Toukokuun 30 p.
_Rakas Setä Pitkäsääri!_
Oletko koskaan nähnyt tätä leikkikenttää? (Tämä on pelkästään
retoorinen kysymys. Älä anna sen vaivata itseäsi.) Se on taivaallinen
paikka toukokuussa. Kaikki pensaat ovat kukassa ja puiden vehreys
on niin nuori ja herttainen -- vanhat männytkin näyttävät niin
raikkailta ja uutukaisilta. Ruohokentällä vilkkuu keltaisia
kevätkukkia ja sadottain tyttöjä sinisissä ja valkoisissa ja
vaaleanpunaisissa puvuissa. Jokainen on iloinen ja huoleton, sillä
kesälupa lähestyy, ja kun se on edessä, ei tutkintojakaan oteta
laskuun.
Eikö ole onnellista olla sellaisessa mielentilassa? Ja ah, Setä!
Minä olen onnellisin kaikista! Siksi etten enää ole orpokodissa,
enkä kenenkään lapsentyttö tai koneellakirjoittaja tai kirjanpitäjä
(sellainen olisin ollut ilman sinua, niinkuin tiedät).
Minä kadun nyt kaikkea entistä pahuuttani.
Minä kadun että koskaan olin nenäkäs Mrs. Lippettille.
Minä kadun että koskaan läjähyttelin Freddie Perkinsiä.
Minä kadun että koskaan panin suolaa sokeriastiaan.
Minä kadun että koskaan irvistelin Johtokunnan Jäsenten selän takana.
Aion olla hyvä ja herttainen ja kiltti kaikille, koska olen
niin onnellinen. Ja tänä kesänä aion kirjoittaa ja kirjoittaa
ja kirjoittaa ja alkaa olla suuri kirjailija. Eikö se ole ylevä
kanta? Oi, kyllä minä kehitän itsestäni kauniin luonteen! Se hieman
näivettyy pakkasella ja kylmällä, mutta se kasvaa nopeasti, kun
aurinko paistaa.
Niin on jokaisen laita. Minä en hyväksy sitä teoriaa, että surut ja
pettymykset ja vastoinkäymiset muka kehittäisivät siveellistä voimaa.
Onnelliset ihmiset juuri ihan säkenöivät ystävällisyyttä. Minä en
luota misantrooppeihin. (Hieno sana! Olen juuri oppinut sen.) Sinä et
ole misantrooppi, vai oletko, Setä?
Aloin kertoa sinulle leikkikentästä. Soisinpa että tulisit pienelle
käynnille ja antaisit minun kävelyttää sinua ja sanoa:
"Tuolla on kirjasto. Tässä on kaasusäiliö. Goottilainen rakennus
vasemmalla on kimnaasi, ja tudorilais-romaaninen sen vieressä uusi
sairaala." Oo, minä olen mestari näyttelemään paikkoja ihmisille.
Olen harrastanut sitä kaiken ikääni orpokodissa, ja täällä olen
tehnyt sitä kaiken päivää. Puhun täyttä totta.
Ja lisäksi Miehelle.
Se on suuri elämys. En ole koskaan ennen puhellut miehen kanssa
(paitsi ehkä jonkun Johtokunnan Jäsenen, ja heitä ei oteta lukuun).
Anteeksi, Setä. En aio loukata tunteitasi kun puhun pahaa Johtokunnan
Jäsenistä. Minä en katso sinun todella kuuluvan heihin. Jouduit
Johtokuntaan ihan sattumalta. Johtokunnan Jäsen sellaisenaan on
lihava ja pönäkkä ja hyväntahtoinen. Hän taputtaa päälaelle ja
käyttää kultaisia kellonvitjoja.
Se on kuin lutikka kesäkuussa, mutta se on olevinaan Johtokunnan
Jäsenen kuva -- kenen tahansa paitsi sinun.
Mutta palatkaamme asiaan:
Olen kävellyt ja puhellut ja juonut teetä erään miehen kanssa. Ja
hyvin hienon miehen sittenkin -- Mr. Jervis Pendletonin Julian
perheestä, hänen setänsä, lyhyesti (pitkästi, pitäisi minun ehkä
sanoa, sillä hän on yhtä pitkä kuin sinä). Ollessaan kaupungissa
asioilla hän päätti pistäytyä korkeakouluun tervehtimään
veljentytärtään. Hän on Julian isän nuorin veli, mutta Julia ei tunne
häntä kovinkaan läheisesti. Nähtävästi setä Jervis vilkaisi häneen
kun hän oli pikkulapsi, päätti ettei pidä hänestä eikä sen koommin
ole kiinnittänyt huomiotaan häneen.
Joka tapauksessa hän nyt oli tullut korkeakouluun ja istui
vastaanottohuoneessa hyvin säädyllisesti, hattu ja keppi ja
hansikkaat vieressään, ja Julialla ja Salliella oli seitsemään
asti kertaus, josta he eivät voineet karata. Niinpä Julia
syöksyi huoneeseeni ja rukoili minua kävelyttämään häntä ulkona
leikkikentällä ja jättämään hänet kello seitsemältä Julian haltuun.
Minä lupasin, kohteliaasti mutta innottomasti, koska en välitä
paljonkaan Pendletoneista.
Mutta hän osoittautuikin lauhkeaksi kuin karitsa. Hän on oikea
ihminen -- ei ensinkään Pendleton. Meillä oli hyvin hauskaa, ja siitä
alkaen olen ikävöinyt setää. Onko sinulla mitään sitä vastaan että
sanon sinua Sedäksi? Minä uskon että setä voittaa isoäidinkin.
Mr. Pendleton muistutti hiukan sinua, Setä, sellaisena kuin olit
kaksikymmentä vuotta sitten. Huomaat että tunnen sinut perinpohjin,
vaikka emme ole koskaan tavanneetkaan!
Hän on pitkä ja laihahko ja hänellä on tummat kasvot ja äärettömän
hauska alapuolinen hymy, joka ei koskaan tule oikein esille, mutta
juuri ja juuri kaartaa hänen suupielensä ylöspäin. Ja hänellä on
taito saada toisesta tuntumaan kuin olisi tuntenut hänet jo pitkän
aikaa. Hän on hyvin toverillinen.
Me kävelimme korkeakoulun alueen alusta loppuun, nelikulmiosta
urheilukentälle, sitten hän sanoi olevansa väsynyt ja tahtovansa
teetä. Hän ehdotti että menisimme korkeakoulun ravintolaan -- se on
aivan urheilukentän vieressä mäntykäytävän päässä. Minä sanoin että
meidän pitäisi mennä takaisin Julian ja Sallien luo, mutta hän sanoi
ettei hän tahdo veljentytärtensä juovan liian paljon teetä, se tekee
heidät hermostuneiksi. Ja niin karkasimme ja joimme teetä ja söimme
kaakkua ja hilloa ja jäätelöä ja leivoksia sievän pienen pöydän
ääressä ulkona parvekkeella. Ravintola onnistui olemaan tyhjä, koska
kuukausi on lopussa ja taskurahat vähissä.
Voi kuinka meillä oli hauskaa! Mutta hänen täytyi rientää junalleen
melkein heti kun olimme palanneet ja hän näki Juliaa tuskin
ollenkaan. Julia oli raivostunut minulle kun en tuonut häntä takaisin
ajoissa -- hän näyttää olevan tavattoman rikas ja miellyttävä setä.
Minulle oli huojennus kuulla että hän on rikas, sillä tee ja kaikki
muu maksoi kuusikymmentä senttiä mieheen.
Tänä aamuna (nyt on maanantai) saapui kolme suklaatirasiaa Julialle
ja Sallielle ja minulle. Mitä ajattelet siitä? Saada makeisia
mieheltä!
Alan tuntea olevani tyttö eikä löytölapsi.
Soisinpa että tulisit juomaan teetä kanssani jonakin päivänä ja
antaisit minun nähdä, pidänkö sinusta. Mutta eikö olisi kauheata,
jollen pitäisi? Tiedän sentään että pitäisin.
_Bien!_ Lähetän sinulle tervehdykseni.
"_Jamais je ne t'oublierai_."