Lokakuun 6 p.
_Rakkakin Setä Pitkäsääri!_
Tietysti minä tulen -- puoli viisi iltapäivällä ensi keskiviikkona.
_Tietysti_ osaan luoksesi. Olen ollut New Yorkissa kolme kertaa enkä
ole aivan pikkuvauva. En voi uskoa että nyt todellakin saan nähdä
sinut -- olen vain _ajatellut_ sinua niin kauan että tuskin tuntuu
siltä että olet käsinkosketeltava ihminen lihaa ja verta.
Sinä olet kauhean hyvä, Setä, kun viitsit vaivata itseäsi minun
tähteni, vaikka et ole oikein terve. Ole varovainen äläkä vilustu.
Nämä rankkasateet tekevät ilman hyvin kosteaksi.
Kiintyneenä
JUDY.
P.S. Mieleeni juolahti kamala ajatus. Onko sinulla hovimestari? Minä
pelkään hovimestareita, ja jos vain sellainen avaa oven, pyörryn
siihen paikkaan. Mitä osaan sanoa hänelle? Et maininnut minulle
nimeäsi. Pitääkö minun kysyä Mr. Smithiä?
Torstaiaamuna.
_Kaikkein rakkakin Master-Jervie-Setä-Pitkäsääri Pendleton-Smith!_
Nukuitko sinä viime yönä? Minä en. En niin hiventäkään. Olin liian
ihmeissäni ja kiihtynyt ja huumautunut ja onnellinen. En usko että
koskaan enää voin nukkua -- enkä syödä myöskään. Mutta minä toivon
että sinä nukuit, tiedäthän että sinun pitää, jotta tulisit pikemmin
terveeksi ja voisit tulla luokseni.
Rakas Mies, en siedä ajatella kuinka sairas olet ollut -- ja koko
aikana en minä ole tietänyt siitä. Kun tohtori eilen saattoi
minut vaunuihin, kertoi hän että kolmen päivän aikana oli oltu
ilman toivoa. Oi, rakkahin, jos se olisi tapahtunut, olisi valo
sammunut maailmasta minulta. Otaksun että joskus -- kaukaisessa
tulevaisuudessa -- toisen meistä täytyy jättää toinen, mutta silloin
meillä ainakin on ollut onnemme ja on muistoja, joista elää.
Aioin reipastuttaa sinua -- ja sen sijaan minun täytyykin
reipastuttaa itseäni. Sillä vaikka olenkin onnellisempi kuin koskaan
uneksin voivani olla, olen myöskin totisempi. Pelko, että sinulle
saattaisi tapahtua jotakin, viipyy varjona sydämelläni. Aina ennen
voin olla kevyt ja huoleton ja välinpitämätön, koska minulla ei
ollut mitään kallisarvoista menetettävänä. Mutta nyt -- minulla
tulee olemaan Iso Suuri Huoli kaiken loppuikääni. Aina kun olet
poissa luotani, ajattelen kaikkia autoja, jotka voivat ajaa ylitsesi
tai kylttejä, jotka voivat pudota päähäsi tai kauheita salakavalia
bakteereja, joita voit niellä. Mielenrauhani on iäksi mennyttä --
mutta enpä koskaan ole juuri välittänytkään vain pelkästä rauhasta.
Ole hyvä ja parane -- pian -- pian -- pian. Tahdon saada sinut
aivan lähelle, niin että voin koskettaa sinua ja tuntea että olet
käsinkosketeltava. Sellainen pieni puolituntinen meillä vain oli
yhdessä! Pelkään että ehkä olenkin nähnyt unta. Jospa edes olisin
perheesi jäsen (hyvin etäinen neljäs serkku), niin saisin tulla
katsomaan sinua joka päivä ja lukea ääneen ja pöyhiä tyynyäsi ja
tasoittaa nuo kaksi pientä ryppyä otsaltasi ja saada suupielesi
kääntymään iloiseen hauskaan hymyilyyn. Mutta sinähän olet iloinen
taas, etkö olekin? Sinä olit iloinen eilen ennenkuin jätin sinut.
Tohtori sanoi että mahdan olla hyvä hoitajatar ja että sinä näytit
kymmenen vuotta nuoremmalta. Toivon että rakkaus ei tee kaikkia
kymmentä vuotta nuoremmiksi. Välittäisitkö minusta vielä, rakas, jos
osoittautuisinkin vain yksitoistavuotiaaksi?
Eilispäivä oli ihmeellisin päivä mitä olla saattaa. Jos eläisin
yhdeksänkymmenen yhdeksän vuoden vanhaksi, en koskaan unohtaisi
pienintäkään yksityiskohtaa. Se tyttö, joka lähti Lock Willow'sta
aamun koittaessa, oli hyvin erilainen henkilö kuin se joka palasi
takaisin illalla. Mrs. Semple herätti minut puoli viideltä.
Hypähdin pimeässä pystyyn täysin hereillä, ja ensi ajatus, mikä
syöksyi aivoihini, oli tämä: "Minä saan nähdä Setä Pitkäsäären!"
Söin aamiaista keittiössä kynttilänvalossa ja ajoin sitten viisi
peninkulmaa asemalle kesken loistavinta lokakuun väritystä. Aurinko
nousi matkalla, ja vaahterat ja kuusamat hohtivat punaisina ja
oranssinvärisinä ja kiviseinillä ja viljapelloilla kimmelsi huurre.
Minä _tiesin_ että jotakin tulisi tapahtumaan. Koko matkan junassa
pyörät lauloivat: "Sinä saat nähdä Setä Pitkäsäären." Se antoi
minulle niin turvallisen tunteen. Minulla oli niin luja usko Sedän
taitoon panna asiat oikealle tolalle. Ja minä tiesin että jossakin
oli eräs toinen mies -- rakkaampi kuin Setä -- joka ikävöi nähdä
minua, ja minulla oli jotenkuten sellainen tunne että ennen päivän
loppua saisin nähdä hänetkin. Ja katso mitä tapahtui!
Kun tulin taloon Madison Avenue'n varrella, näytti se niin suurelta
ja ruskealta ja uhkaavalta etten uskaltanut mennä sisään, vaan
kävelin sen ympäri kootakseni rohkeutta. Mutta minun ei tarvinnut
pelätä vähääkään, hovimestarisi on sellainen kiltti, isällinen vanha
mies, että hän sai minut heti olemaan kuin kotonani. "Onko tämä
Miss Abbott?" kysyi hän, ja minä vastasin: "On", niin että minun ei
tarvinnutkaan kysyä Mr. Smithiä. Hän käski minun odottaa salongissa.
Se oli hyvin tumma, upea, miehinen huone. Istuin suuren nojatuolin
reunalle ja sanoin yhä itsekseni:
"Minä saan nähdä Setä Pitkäsäären! Minä saan nähdä Setä Pitkäsäären!"
Sitten mies tuli takaisin ja pyysi minua astumaan kirjastoon. Olin
niin kiihtynyt että totisesti jalkani hädintuskin kannattivat. Oven
ulkopuolella hän kääntyi kuiskaamaan: "Hän on ollut hyvin sairas,
Miss. Tämä on ensimäinen päivä, jolloin hänen on lupa olla ylhäällä.
Ettehän viivy niin kauan että hän kiihtyy?" Hänen sanojensa sävystä
tunsin että hän pitää sinusta -- ja mielestäni hän on kultainen
vanhus!
Sitten hän koputti ovelle ja sanoi: "Miss Abbott", ja minä menin
sisään ja ovi sulkeutui takanani.
Oli niin hämärä kun tulin loistavasti valaistusta eteisestä, että
hetkeen aikaan saatoin tuskin mitään nähdä, sitten näin suuren
nojatuolin tulen edessä ja välkkyvän teetarjottimen pienemmällä
tuolilla sen vieressä. Ja minä totesin että eräs mies istui isossa
tuolissa tyynyjen varassa, viltti polvillaan. Ennenkuin voin pidättää
häntä hän nousi -- aika epävarmasti -- ja nojautui tuolin selkään ja
katsoi vain minuun sanattomana. Ja silloin -- ja silloin -- näin että
se olit sinä! Mutta sittenkään en vielä ymmärtänyt. Luulin että Setä
oli tuottanut sinut sinne yllätykseksi minulle.
Sitten sinä nauroit ja ojensit kätesi ja sanoit: "Rakas pikku Judy,
etkö voinut arvata että minä olin Setä Pitkäsääri."
Silmänräpäyksessä kaikki valkeni minulle. Oi, mutta kylläpä olin
ollutkin typerä! Sata pikku seikkaa olisi voinut sanoa sen minulle,
jos minulla olisi ollut älyä. Minusta ei tulisi mikään hyvä
salapoliisi, vai tulisiko, Setä? -- Jervie? Miksi pitää minun sanoa
sinua? Paljas Jervie tuntuu niin epäkunnioittavalta, ja minä en voi
olla epäkunnioittava sinulle!
Se oli hyvin hurmaava puolituntinen ennenkuin tohtori tuli
lähettämään minut pois. Olin niin häikäistynyt kun tulin asemalle
että olin vähällä astua St. Louis'in junaan. Ja sinä olit aika
häikäistynyt sinäkin. Unohdit tarjota minulle teetä. Mutta olemme
molemmat hyvin, hyvin onnellisia, emmekö ole? Ajoin takaisin Lock
Willow'hon pimeässä -- mutta oi kuinka tähdet välkkyivät! Ja tänä
aamuna olen käynyt Colinin kanssa kaikilla paikoilla, joilla sinä
ja minä olemme olleet yhdessä, ja muistellut mitä sanoit ja miltä
näytit. Metsät tänään ovat kuin hehkutettua pronssia ja ilma on
hallainen. On _kiipeämis_ilma. Soisin että olisit täällä kiipeämässä
kukkuloita minun kanssani. Ikävöin sinua kauheasti, Jervie kulta,
mutta se on onnellista ikävää, saammehan pian taas olla yhdessä.
Me kuulumme toisillemme nyt oikein ja totisesti eikä se ole mitään
kuvittelua. Eikö tunnu omituiselta että minä vihdoinkin kuulun
jollekin? Se tuntuu hyvin, hyvin suloiselta.
Ja minä en koskaan anna sinun olla surullinen pientä hetkeäkään.