä...
Ilta on tullut sisään ja hetkisen jäykkänä kauhusta kuunnellut
keskustelua. Äkkiä pääsee häneltä parahdus ja hän kaatuu maahan
kuolleena.
ANNA
Mitä se oli? Herra Jumala, Ilta! Lapseni, lapseni, koskiko se niin
kovasti! Se ei ollut mitään. Äiti tekee kaikki mitä isä tahtoo...
Ilta, herää, mikä sinulle tuli? Herra Jumala, hän kuolee. Sinä et saa
kuolla, äiti ei voi elää ilman sinua. Antti, tule auttamaan. (Nostavat
Iltan sohvalle.) Nouda lääkäri, soita. Tuo vettä! Ilta lapseni, sinä
paranet, tämä menee ohitse... Mikset sinä liiku? Antti, äiti,
auttakaa Jumalan tähden. Avaa silmäsi, lapseni! Katso, äiti on tässä
eikä rakasta mitään muuta maailmassa kuin sinua... Miksette soita
lääkärille... Auttakaa, auttakaa!
ISÄNTÄ
Se on turhaa. Näethän sinä, että hän on kuollut.
ANNA
Ei! Minä en tahdo sitä. Lääkärin pitää tulla! Ilta, katso, äiti
on tässä ja me lähdemme huomisaamuna kotiin... Mutta tämähän on
mahdotonta, sillä juuri äskenhän hän meni ulos. Lähdetään kotiin,
lapseni, lähdetään.
ISÄNTÄ
Turhaan sinä enää päätät lähteä kotiin.
EMÄNTÄ joka huudot kuultuaan, yötamineissaan on tullut sisään.
Voi, Herra siunatkoon, Herra siunatkoon. Mitenkä se tapahtui...?
ANNA parkaisee.
Minä sen tein. Minä hänet tapoin. Minä tapoin ainoan lapseni. Koko
päivän näin minä hänen hätänsä.... mutta minä ajattelin vain itseäni ja
kuristin häntä kurkusta, niinkuin silloin kerran... Nyt olen kadotettu
ja tuomittu ja se on minulle oikein, kaikki minä olen ansainnut...
ISÄNTÄ
Ole hiljemmällä. Ihmiset pysähtyvät kuuntelemaan.
ANNA
Kuulkoot, tietäkööt... Minä olen tappanut ainoan lapseni. Ilta, Ilta,
etkö sinä voi antaa anteeksi tätä viimeistä kertaa? Et! Sillä sinä
annoit niin monta kertaa pitkin päivää ja uskoit minuun ja minä petin
sinut.. Aijai minun päätäni, minun päätäni!
EMÄNTÄ
Älä lapseni, älä lapseni, Jumala on armollinen...
Äkkiä alkaa ikkunan alta kuulua askelia ja miesäänistä
laulua: »Sua tervehdin».
ANNA
Ilta, ne laulavat sinulle, lapsi. Herää! Kuule, on kevät ja lehvät
puhkeavat. Katso näitä, ne ovat kotoa! Kuule ne laulavat niin
kauniisti... (Parkaisee.) Ei, minähän olen hänet tappanut, hän ei kuule
enää koskaan. Lakatkoot, lakatkoot...
ISÄNTÄ avaa ikkunan
Kiitoksia vain herroille. Mutta Ilta ei enää kuule. Hän on muuttanut
muille maille. Hän on kuollut.
Kadulta kuuluu toistettuna »Kuollut...? Miten...? Koska...?
mahdotonta!» Isäntä vastaa päätään nyökyttämällä. Sitten häipyvät
askeleet. Anna tuijottaa eteensä ja painelee päätään ikäänkuin
ei mitään käsittäisi. Emäntä asettuu tuolille kädet ristissä ja
huojuttaa siinä ruumistaan, hiljaa rukoillen itsekseen. Isäntä
seisoo yhä ikkunan ääressä. Kadulta kuuluu kiireisiä askeleita.
Heikki tulee. Isäntä puhuttelee häntä ikkunasta.
ISÄNTÄ pidättäen vihaansa.
Aikooko herra tänne?
HEIKKI hätääntyneenä.
Onko se totta? Ne tulivat vastaan ja kertoivat. Eihän se voi olla
mahdollista.
ISÄNTÄ
Herra tulee vain katsomaan.
ANNA joka on herännyt kuullessaan Heikin äänen ja jännittyneenä
seurannut puhetta.
Älkää päästäkö häntä tänne. Hän ei saa tulla!...
HEIKKI tulee ja seisoo hetkisen ääneti.
Hänhän hengittää... hänhän rukoilee.
ISÄNTÄ
Tietääkö herra kenen syy tämä kaikki on? Teidän.
HEIKKI
Minun?
ISÄNTÄ
Niin, juuri teidän.
HEIKKI
En ole sitä tahtonut, en...
ANNA
Ei se ole hänen syynsä. Minä yksin, minä yksin olen rikollinen! Minä
tahdon yksin kantaa syyn... Tappakaa minut, haudatkaa minut hänen
kanssaan. Minä en enää voi elää! Ymmärrättehän te, etten minä voi elää!
EMÄNTÄ
Rauhoitu, lapsi... Jumala rakastaa sinua, kun sinua kasvattaa. Ilta on
hyvässä tallessa...
Isäntä seisoo ikkunan ääressä, pyyhkäisee kyyneleen silmästään.
Anna vaikeroi hiljaa. Heikki poistuu lamaantuneena, vanha emäntä
istuu kädet ristissä.
EMÄNTÄ veisaa hiljaa, särkynein äänin:
»Onpa taivaassa tallella lapsillekin,
Kun he Herrassa kuolevat vaan,
Kultakruunut ja valkeat vaattehetkin,
Harput, joilla he soittelevat...»
Ulkona valkenee kevätaamu. Yksinäinen lintu alkaa livertää.
Esirippu.