Illallinen oli kolkonlainen. Täti tuumi tepsiviä rangaistusk

KAKSOSET

Kirj.

Eva Hirn

Porvoossa,

Werner Söderström Osakeyhtiö,

1922.

SISÄLLYS:

I. Junamatka.

II. Kirjeenvaihtoa.

III. Salapoliiseja.

IV. Rahahuolia.

V. Kuumetta.

VI. Loma-aika.

VII. Urheilua.

VIII. Pulassa.

IX. Jeren kaupunginmatka.

X. Merkkipäivä.

XI. Viimeiset ajat.

I.

JUNAMATKA.

-- Junassa tulee merikipeäksi, kun matkustaa kotoa pois. Muuten ei

koskaan.

-- Kun on ikävä, niin tuntuu kuin vatsa olisi aivan tyhjä. Ilmakaan ei

pidä suolenseiniä erillään toisistaan.

Kaksi valkotukkaista poikaa puheli istuen vieretysten kolmannen luokan

penkillä.

Vastapäätä istui keski-ikäinen neiti, joka nyt puuttui poikien

keskusteluun.

-- Minne pojat matkustavat?

-- Helsinkiin kouluun. Me asutaan Karjalohjalla, jossa isä on

maanviljelijä ja eläinlääkäri, minun nimeni on Sakari Uski ja tuo

toinen on Seppo Uski ja me ollaan 13-vuotiaita, vastasi lyhempi

pojista. Sanat sujuivat kuin ulkoläksy.

-- Enhän minä, poikaseni, kysynyt tuota kaikkea, sanoi neiti.

-- Paras antaa heti tulla koko jorotuksen, aikaa myöten saa kuitenkin

vastata kaikkiin näihin kysymyksiin. Minua kutsutaan Sarriksi, mutta

äiti lausuu ärrät niinkuin kahvimylly jyrisee, kun sillä jauhaa

herneitä. Luulisi äitiä ranskalaiseksi, vaikka hän on vain Jääskestä.

Meidän kotimme nimi on Varpuniemi, ja viimeiset kiinnitykset maksettiin

tässä kuussa, niin että isä huokaa helpotuksesta, ainakin koko

syyskuun, paitsi öillä, jolloin hän kuorsaa, samalla tavalla kuin äiti

lausuu ärrät.

-- Kylläpä sinulta puhe sujuu, hymyili neiti.

-- Minä olen Aaron, joka puhuu, Seppo on Mooses, jolla on kankea kieli

ja huono puheenlahja.

-- Jolla on viisautta ja joka johtaa tärkeissä asioissa, lausui Seppo

rauhallisesti. -- Sitäpaitsi minä puhun selvää suomea, kun vain saan

puheenvuoroa sinulta.

-- Teidät oppii erittäin hyvin erottamaan, vaikka olette noin toistenne

näköisiä, tuumi neiti.

-- Seppohan on puolipäätä pitempi minua. Se tulee siitä, että hänellä

on ruskea syntymämerkki rinnassa ja pää tähtää aina ylöspäin, jotta

silmät pääsisivät etemmäksi siitä rumasta merkistä, sanoi Sarri.

-- Sarri, sinä olet halpamainen, minä en kerro koskaan kenellekään,

että sinä juoksit pakoon lehmiä viime vuonna, sanoi Seppo.

-- Syökää omenia, kiltit pojat, tässä on kaksi kummallekin, sanoi neiti

hätääntyneenä.

Pojat nousivat seisomaan ja kumarsivat kohteliaasti, haudaten hampaansa

ja ikenensä omeniin.

-- Sitäpaitsi meidät erottaa kulmakarvoista, jatkoi Sarri. -- On

harmillista, kun kaksoset ovat aivan toistensa näköisiä. Ihan

kuin olisi kaksi apinaa ja yksi ihminen. Sitävarten me laitettiin

kulmakarvat erilaisiksi.

-- Mitä, ovatko teidän kulmakarvanne keinotekoiset?

-- Minä leikkasin ne pois nahkaa myöten kahdeksan kertaa ja sitten ne

tulivat tuuheiksi ja vähän tummemmiksi kuin Sepon. Eikös Seppo olekin

vähän haalistuneen näköinen?

-- Tosiaankin, teidän kulmakarvannehan ovat aivan erilaiset.

-- Niin, ne ja pituus ja kieli.

-- Seppeli, älä potki eväskoria. Me kutsutaan Seppoa Seppeliksi,

kun se kerran laittoi ilmalaivan ja sitoi kissan nenäliinalla sen

alle ja laski lentämään. Ja ilmalaiva lensi uuninpiipun tasalle ja

halkesi, rätskis sanoi vain, ja kissa tuli elävänä ja iloisena maahan,

vaikka sillä ei ollut laskuvarjoa, mutta Saima suuttui ja sanoi, että

eläinlääkärin pojat eivät saa olla eläimenrääkkääjiä. Sitäpä me ei

ollakaan, paitsi vahingossa. Siitä asti me olemme kutsuneet Seppoa

Zeppeliiniksi, josta tuli Seppeli.

-- Kuka Saima on?

-- Saima Uski eli Saimuski, meidän vanhin sisaremme, ja hänestä oli

tulla ikäneito, mutta Lauri Hannila pelasti.

-- Minä tutustuin erääseen neiti Saima Uskiin Helsingissä. Hän on noin

parinkymmenen korvissa ja hyvin sievä ja herttainen. Ette kai tarkoita

häntä? Onko hän kaunis vaaleakiharainen tyttö?

-- On, mutta ei sisaret koskaan ole kauniita. Kaikki pojat sanovat,

että muut tytöt voivat olla kauniita, mutta sisaret ei milloinkaan.

-- Entäs äidit?

-- Äidit, tietysti äiti on kaunis, Sarrin ääni sai hellän soinnin.

-- Jeh, äiti on niinkuin naisen olla pitääkin, yhtyi Seppo puheeseen.

Hän oli istunut vaiti pitkän aikaa.

-- Sisarenne on siis naimisissa? kysyi neiti.

-- Eikö mitä, kihloissa vain, ja se sitten vasta on harmillinen tila,

sanoi Sarri.

-- Mitä puhut! Sehän on ihmisen ihanin aika, elämän kevät, sanoi neiti,

ja silmät kuvastivat kaihoa.

-- Sitä en usko, sillä Lauri ja Saimakin toivovat sen ajan loppuvan ja

puhuvat vain naimisesta. Mutta nuoremmille veljille on kiusallista ja

alentavaa nähdä miten oma sisko on kummallinen.

-- Naiset ovat aina omituisia, mutta pahinta on, että Laurikin viitsii,

ja Lauri on sentään oikea mies. Hän on saanut urheilupalkintoja ja

tietää paljon oikeita asioita, sähköstä ja muusta, kertoi Seppo.

-- Miten Saima ja Lauri käyttäytyvät? kysyi neiti hartaasti

tiedonhaluisena.

-- Ei sellaista viitsi katsoa eikä kertoa. Äiti koetti puolustaa ja

sanoi, että kihlaantuneet ovat sellaisia. Saimuski katseleekin Lauria

ihankuin lehmä, selitti Sarri.

-- Te ette ymmärrä elämän suuria tunteita, huokasi neiti

neitseellisesti.

-- Nyt ollaan Keravalla, tule Seppeli, niin autetaan tuo rouva

tavaroineen alas junasta. Me ollaan unohdettu olla kohteliaita, vaikka

isä käski.

Pojat kiirehtivät rouvan luo, sieppasivat hänen tavaransa ja kantoivat

ne asemalle. Sitten he juoksivat takaisin junaan alkaen tyhjentää muita

lähellä olevia hyllyjä. Tämä kävi vinhaa vauhtia, tavarat suorastaan

lensivät junasta. Mutta nytpä syntyi surina ja meteli, sillä pojat

kuljettivat toistenkin omaisuutta pois. Eräs vanha ukko tarttui

nyyttiinsä, mutta Seppo heitti sen selkäänsä sanoen:

-- Kyllä minä jaksan sen yksinkin kantaa. Toiset alkoivat huutaa,

toiset taas kantoivat tavaroitaan takaisin. Vanha, lihava rouva

läähätti saaden vihdoinkin kiinni Sepon takista.

-- Poika-parka, älä tee minua varkaaksi. Nämä kaksi koria ovat minun

omaisuuttani, viekää muut tavarat takaisin.

Seppo pysäytti silloin Sakarinkin ja molemmat alkoivat nyt yhtä

avuliaina ja innoissaan kantaa tavaroita sisään. Tämä työ oli tuskin

suoritettu, kun juna lähti liikkeelle.

-- Kohteliaisuus on aika rasittava tehtävä, huokasi Sarri huiskuttaen

ikkunasta jäähyväisiksi vanhalle rouvalle, joka oli istunut korilleen

ja kiitti taivasta siitä, että oli lapseton.

Mutta vaunussa ei ollut rauhallista. Matkustajat toruivat, selvittivät

tavaroitaan, antoivat pojille hyviä neuvoja ja ihmettelivät nykyajan

kasvatusta.

-- Antakaa nyt poikien olla rauhassa, heidän tarkoituksensa oli auttaa,

sanoi vastapäätä istuva neiti vihdoin. Hän huomasi miten pojat olivat

punaisia ja loukkaantuneita.

-- Minä luulen, että ainoa tapa, joka kelpaa aikaihmisille, on kun

kumartaa ja tarjoaa tuolia ja nostaa pudotetut esineet, mumisi Seppo.

-- Taikka istuu suu kiinni ja vielä parempi jos menee toiseen

huoneeseen, lisäsi Sarri painaen otsansa ikkunaruutuun.

-- Tässä, pojat, on hauska pilalehti, tahdotteko lukea? sanoi neiti

ystävällisesti.

Poikien kasvot kirkastuivat, ja pian oli kaksi valkoista päätä

kumartunut innokkaaseen lukemiseen.

-- Kyllä on hauskaa, että me ei olla naisia, nyt meistä ei koskaan

tule anoppeja? Ne mahtavat olla pöhniä ihmisiä. Tunteeko täti yhtään

anoppia? kysyi Sarri.

-- Pilalehtianopit vain ovat pahoja. Minä tunnen monta herttaista

anoppia. Sellaiseksi sinunkin äitisi varmaan tulee, vastasi neiti.

-- Minun äidistäni ei ikinä tule anoppia -- hyi sentään, sanoi Seppo.

-- Kyllä hänestä tulee Lauri Hannilan anoppi, sanoi neiti.

Pojat katsoivat hölmistyneinä neitiin.

-- Mitenkähän elämä sitten sujuu kotona? arveli Sarri.

-- Meille ja isälle hän kyllä on yhtä hyvä kuin ennenkin, ei hän ole

meidän anoppimme, rauhoitti Seppo syventyen uudelleen lukemiseen.

-- Voi hassua! huudahti Sarri ja räjähti nauramaan.

-- Mille nuori herra nauraa? kysyi vieressä istuva maalaisukko.

-- Kun tässä seisoo, että rouva torui miestään, kun tämä kaatoi olutta

ruusun päälle, niin että se lakastui.

-- Eipä ihme, kun tuhlaa kallista tavaraa sillä tavalla.

-- Rouva oli vaan vihainen ruusun tärvelemisestä. Mutta mies lohdutti

häntä ja sanoi -- -- --

-- Mikähän sen miehen nimi lie ollut?

-- Tässä seisoo vain että Laitinen.

-- Lieköhän ollut Oraskylän Laitisia?

-- Tämä on vain pilajuttu. Hän sanoi...

-- En minä ihmettelisi yhtään jos olisi Juhana Laitinen, se ei ole

ikinä välittänyt kieltolaista.

-- No, se Laitinen sanoi, että kyllä ruusu siitä toipuu, se on vain

jälkihumalassa.

-- Mistähän se Laitinen sitä olutta saa? Kaikkia ne sitten lehteen

panevatkin. Kun minä tulen kotiin niin panenpa Laitisen kovalle.

-- Näihin pilajuttuihin ne panevat mitä nimiä vain sattuu ja laittavat

kokoon jututkin omasta päästään, keskeytti neiti Sarrin ja ukon

keskustelun.

-- Mutta saiskohan ottaa tuon lehden? Ei ne sentään ihan tyhjästä

keksi. Merkit sopii akuraatisti Juhana Laitiseen, taitaa olla

Laitiskalla ruusukin. Mitä nuori herra meinaa?

-- Varmasti se oli Juhana Laitinen Oraskylästä, koska merkit sopii,

vastasi Sarri katsoen ukkoa vakuuttavasti silmiin.

-- Jahaa niin minäkin, sanoi ukko ja pisti lehden taskuunsa ojentaen

markkaa neidille.

-- Saatte sen ilmaiseksi, sanoi neiti. -- Nyt me saavumme pian

Helsinkiin. Onko teitä kukaan vastassa asemalla?

-- Meillä on täti, jonka nimi on Naimi Vesilä, joka on ollut naimisissa

äidin veljen kanssa, mutta joka ammuttiin sodassa aikoja sitten, alkoi

Sarri suulaasti kertoa.

-- Tätikö ammuttiin?

-- Ei kun äidin veli. Nyt me saamme asua tädin luona, ja hän on

luvannut hoitaa meitä kuin omia lapsiaan, mutta se ei ole juuri hauskaa.

-- Kuinka niin?

-- Kun hänellä on ollut vaan yksi tyttö, jota hän hoiti niin, että se

hyvin pian kuoli.

-- Mitä puhut? Sehän on kauheaa.

-- Niin, tulirokkoon se kuoli.

-- Onko teillä tuttuja Helsingissä?

-- On joitakin pöhniä sukulaisia, mutta paraiten tunnemme tädin.

-- Minutko?

-- Niin, eikö me olla hyviä tuttuja?

-- Kyllä poikaseni. -- Neidin kasvot loistivat mielihyvästä. Tässä

saatte nimikorttini.

-- Silja Sylvia Letala, hei, sepä luisuu kielellä kuin vaseliini.

-- Mitä täti on muuta, paitsi nainen? kysyi nyt Seppo, joka oli pitkän

aikaa lukenut "Poikien Urheilulehteä".

-- Minä olen postineiti. Kirjoitan osoitteeni tähän nimeni alle, niin

te varmaan joskus tulette minua tervehtimään.

-- Kyllä tullaan, huomenna tai ylihuomenna, lupasi Sarri.

-- Tai milloin vain sopii, lisäsi varovaisempi Seppo.

-- Älkää vain unohtako minua.

-- Ei ikinä!

-- Se puuttuisi vielä!

Nyt oltiin asemalla, otettiin jäähyväiset ja erottiin. Jäljessään pojat

kuulivat ukon mumisevan:

-- Vai on Laitisella niin viljalti olutta.

Naimi-täti löytyi helposti asemalta, hän oli sovitussa paikassa.

-- Tervetuloa, rakkaat lapset. Otetaan ajuri, huomenna saamme sitten

tavaranne kotiin. Nyt on niin myöhäistä. Kotona odottaa meitä vahva

illallinen. Olette kai nälkäisiä? puheli täti hommaten ja järjestellen.

Pian saavuttiin tädin kotiin Ratakadulle. Siellä pojat

kohteliaisuudesta söivät enemmän kuin jaksoivat, sillä he olivat

syöneet pitkin matkaa eväitään.

Sitten täti näytteli huoneita puhuen yhtämittaa.

-- Tässä on ruokailuhuone, tässä minun huoneeni ja tuossa asuu Ossi.

-- Kuka on Ossi? kysyi Sarri.

-- Hän käy samaa koulua kuin tekin ja on asunut luonani jo vuoden. Ossi

on viimeisellä luokalla ja hyvin herttainen ja kohtelias poika. Hänen

esimerkkiään teidän tulee seurata. Mutta tässä on oma huoneenne. Mitä

pidätte siitä?

-- Kiitos, se on kuin isojen poikien huone, kirjoituspöytä, kirjahylly

ja keinutuoli. Tämä vasta on kivaa, huudahti Sarri ihastuksissaan.

-- Osataankohan me asua tässä? kysyi Seppo katsellen komeaa seinämattoa.

-- Eikös se hieno neiti voisi olla täällä?

-- Kuka neiti?

-- Se joka avasi oven, kun tulimme.

-- Sehän oli Lempi, meidän kotiapulaisemme. Tuossa hän onkin. Tässä on

Sakari ja tämä on Seppo, tervehtikää nyt, pojat.

-- Terveisiä Karjalohjalta, sanoi Seppo.

-- Niin juuri, lisäsi Sakari.

-- Tervetuloa ihmisten ilmoille, toivotti Lempi ja meni pois.

-- Järjestäkäähän nyt tavaranne paikoilleen. Mutta ennenkuin

aloitamme yhdyselämämme ehdotan, että sovimme menettelytavoista. Olen

kirjoittanut tähän paperille toivomuksiani, sanoi Naimi täti ja luki:

"Pojat eivät karkaa merille, eivät osta aseita, eivät käytä laskuvarjoa

eivätkä tuo kulkukoiria taloon. Jokaisella on henkilökohtainen

vapautensa, jota ainoastaan soveliaisuus rajoittaa."

-- Tädillä voi olla jokin erilainen soveliaisuusraja, kuin meillä.

Pannaan kuolemanvaara sen sijaan, sanoi Sakari.

-- Mikä kuolema täällä Ratakadulla uhkaisi näin rauhanaikana? ihmetteli

täti. -- Mutta pannaan omatunto sen sijaan.

-- Olkoon menneeksi, mutta minä en vastaa Sarrin omastatunnosta, se on

eri kiero silloin kun hän joutuu kiikkiin, sanoi Seppo.

-- Pyh! Seppo ei ymmärrä minun erikoista elämisen taitoani, tiuskaisi

Sakari.

-- Onko teillä ehdotuksia ja lisäyksiä tähän sopimukseen? kysyi täti.

-- Me haluaisimme nukkua myöhään lupapäivinä, pitää kutsuja

syntymäpäivinä, käydä koiranäyttelyssä ja katsomassa sivistäviä

elokuvia, niinkuin Suomisen Ollia, ja pitää matelijoita ja nilviäisiä

ja sammakon mätiä lasipöntöissä, lateli Sakari.

-- Me luvataan kiilloittaa neljä paria toisten kenkiä viikossa ja

leikata pois tädin liikavarpaat ja riippuvat syntymämerkit, lisäsi

Seppo.

-- Se on liikaa, torjui täti. -- Sitten voimme kaikki allekirjoittaa

sopimuksemme.

-- Jeh! Omalla punaisella verellä.

-- Sinisellä musteella. Mutta nyt on aika mennä nukkumaan. Hyvää

yötä poikaseni. Toivon, että te viihdytte tädin luona, sanoi täti ja

vetäytyi pois.

-- Tämä huone on aika komea ja lattia on kuin pöytä, mutta meidän

huoneemme Varpuniemessä on sentään...

Lause jäi kesken, sillä Seppo tunsi kotihaikeuden puristavan kurkkuaan.

-- Täti on perin ystävällinen, mutta äiti on sentään... Eikö sinusta

äidit ole kaikkein tärkeimpiä naisia. Ja niitten pitäisi varsinkin

iltasilla olla poikien luona, jotka silloin ovat huonolla elämisen

päällä. Seppeli, nostetaan sängyt vieretysten.

-- Se on hassua.

-- No, hyvää yötä sitten.

Pojat riisuutuivat ääneti ja kiipesivät vuoteisiinsa. Valo sammutettiin

ja molempien sängyistä kuului hiljaista supatusta.

Kului hetken aikaa, sitten Seppo kuiskasi:

-- Sarri, kuule Sarri, nostetaan vaan.

Hyvin hiljaa ja varovasti vedettiin sängyt vieretysten. Parin minuutin

kuluttua nukkui kaksi valkopäätä sikeää lapsen unta.

II.

KIRJEENVAIHTOA.

Ratakadulla torstaina

Rakas Äiti, äiti.

Eikö ole tarpeeksi kun kirjoittaa päivän alkuun? Sen muistaa.

On vähän hankalaa, kun tulee kouluun kolmannelle luokalle, kun

on lukenut vain kotona ja ollut yksi opettaja, herra Lehtonen,

jonka minä hoksasin raitsikassa ja hänestä oli tullut sotamies

ja antoi paikan vanhalle rouvalle, joka seisoi ja piteli kiinni

remmistä katosta ja sen puseron ja hameen välillä oli aukko,

josta näkyi valkoista liiviä vahingossa, kun käsi oli ylöspäin.

Koulussa on monta konstia, mitä me ei olla aavistettukaan, ei

saa juosta käytävissä ja luokalla saa puhua vain kun huitoo

ja opettaja sanoo että: Uski ja täytyy antaa selkään monelle,

omasta ja Sarrin puolesta ja rusettia ei voi pitää takissa ja

linkopyssyt ja huuliharput opettajat nykäsevät, vaikka ne ovat

kyllä muuten rehellisiä ja parempia kuin luulisi. Monella on

sentään äkkinäinen ja topakka ääni, että pelästyy kun se nopeasti

kysyy. Nyt meillä on parempi olla kun me urheillaan reimasti

ja osataan läksyt, kun Lehtonen opetti jo melkein kaikki, mitä

täällä opetetaan. Mutta Sarri joutuu välistä kiikkiin, kun on

lyönyt pesäpalloa iltapäivän ja minä vasta illalla sitä opetan

ja nyt muistui mieleeni että isopallo jäi sinne, lähetä rakas

äitimuru, se tänne.

Täti on muuten hyvä, mutta hämmästyy ja puhuu paljon ja hiukset

ovat päivällä päässä ja yöllä piirongilla, melkein kaikki,

Sarri näki, kun kerran kävi hakemassa hammastippoja tädiltä,

kun hammasta pakotti ja Lempi on ihan kuin Saima ja kihloissa

sulhasen kanssa ja hieno paitsi kynnet. Nyt ei ole muuta

sanottavaa, kuin siitä koti-ikävästä ja se on kruinaa, niin että

minä jätän sen Sarrille.

Ystäväsi _Seppo Uski_.

J.K. Nuttura vain oli piirongilla.

Seppo oli tehnyt vahvasti työtä. Hän piti velvollisuutenaan täyttää

koko arkin ja koetti kirjoittaa nuhteetonta kirjakieltä.

-- Kirjoita sinäkin, Sarri, jotakin.

-- Sinä olet jo kirjoittanut kaikki asiat, vastasi Sarri liimaten

ikkunaan irvistelevän ukon, jonka hän oli leikannut paperista.

-- Voit kirjoittaa Ossista ja kylpyhuoneesta ja niistä kahdesta housun

reiästä.

-- Reiät olivat sinun työtäsi ja nyt panet minut tunnustamaan.

-- Silloinhan sinun ei tarvitse hävetä kirjoittaa niistä. Jos kerrot

äidille kunnollisella tavalla asian, niin saat tämän kumiletkun,

houkutteli Seppo.

-- No olkoon menneeksi.

Sarri istuutui pöydän ääreen ja kirjoitti:

Päällekirjoitus sama kuin Sepollakin.

Molempien housut olivat tuolilla päälletysten arkihousut, ne

harmaat, joissa takatasku on liian pieni ett'ei pallo mahdu

koska oli ilta ja me oltiin paitasilla. Sitten piti jakaa

lakritsitanko ja Seppeli pani sen tuolille ja puukon päälle

ja löi silitysraudalla ja lakritsi meni poikki ja veitsi oli

terotettu niin että housut menivät myöskin poikki niin pitkälti

kuin veistä riitti. Nyt meillä on ollut samettihousut koulussa ja

pojat kutsuvat minua samettisarriksi ja Seppeliä sofföörisepoksi

niin että täytyy saada Lempi paikkaamaan reijät. Täti ei anna

pitää parasta pukua, vaikka Ossi on aina niin hieno. Ossin nimi

on Häger ja sellaista poikaa ei ole maalla ainakaan. Vaatteet

ovat komeat kuin virkamiehellä ja hän laulaa niin että pallea

paisuu ja jokainen joka kuulee huokaa ja tulee nälkäiseksi.

Sitten täällä on sisässä mainio uimahuone mutta ei järveä paitsi

kylpyamme johon tulee lämmintä vettä. Kaupungissa on ihmeellistä

asua kun on aina ollut maalla mutta me totumme kyllä kun vaan

ei näytä kellekään että hämmästyy tai ei tiedä. Seppeli sanoo

että isälle täytyy laittaa terveisiä että hyvä on että hän on

maalla sillä täällä ei tarvita eläinlääkäriä kun tällä ei ole

eläimiä paitsi ajurinhevosia ja koiria. Meillä on välistä ikävä

ja illalla me muistetaan mitä äiti sanoi. Terveisiä Jerelle että

hoitakoon hyvästi varsoja, joitten nimiksi pitää panna Reksi ja

Vaksi, jotka merkitsevät rehtoria ja vahtimestaria ja että täällä

on vimmatusti naisia ja ihmisiä.

Kunnialla _Sakari Uski_.

J.K. Pilkut ovat vaikeita panna ja matematiikka on harmillista.

-- Kauheaa, tähän meni koko iltapäivä. Anna nyt kumiletku.

-- Mutta sinä et selittänyt selvästi, että minä en huomannut, että

housut olivat tuolilla ja että minä tein sen vahingossa.

-- Jos et anna letkua, niin minä poltan tämän kirjeen! En minä sen

enempää jaksa kirjoittaa, kun äiti sitäpaitsi tahtoo, että täytyy

kirjoittaa kauhean hyvää kieltä ja muuta.

-- No, tuossa saat letkun.

Sakari juoksi kylpyhuoneeseen, sitoi letkun alapään umpeen ja pani

toisen pään vesihanaan niin että vesi tunkeutui sisään. Letku paisui

paksuksi kuin makkara ja Sarri sitoi toisenkin pään kiinni. Hänellä oli

metrinpituinen, raskas, punainen letku. Sitten hän pani vihreän kurkun

toiseen päähän ja vuoli kurkkuun silmät ja suun. Suuhun pistettiin

halkaistu punainen pahvinen kieli. Otus oli todella kamalan näköinen,

ja Sarri juoksi näyttämään sitä Sepolle.

-- Mitä me nyt tehdään tällä? On surkean viheliäistä, jos sillä ei

saada aikaan oikein kivaa.

-- Pannaan se Ossin sänkyyn.

Samassa eteisen kello soi.

-- Tule, saat nähdä, huusi Sarri ja ryntäsi ovelle, Seppo

kintereillään. -- Ossi tulee kotiin.

Sarri pisti käärmeen varovaisesti ulos kirjelaatikosta, kiersi sitä

edestakaisin ja sihisi hampaittensa lomitse.

Ulkopuolelta kuului kimakka huuto, sitten kiireisiä askeleita portaita

alas.

Sarri veti käärmeensä nopeasti pois.

-- Se olikin nainen, joku vieras nainen, sanoi Seppo pelästyneen

näköisenä. -- Lähde nyt pakoon ja nopeasti.

-- Tule mukaan, sanoi Sarri, jolla jo oli lakki päässä.

-- Enhän minä ole tehnyt mitään.

-- Ei ne erota meitä, tule vaan.

Pojat juoksivat keittiön kautta ulos eivätkä pysähtyneet ennenkuin

olivat Tähtitorninmäellä. Siellä he istuutuivat penkille ja tuijottivat

Luodolle päin.

-- Kirjoissa pojat karkaavat merelle, kun he eivät menesty kotonaan,

sanoi vihdoin Sarri.

-- Koti on kaukana, huokasi Seppo.

-- Olisikin tämä tapahtunut kotona, kyllä me siitä sitten

selviydyttäisiin, mutta Naimi-täti ei ymmärrä mitä kaikkea voi sattua

lapsille ja etenkin pojille ja kaksosille.

-- Milloinka me nyt voimme lähteä kotiin, nytkin on jo illallisen aika.

Minne panit letkun? kysyi Seppo.

-- Voi kauhistus, se unohtui eteisen lattialle.

-- Kuule, Sarri, kirjoitetaan kirje.

-- Voisihan koettaa. Minä repäisen lehden muistikirjasta. Sinä osaat

kirjoittaa parempia aineitakin, kyhää sinä oikein naisensydämen kirje.

-- Minkälainen se on?

-- Semmoinen, joka liikuttaa sen sydäntä. Naimi-täti tulee liikutetuksi

vähänväliä.

-- Niin, kun hän lukee värssyjä kuolinilmoitusten alla, tai kuvauksia

nälkäkuolemasta, tai kun joku jää leskeksi kahdeksan lapsen kanssa.

-- No sekoita sellaista joukkoon.

Seppo alkoi kirjoittaa otsa rypyssä.

Rakas Naimi-täti.

Sellaiset pojat, jotka tahtovat vähän laskea leikkiä ison toverin

kanssa, jonka nimi on Ossi Häger, ja vahingossa pelästyttävät

toista naista, jonka nimeä me emme vielä tiedä, eivät ole

niin häijyjä kuin joku nainen luulee. Jos se nainen on tullut

heikkohermoiseksi, hulluksi ei sentään kukaan sellaisesta tule,

niin me ollaan pahoillamme siitä ja luvataan jollakin tavalla

tehdä hänelle hyvää. Vaikka hieroa päätä, ei vasten karvaa.

Meillä on nälkä ja kerran meistäkin seisoo värssy ilmoituksen

alla. Sarri sen teki, minä annoin letkun.

Sarri ja Sarrin veli Seppo Uski.

J. K. Kotona tapahtui välistä paljon pahempaa.

Kirje kierrettiin kokoon, ja pojat lähtivät kotiinpäin.

-- Katsos tuota kuvapatsasta, sen nimi on "Rääkkäys", ei niilläkään ole

hyvä olla, sanoi Sarri.

-- "Haaksirikkoiset" se on. Ei merelläkään ole kovin hääviä.

Pojat menivät kotiin keittiön kautta. Onni suosi heitä, sillä Lempi oli

sisällä. Kirje jätettiin pöydälle ja pojat hiipivät hiljaa huoneeseensa

ja menivät sänkyihinsä sytyttämättä valoa.

Sillävälin oli Naimi-täti tullut kotiin. Hänellä oli oma avaimensa.

Tullessaan sisään hän astui jollekin liukkaalle, pyöreälle, luisuvalle

esineelle, joka halkesi paukahtaen ja ruiskuttaen vettä Naimi-tätiä

vastaan. Eteisestä kaikui huuto läpi koko huoneiston. Lempi riensi

keittiöstä ja Ossi, joka juuri tuli portaissa, ryntäsi sisään

sytyttämään valoa.

-- Vesikäärme, suuri vesikäärme, huusi Lempi. -- Se sylkee vettä.

-- Ota pois se kamala peto, sanoi Naimi-täti vapisevin huulin juosten

ruokasaliin.

Ossi otti letkun keppinsä päähäni ja tutki sitä.

-- Tämä on poikien käsialaa, se on vain leikkikäärme, rauhoitti hän

naisia.

Samassa soi puhelin ja Ossi meni vastaamaan.

-- Täällä puhuu tohtori Hait. Minun vaimoni kävi juuri teillä ja sanoi,

että ovestanne luikerteli suuri punainen käärme häntä vastaan. Koska

otaksun, että häntä on peloitettu sopimattomalla leikinteolla, minun

täytyy lausua ankara paheksumiseni.

-- Me emme tiedä asiasta mitään, koetti Ossi puolustaa.

-- Ottakaa selvä rikollisesta. Vaimoni on saanut hermokohtauksen ja

sanoo, että häntä vastaan on tehty murhayritys. Toivon, että voitte

selvittää tämän anteeksiantamattoman tapahtuman.

-- Ei suinkaan kenenkään tarkoitus ole ollut... aloitti Ossi.

-- Hyvästi!... ja puhelin soi korvaan.

Naimi-täti ei tullut juuri lempeämmäksi kuultuaan tämän välikohtauksen.

Lempi kuivasi polvillaan eteisen lattiaa ja murisi tuskautuneena.

-- Kutsu pojat tänne, Ossi, sanoi täti.

-- He eivät ole kotona.

Illallinen oli kolkonlainen. Täti tuumi tepsiviä rangaistuskeinoja

ja Ossi pani useaan kertaan alulle keskustelun, saamatta muuta kuin

yksitavuisia vastauksia. Syötyään vetäytyivät molemmat huoneisiinsa.

Täti veti esille kasvatusopin nuorilta päiviltään, mutta ei löytänyt

tilaisuuteen sopivaa kohtaa. Kun aika kului, hän alkoi tulla

levottomaksi. Missähän pojannaskalit viipyivät?

-- Tässä on kirje rouvalle, se oli keittiön pöydällä, sanoi Lempi.

Naimi-täti luki sen moneen kertaan, pudisti päätään ja vilkuili

kasvatusoppiin.

-- Poika raukoilla on nälkä. Lempi, vie heille ruokaa.

Nälkä olikin suurin kärsimys maailmassa Naimi-tädin mielestä. Hänen

sydämensä suli kuin vaha kun hän ajatteli, että pojat kärsivät ruoan

puutetta.

-- Tässä on teille ruokaa, mutta minä en antaisi teille hiventäkään,

sanoi Lempi pojille.

-- Lähettikö täti meille ruokaa? kysyi Sarri alkaen syödä.

-- Lähetti. En kai minä sitä muuten toisi.

-- Naimi-täti on samaa sukua kuin äiti, sen huomaa heti.

-- Samaa on selvästi, vakuutti Seppokin.

-- Kuules, Lempi, älä ole homehtuneen näköinen. Sano mitä meidän on

tehtävä, että tulisit hyvälle päälle.

-- Ei minulla ole muuta tarvetta -- kuin vaikea kirje, joka olisi

värkättävä.

-- Kirje! Kirjeitä koko päivän niin että niihin on hukkua. Minä olen jo

kirjoittanut kaksi, käsi herpautuu vähemmästäkin.

-- Tuo tänne, minä kirjoitan, sanoi Sarri iloisena, kun pilvet eivät

näyttäneet enää varsin uhkaavilta.

-- Mutta jos kerrotte muille?

-- En, jos paikkaat kaksi reikää housuissamme.

-- No olkoon menneeksi. Tässä on paperia. Kyllä minä osaan kirjoittaa,

mutta kun Santeri on niin sivistynyt, niin se nauraa, jos kaikki ei ole

jämtisti laitettu. Pane nyt päällekirjoitus että 'kaivattu Sanderi'.

-- Kuka se Santeri on? kysyi Sarri.

-- Oikea virkamies ja sulhanen, postiljooni ja kirjeenkantaja.

-- No mitä sitten? Tässä seisoo jo: kaivattu Santeri.

-- Kirjoita vaan herraskieltä, varoitti Lempi, jota epäilytti Sarrin

omavaltainen konsonanttien muuttaminen. Kirjoita sitten jotain ikävästä

ja käytä kauniita sanoja.

Sarri tuumaili ja kirjoitti.

-- Sano sitten että palkkaa on korotettu 50 markalla ja että Vihtori

pyysi "eläviin", mutta minä en mennyt, kun Santeri ei kärsi Vihtoria ja

kun ei ollut vapaailta. Kerro, että uusi paikka hampaasta lohkesi, ja

sitten vähän rakkaudesta ja tapaamisesta ja että minun syntymäpäiväni

on viikon perästä, ja loppuun minä panen nimeni. Lue nyt kirje.

Ja Sarri luki kirjoittamansa:

Kaivattu Santeri,

Minulla on huisin ikävä sinua, kunnon veli, niin ikävä, että

tekee mieleni itkeä, niinkuin naisten möhlä tapa on. Naimi-täti

antaa nyt minulle 50 markkaa enemmän palkkaa ja se on kivaa ja

Vihtori pyysi "eläviin", mutta koska sinä inhoot häntä, niin

minä en mennyt, kun ei ollut vapaa ilta. Hampaat alkavat lahota,

niin että kieltä raapii ja minä rakastan yhtä miestä, joka on

varmaan se sulhanen ja tahtoisin tavata sinua vaikka taivaassa.

Tule tänne syntymäpäiväksi ja tuo lahjoja, linkkuveitsi, tai

sähkölamppu, tai koiranpentu...

-- Älä nyt. En. minä sellaista huoli, pane ennemmin alpummi tai kampa.

Entisestä on piikit melkein poikki. Ei saa sanoa Naimi-täti, vaan,

rouva ja pane että se sulhanen on Santeri.

-- Kyllä tämä on hyvä. Nyt minun on uni.

Mutta Lempi vaati lujasti jälkikirjoitusta, joka kirjoitettiinkin.

J.K. Anna kampa tai alpummi, Naimi-täti on rouva ja Santeri on

sulhanen.

Muisdellen Lembi Inginen.

Allekirjoituksen pani Lempi itse ja lähti tyytyväisenä keittiöön.

Pojat makasivat levottomina vuoteillaan. Uni ei ottanut tullakseen.

-- Mikähän tapa sekin on, että sanotaan hyvää yötä, tuumi Sarri.

-- Ehkä se on välttämätöntä vain meillä Varpuniemellä.

-- Hänpä lähetti illallista meille.

-- Lähetti. Kaikki ihmiset eivät ole kuin äiti. Ei aivan kuin äiti,

vaikka ovat sukuakin. Minä olen jo rukoillut ja kaikki olisi valmista.

-- Hyvää yötä Seppeli, nukutaan vaan.

-- Hyvää yötä Varpuniemi ja kaikki.

Naimi-täti nukkui jo. Hän ei aavistanut mitenkä pikkupoikien on

vaikea saada unta ilman "hyvää yötä". Etenkin kun isä ja äiti ovat

Varpuniemessä.

III.

SALAPOLIISEJA.

-- Veisitkö Sarri kenkäni suutarille korjattaviksi iltapäivällä? kysyi

Ossi päivällispöydässä.

-- Jeh, varmasti. Minä olen tehnyt sinulle vasta kaksi palvelusta ja

lupasin kolme, vastasi Sarri.

-- Mitenkä olet niin paljon velkaa, Sakari parka? kysyi Naimi-täti.

-- Se on siitä vanhasta asiasta, kun Ossi lepytti tohtorinna Haltin.

-- Mitenkä se tapahtui?

-- Ossi meni itse hänen luokseen ja selitti kaiken ja mitä lie tehnyt

ja se oli reilusti tehty.

-- Hyvä on, että muistat kunniavelkasi. Mitä teette iltapäivällä,

nythän on lauantai?

-- Meillä on "Kipinän" kokous.

-- En ole kuullutkaan siitä.

-- Kipinä on koulun raittiusseura. Me kuulutaan siihen.

-- Teette oikein, pojat, kun jätätte väkijuomat ja rupeatte raittiiksi.

Viina on ollut monen turmio -- -- --, alkoi Ossi.

-- Meillä ei aikaihmisetkään juo, saatikka sitten lapset, sanoi Seppo

halveksivasti.

-- Minä luulin että kuulutte Kipinään siksi, että pyritte elämän

muutokseen. Konventtiluokilla on tanssit, minä menen sinne.

-- Oletko kutsunut ketään mukaasi? kysyi Naimi-täti.

-- Olen Verna Airon. Hän tanssii mainiosti ja puhuu myöskin. Minä en

pidä tuppisuu-tytöistä.

-- Mutta sinunhan täytyy olla sitten koko ilta Vernan kanssa? Miten

sinä viitsit, sanoi Seppo.

-- Se juuri onkin hauskaa. Miehet osaavat olla naisten kanssa.

-- Minä luulin, että sinä olisit siinä asiassa parempi kuin Lauri.

Miehistä usein pettyy. Lehtonenkin oli samanlainen juhannuskokolla ja

milloin tyttöjä sattui mukaan. Mutta Jere, se on mies.

-- Kuka Jere on?

-- Jere on tallimies, eikä hän koskaan ole ollut naimisissa eikä

tahdokaan. Jere sanoo, että nainen on milloin kadulla, milloin torilla

ja hän väijyy kaikkien nurkkien takana. Ihanuus on valhetta ja kauneus

turhuutta.

-- Parempi on asua autiossa maassa kuin riitaisen vaimon kanssa, lisäsi

Seppo suu täynnä puuroa.

-- Teidän Jerenne on saanut viisautensa Salomonilta, mutta kertoiko hän

myöskin, miten Salomon ylistää hyvää naista?

-- Ei Jere hyvistä naisista puhu.

-- Onko Naimi-tädissä mitään luonnon oikkua? kysyi Sarri, jonka

ajatuksenjuoksua ei ollut helppo havaita.

-- Mitä tarkoitat? Naimi-tädin ääni ei ollut aivan yhtä lempeä kuin

tavallisesti.

-- Esimerkiksi kuusi varvasta, tai halkonainen kieli tai niinkuin

Seppelillä on -- -- --

-- Sarri, varo itseäsi, taikka minä laitan luonnonoikun naamaasi, huusi

Seppo punaisena.

-- Tarkoitin vain, että onko tädillä mitään syntymämerkkiä tai muuta

kummallista?

-- Ei minulla ole mitään sellaista. Kuinka voit otaksuakaan semmoisia

tyhmyyksiä?

-- Jaa se on totta, eihän kukaan mielellään kerro, jos varpaita olisi

kuusi. Mutta mukavaa sitä olisi nähdä. Sarria nauratti niin että maitoa

tirskui takille ja liinalle.

-- Sakari, käyttäydytkö kotonasi noin? Puheesi on myös sopimatonta.

Epäilit äsken minun rehellisyyttäni. Enkö minä puhu aina totta?

Vastaahan nyt heti suoraan.

-- Tietysti Naimi-täti puhuu totta, kyllä minä uskon, ettei tädillä ole

-- -- --

-- Älä puhu enää siitä. -- Naimi-täti oli jäykän näköinen.

Sakari istui nolona ja työnsi ruokaa vahvasti suuhunsa. Seppo kärsi

veljensä puolesta ja koetti keskustella luonnollisesti.

-- Etkö, Ossi, tahtoisi olla mieluummin eläin kuin ihminen? Niillä on

mukavat vaatteet, ei tarvitse vaihtaa ja varoa eikä ne tee syntiä,

valehtele tai puhu pahaa toisista.

-- Mutta murhaavat joskus, sanoi Ossi.

-- Ne lahtaavat vain ruokansa ja sitä ihminenkin tekee eikä siinä huoli

olla pöhniä omantunnonvaivoja.

-- Mutta niiltä menee hukkaan monta nautintoa, esimerkiksi musiikin

alalla.

-- Eikä ne pääse koskaan leffaan eikä voi nauraa sukkeluuksille. Eikä

heittää palloa, paitsi apinat. Mutta läksyjä ei niillä ole, ja se on

kaikista suurin etu.

-- Täytyy niitten oppia paljonkin.

-- Mutta ei kirjoista. Sadut niiltä myöskin menee hukkaan.

-- Mikä siis on lopputulos? kysyi Ossi.

-- Että pitäisi voida olla tarpeen mukaan vuoroin poika ja vuoroin

leijona tai lintu tai valaskala.

Ateria oli lopussa, kiitettiin ja noustiin. Muut poistuivat paitsi

Sarri, joka varovaisesti lähestyi Naimi-tätiä.

-- Minäkin tahtoisin olla eläin, sanoi Sarri.

-- Miksi niin? kysyi täti, jonka huulet eivät enää olleet niin

tiiviisti yhteenpuristuneet.

-- Ne eivät loukkaa ketään eivätkä puhu pöhnää.

-- No pojuseni, sinä olet tädin kiltti ystävä. Tiedän ettet tahallasi

loukkaa ketään.

-- Nyt minä olen kuin lintu taivaalla, huudahti Sarri juosten Sepon luo

Ossin huoneeseen.

-- Harmittaa kun on matti kukkarossa juuri juhlan edellä, tuskitteli

Ossi tarkastellessaan vaatevarastoaan.

-- Mitä sinä siellä teet rahalla?

-- Täytyy tarjota Vernalle yhtä ja toista ja pitäisi saattaa kotiin

autolla. Onhan ilkeää esiintyä kitupiikkinä, kun muuten on hyvin

puettu, ja klassillinen ulkomuotonikin velvoittaa.

-- Mikä se on? kysyi Seppo.

-- Hieno nenä, korkea, kaareva otsa, jalot piirteet ja Apollon ryhti.

-- Oletko sinä sellainen?

-- Katso vain tarkkaan, ei mitään puutu.

-- Mutta nenä minusta on vähän -- -- --

-- Seppo, muuta voit moittia, mutta nenä on Hägerien ylpeys, sitä

kannattaa katsoa. Harmin paikka, etten saa rahaa ainakaan viikkoon.

-- Sinähän sait juuri paljon rahaa isältäsi.

-- Mitäs! Ne menivät heti.

-- Sano, mitä ostit?

-- Ne käytettiin hyväntekeväisyystarkoituksiin ja muuhun.

-- Ymmärrän, köyhille ja Pelastusarmeijalle.

-- Niin, ostin tarvitsevalle uuden solmion ja sinipunaista kirjepaperia.

-- Hyi, itsellesi.

-- Tarvitsin niitä kipeästi.

-- Yks herra kysyy Ossi herraa, kuului Lempin ääni eteisen ovelta.

-- Tässä on nenäliinani, Sarri. Jos päätätte lainata tarvitsevalle,

niin tuokaa se takaisin kukkaron muodossa. Hannes Pälsi tulee tänne,

menkää nyt, suloiset ystäväni, sanoi Ossi nopeasti.

Pojat poistuivat tervehtien ohimennen Ossin hyvää ystävää.

-- Lainataanko hänelle? kysyi Seppo.

-- Hän laski meidän kanssamme koko iltapäiväni ennen viime kokeita ja

lepytti Haltin tohtorinnan, sanoi Sarri.

-- Ja vei koiranäyttelyyn. Täytyy kai antaa. Minulla on 100 markkaa,

paljonko sinulla on?

-- 80 markkaa, mutta saamme vasta ensi kuussa lisää.

-- Maksaahan Ossi takaisin lainansa.

-- Mutta Kipinässä menee rahaa.

-- No annetaan 140 markkaa, niin jää meillekin jotakin.

Setelit pantiin huolellisesti nenäliinan sisään ja Sarri juoksi Ossin

huoneeseen.

-- Tässä on nenäliinasi, Ossi! Kiitos lainasta! sanoi Sarri

hienotunteisesti.

-- Kiitos itsellesi! Lainat on aina maksettava tunnollisesti, vastasi

Ossi merkitsevästi nyökäten päällään.

-- Tule nyt, Sarri, täytyy lähteä, huusi Seppo. Sarrin teki mieli

katsoa isojen poikien juhlavalmisteluja, mutta hän lähti kuitenkin

viivytellen pois.

Kipinässä oli tavallista juhlallisempaa, paljon ohjelmaa ja lukuisasti

osanottajia. Pojat olivat solmineet ystävyysliiton parin vilkkaan

toverin, Jannen ja Riston, kanssa. Nämä olivat eri-ikäisiä veljeksiä,

mutta samalla luokalla, Janne kun oli ollut sairas suuren osan

edellistä vuotta ja jäänyt siksi luokalle. Ensiksi veivät tieteelliset

harrastukset heidät yhteen. Seppo oli kerran käynyt Jannen luona

kirjaa lainaamassa ja nähnyt tämän eriskummallisen asunnon. Seinän

läpi oli johdettu kaasua keittiöstä Jannen huoneeseen, jossa oli pieni

laboratorio. Bunsenlamppu, keittoastiat, koeputket, kemialliset aineet

ym. tarvikkeet täyttivät koko pienen huoneen. Seppo, jolla oli kova

harrastus luonnontieteisiin, katseli ihastuneena Jannen hommia. Sen

jälkeen he lukivat yhdessä kemiaa, tekivät kokeita, säästivät rahaa

uusiin kokeiluihin ja viihtyivät mainiosti yhdessä. Sarri ja Risto

alkoivat nyt myöskin seurustella; heidän luonteensa sopivatkin hyvin

yhteen. He olivat vilkkaita ja kekseliäitä, soittivat ja tekivät

retkeilyjä.

Kun ohjelma "Kipinässä" alkoi loppua, nykäisi Risto Sarria takinhihasta

ja kuiskasi:

-- Tule laulusaliin, mennään soittamaan.

Kaikki neljä poikaa, jotka istuivat vieretysten, menivät laulusaliin.

Risto istuutui pianon ääreen ja soitti korvakuulon mukaan.

-- Risto on aika soittomestari, sanoi Sarri ihastuneena.

-- Kuulisitte miten kauniita säveleitä minun päässäni kaikuu, niin

ette sanoisi minua mestariksi, vaan hölmöksi rämpyttäjäksi, joka näin

huonosti esittää niitä.

-- Putkikaan ei soita paremmin, sanoi Seppo.

-- Vai Putkiko? Risto kääntyi ympäri toisiin päin. Minä olen kuullut

Putken soittavan, ja se oli vasta jotakin. Ei luulisi, että hänessä on

opettajan sielu ja opettajan ruumis.

-- Mikäs sielu häneen sitten sopisi? kysyi Janne. Ehkä keinotekoinen

sielu, joka liukenee eetteriin, tai sähköinen sielu, joka virtaa

langatonta johtoa pitkin kuulijoihin, kun hän soittaa?

-- Niin juuri, kun Putki soittaa, niin Putken soittosielu virtaa

minuun, ja kun Putken sormet liukuvat pianolla, niin minun sormeni

tuntevat jokaisen liikkeen. Ja sen sielu on parempi, parempi kuin

muitten.

-- Soita nyt Risto "Läksin minä kesäyönä käymään", pyysi Sarri.

Ja Risto soitti, lisäili omasta päästään ja venytteli säveltä monella

tavalla. Kaksoset istuivat liikkumatta ja nauttivat. Varpuniemi,

kesä ja koti alkoivat herätä selvänä muistissa. Seppo muisteli miten

he uittivat Jeren kanssa hevosia, ratsastivat ilman satulaa, uivat

itsekin ja kuuntelivat Jeren kertomuksia. Sarrin mielessä häämötti

koko vihanta luonto, hän tunsi tuoreen heinän tuoksun, kuuli kesäiset

äänet, laivan jyskytyksen Lohjanselällä, kirkonkellot etäisinä,

epäselvinä, tuulen huminan puissa ja näki äidin sinisessä kesäpuvussa

poimivan puutarhamansikoita. Isä leikkaa tomaatteja ja Saimuski leipoo

pikkuleipiä.

Kuului kolinaa, pojat hyppäsivät seisoalleen ja purskahtivat nauruun.

Jannen henki ei jaksanut seurata toisia, hän oli nukahtanut penkille,

kääntynyt toiselle syrjälle ja putosi maahan.

-- Vieläkö me ollaan täällä? Nythän on yö. Vikkelästi kotiin.

-- Niin, kotiin Varpuniemeen, sanoi Sarri.

-- Sitäkö sinäkin ajattelit? Mutta kello onkin jo kymmenen. Voi

kamalaa, kuuletteko, että kaikki on hiljaa.

Seppo oli pelästyneen näköinen.

-- Ovi on lukossa! Vaksi on käynyt huomaamatta sulkemassa sen. Silloin

varmaan, kun me puheltiin soittosielusta, muuten hän olisi kuullut,

että me oltiin täällä ja soiteltiin, sanoi Risto yrittäen avata ovea.

-- Mitenkä me päästään kotiin? Kaikki muut ovat menneet pois, eikä

meillä ole alaoven avaintakaan. Täti sanoi, että täytyy tulla kotiin

ennen kymmentä, vaikeroi Sarri.

-- Laitetaan nuora takeista ja housuista, ei tämä ole niin korkealla,

ettemme uskaltaisi sitä myöten mennä alas, ehdotti Janne.

-- Silloin saamme käyttää loppukuukauden samettihousuja. Ei kiitos!

vastusti Sarri.

-- Nyt Naimi-täti kiemurtelee kotona ja lukee kasvatusoppia eikä

uskalla puhua meistä liikaa pahaa, sillä mehän voisimme olla kuolleita,

sanoi Seppo synkännäköisenä.

-- Kyllä varmaan meilläkin on nyt kruinallista. Isä kävelee kadulla

edestakaisin, äiti soittaa muille äideille, ja Liisa on viisas ja

tietää mitä meidän olisi pitänyt tehdä, sanoi Risto.

-- Kuka Liisa on? kysyi Sarri.

-- Etkö ole nähnyt Liisaa meillä? Se on sellainen, joka toruu kynsistä

ja on sisar, mutta kuuluu aikaihmisiin ja häpee meitä ja sanoo

rakastavansa, silloin kun erotaan, selitti Janne.

-- Kyllä minä sellaisen tiedän. Meillä on myöskin samanlainen -- nimi

vain on Saima. Semmoiset tahtovat mennä naimisiin miesten kanssa.

-- En minä usko, että Liisa tahtoo. Hän halveksii miehiä, sanoi Risto.

-- Niin meitä, silloin, kun me kaadetaan mustepullo sen kirjeelle.

-- -- --

-- Älkää nyt puhuko pöhnää! Mitenkä me päästään kotiin? Sarrilla oli jo

itku kurkussa.

-- Tuumikaa te täällä, te voitte olla Scotland Yard, Lestrade ja muut.

Minä menen tuonne nurkkaan Sherlock Holmesiksi pohtimaan asiaa. Antakaa

minulle piippu ja viulu, sanoi Janne.

-- Minä olen Watson, jolle voit selittää joka askeleen, jonka pääset

eteenpäin, ehdotti Seppo.

-- Ei kukaan saa lähestyä, huusi Janne, joka istui leikkirevolveri

piippuna huulien välissä pimeässä nurkassa.

-- Heitetään kadulle pullo, jossa on kirje sisässä, niin saamme apua,

sanoi Sarri.

-- Se menee rikki eikä kukaan löydä sitä. Mutta laitetaan soihtu

nuottivihosta ja heilutetaan ikkunasta edestakaisin, oli Riston nerokas

suunnitelma.

-- Kääritään joku meistä muitten vaatteisiin ja heitetään alas apua

hakemaan. Sillä tavalla ei satu kiviin, sanoi Sarri.

-- Tehdään niin. Parasta on heittää sinut, sanoi Risto.

-- Ei minua, mutta vaikkapa Janne.

-- Kaikki on selvää, tulkaa, mennään kotiin. -- Holmes tuli

rauhallisena nurkastaan.

-- Mitä? Oletko ratkaissut tämän asian? -- Pojat olivat ihmeissään.

-- Aivoni tekivät sen helposti. Myönnättekö nyt, että on muitakin

salapoliiseja kuin Scotland Yardin, jotka kelpaavat johonkin? Mitä

sanotte, herra Lestrade?

-- Myönnänhän minä, jos todella olet ratkaissut pulman, vastasi Sarri.

-- Ja sinä, Watson, voit liittää uuden jutun entisten joukkoon.

-- Minä vain en ymmärrä? sanoi Seppo.

-- Olet taitava lääkäri, mutta huono johtopäätösten tekijä. Ensin

huomasin, että istuimme melkein pimeässä. Katulyhdyn heikko valo tuskin

ollenkaan valaisi huonetta. Sitten aloin tutkia ikkunoita. Niistä ei

ollut hyötyä, ei myöskään katosta eikä lattiasta. Toista oli seinien

laita. Katseeni kiersi ympäri niitä ja pysähtyi takaseinälle. Siellä

häämötti jotakin. Hämärä muisto laulutunneilta auttoi minua, ja asia

oli ratkaistu. Tulkaa varovasti jäljestäni!

Janne kulki toisten seuraamana takaseinää kohti, astui varmana tässä

seinässä olevan oven luo ja aukaisi sen mahtipontisesti. Toiset

ällistelivät.

-- No tämä nyt ei ollut mitään! Tiesinhän minäkin, että täällä oli ovi,

sanoi Seppo.

-- Minä luulin, että Vaksi oli sulkenut senkin. Tuo oli helppo tehtävä,

huudahti Risto.

-- Kun ratkaisu on suoritettu, näyttää kaikki helpolta, mutta kukaan

teistä ei pystynyt siihen, sanoi Janne.

-- Alaovessa on sisästä päin avattava lukko, joten tie on selvä kadulle

asti.

-- Ratkaisehan, mitenkä me nyt pääsemme kotiin omasta alaovesta,

kehoitti Sarri.

-- Kun tulette kotiin, niin seisokaa oven ulkopuolella, kunnes se

avautuu.

-- Sinä olet liian maffinen, Janne.

-- Hyvästi nyt, oli Jannen vastaus hänen juostessaan pois Risto

kintereillään.

Seppo ja Sarri seisoivat hyvän aikaa Ratakadulla oven ulkopuolella,

kunnes vihdoin Ossin iloiset kasvot näkyivät pistävän esiin

sisäpuolelta.

-- Vai herrat ovat yöseikkailulla? sanoi hän.

-- Mitenkä tiesit tulla avaamaan?

-- Janne soitti juuri, että kaksi salapoliisia on kadulla ja ne

tahtovat tulla kotiin nukkumaan. Onneksi minä olin puhelimessa.

-- Miten valvoit näin myöhään?

-- Luuletko, että kukaan meillä voi nukkua? Otaksut varmaankin, että

Naimi-täti kuorsaa rauhassa ja tulet ovat sammutetut kuin rauhan aikana.

Pojat kulkivat hiljaisina portaita ylös. Molemmat aavistivat jotakin.

Sentähden he hämmästyivät kovin, kun Naimi-täti heidät nähtyään syleili

ja taputti, nauroi ja nyyhkytti vuoroin.

-- Rakkaat poikani, vielä sain nähdä teidät elävinä. Tulkaa syömään,

ruoka odottaa teitä, lapsiparat.

Pojat söivät ja kertoivat, Naimi-täti tyrkytti ruokaa ja Ossi nauroi.

-- Hyvää yötä nyt, toivon ettei minun koskaan enää tarvitse pelätä näin

puolestanne. Huomenna on sunnuntai, silloin saatte nukkua rauhassa,

olivat Naimi-tädin viimeiset sanat.

-- Minkähän tähden Naimi-täti oli niin hädissään? Eihän me olla hänen

poikiaan, tuumi Seppo.

-- Me ollaan täällä hänen vastuullaan ja hänestä varmaan olisi mölhää

kirjoittaa Varpuniemeen, että meille tapahtui kauhea onnettomuus tai

että me hävittiin ikiajoiksi, vastasi Sarri.

-- Ehkä hän pitää meistä, sanoi Seppo epäröivällä äänellä.

-- Miksei meistä joku muukin voi pitää kuin vain isä ja äiti, sanoi

Sarri.

-- Jeh! pani Seppo pisteen loppuun.

IV.

RAHAHUOLIA.

-- Pidätkö lakritsista, Naimi-täti? kysyi Sarri.

-- En mistään hinnasta pistäisi sitä suuhuni.

-- Etkö yskässäkään?

-- En koskaan.

-- Etkö silloin säilyttäisi näitä lakritsipiippuja pari päivää? Minä

olen syönyt niin paljon etten siedä enempää.

-- Voisithan antaa ne Sepolle.

-- Mutta Seppo syö lakritsia.

-- Kyllä ne ovat turvassa minun laatikossani, anna vain tänne. En minä

sitäpaitsi söisi muutakaan, jota haltuuni uskotaan.

Sarri ojensi lakritsit tädille ja juoksi laukku kädessä

soittotunnilleen sanoen itsekseen:

-- Parasta antaa sellaiselle, joka ei syö yskässäkään.

Seppo istui keinutuolissa, kädet niskassa. Huone oli puolipimeä,

jokainen oli tahollaan, yksinäisyys ja huoli rasittivat poikaa. Hänellä

olikin vaikea asia selvitettävänä, asia, joka on uurtanut juovia

monen aikuisenkin otsaan. Sillä poikia painoi rahahuolet. Heidän oli

pakko ostaa huomiseksi koulutarvikkeita, piirustusvihko ja värejä,

mutta rahaa ei ollut. Ossi ei maksanut, häntä ei sopinut ahdistaa, ja

Naimi-täti urkkisi kauheasti, jos pyytäisi häneltä enemmän rahaa kuin

minkä isä oli määrännyt. Silloin täytyi olla rehellinen tosi tarve.

Ossi joutuisi muuten välikäteen.

Lempi pesi astioita keittiössä. Ehkäpä häneltä saa neuvoa, kun osaa

viisaasti kysyä.

Seppo juoksi keittiöön ja istuutui puulaatikolle.

-- Lempi, onko kukaan vaatinut sinua ostamaan, vaikka sinulla ei ole

ollut rahaa? aloitti hän varovaisesti.

-- Kyllä täällä keittiössä usein käy kaupustelijoita, jotka kiusaavat

ja vaativat.

-- Minä tarkoitan sellaista, joka vaatii ja rankaisee, jos et osta.

-- Eihän niin hävittömiä ihmisiä voi olla.

-- Minä tunnen sellaisia.

-- No, ne ei ole oikeita suomalaisia.

-- Onpa niinkin, valtion virkamiehiä ja piirustuksen opettajia.

-- Oletkos sinä sellaisten käsissä? Älä anna kiristää itseäsi.

-- Muutenhan minä vain puhun, sanoi Seppo hätäisesti, jottei joutuisi

kiinni. -- Oletkos ollut ilman rahaa usein?

-- Totta maar.

-- Mitä silloin tehdään?

-- Täytyy jättää tarpeet palkannostoon asti.

-- Mutta kun ei voi.

-- Silloin minä lainaan yläkerran Tiltalta.

-- Onko hänellä rahaa? Lainaako se Tilta kelle vain? kysyi Seppo

innokkaasti.

-- Älä luule! Minulle vain välistä.

-- Keneltä Santeri lainaa?

-- Kerran Santeri panttasi kellonsa, mutta muuten sen pojan ei tarvitse

lainata keltään.

-- Keneltä sitten muut lainaavat?

-- No, ystäviltään tietysti. Mutta mitä sinä tässä lörpötät. Et

suinkaan ole rahan tarpeessa? Varo itseäsi huonoista raha-asioista, se

ei pääty oikealla tavalla.

-- Minähän puhun vain ihmiselämän varjopuolista, sanoi Seppo mennen

eteiseen. Hädissään hän käytti Naimi-tädin uudistuvaa lausetta.

Hän kiersi puhelinta.

-- Onko Janne kotona? Prätskis, onko sinulla yhtään rahaa, jos joku

hyvä ystävä välttämättä tarvitsee?

-- On minulla 20 markkaa, tule ottamaan.

-- Enhän minä sanonut kenelle! Eikö sinulla ole enempää?

-- Ristolla on viitonen, saat sinä senkin.

-- Tiedätkö, missä on panttilainapaikka?

-- En muista nyt enää katua. Lontoossa se on, mutta odota, katson Conan

Doylesta.

-- Etkö luule, että Helsingissä on?

-- En minä ole kuullut ainakaan. Mitä sinä panttaisit?

-- Enhän minä. Prätskis vain.

-- Prätskis, prätskis, lopetti Janne poikien tavallisella

tervehdyssanalla. -- 25 markkaa! Ihan liian vähän. Janne paneekin

rahansa tarkkaan laboratoriotarpeisiin. Kävikö se Santeri Lontoossa

panttaamassa, ehkäpä? mutisi Seppo itsekseen. Kun olisi joku rikas

ystävä! Mutta samalla hän huudahti ilosta alkaen kaivaa taskujaan.

Sieltä löytyikin kulunut nimikortti.

-- Silja Sylvia Letala. Hei, siitä tulee varmasti apu! Seppo päätti

mennä Sarria tapaamaan soitto-opettajan ovelle. Hän pukeutui nopeasti,

juoksi kadulle ja kääntyi kulkemaan raitiovaunua kohti, jonka näki

lähestyvän seuraavaa kulmaa.

Hän juoksi nopeasti joutuakseen vaunuun.

-- Merkillistä, miten paljon nopeammin raitiovaunut kulkevat, silloin

kun niiden jäljestä juoksee, kuin jos istuu niissä, ajatteli Seppo

hypätessään hengästyneenä vaunuun.

Sarrin hän tapasi parin askeleen päässä opettajan ovesta.

-- Mitä sinä täällä teet? kysyi Sarri.

-- Minä tulin sinua tapaamaan.

-- Arvatenkin. Mitä on tapahtunut? Särjitkö sähkölampun vai kaadoitko

vesikannun matolle?