Kun taivaan ensimmäinen seitsentähti,[344]
mi koskaan vaipunut, ei noussut eikä
verhonnut muuhun, ellei synnin pilveen,
ja jokaiselle tehtävänsä näytti
kuin osoittaa sen sisko alhaisempi[345]
tien soutajalle varmaan valkamahan;
kun pysähtyi tuo seitsentähti, sanon,
vaunuihin kääntyi niinkuin kohti rauhaa
totuuden kansa, niiden eellä tullut.
Ja eräs heistä kuni viesti Taivaan
»_Veni, sponsa, de Libano_»[346] nyt laulain
huus kolmasti ja samoin muutkin kaikki.
Kuin autuaat nuo viime tuomiolla
nopeesti nousee kukin haudastansa
keveinä kirkkaudessa hahmon uuden,
pyhistä nosti vankkureista Taivaan
tuon vanhan ääni sata varmaan elon
ijäisen airutta ja Enkeliä.
»_Benedictus, qui venis_»,[347] kaikki lauloi,
ja yltäpäältä kylväin kukkasia
näin: »_Manibus o date lilia plenis!_»[348]
Itäisen ilmankannen kaiken nähnyt
oon usein aamunkoissa ruskottavan,
kun sinikirkkaat muut on kannet taivaan
ja päivänkoiton kasvot hunnutetut,
niin että huurun niitä himmentäissä
voi kauan sietää paljas silmä sitä;
niin näkyi keskeltä tuon kukkaspilven,
mi nousi käsist' enkelein ja lankes
sateena vaunuihin jo ulkopuolle,
viherjä-viitta, valko-liina Nainen,[349]
puettu väriin liekin liikkuvimman
ja seppelöity lehdin öljypuisin.
Ja sieluni, mi niin ei pitkään aikaan
vavissut ollut hänen läheisyyttään,
ei tuosta tuntehesta järkähtänyt,
sai tuta lemmen vanhan suurta valtaa,
hänestä käyvän salavoiman kautta,
vaikk' eivät silmäni hänt' tuntenehet.
Mut heti kun tuon Naisen näin ma, voima
ylhäinen, joka vallannut mun oli
jo ennen kuin ma olin mieheks tullut,
mun käänsi vasempaan niin luottavaisna
kuin lapsi kohden äitiänsä rientää
suruinen ollen taikka pelkääväinen,
ja näin Vergiliukselle virkoin: »Joka
vereni pisar vapisee nyt vallan;
ma tunnen merkit vanhan lemmenliekin.»[350]
Mut ah, Vergilius jo poissa oli,
Vergilius, tuo isä armain, lempein,
Vergilius, jolle kaikkeni ma uskoin!
Ei kaikki paratiisin riemut voineet
mun poskiani, jotka kastehella
jo pestyt oli, kyynelistä estää.
»Dante, vaikk' on Vergilius nyt poissa,
viel' älä itke, vielä ällös itke;
vuoks säilän toisen itkeä saat vielä.»
Kuin amiraali kulkee kokkaan, keulaan,
väkeä tarkastaa, mi miehittävi
muut laivat, heitä työhön kehoittaen,
niin vaunuin vasemmalla puolla, koska
nimeni soinnun kuullen sinne käännyin
(min välttämättömyyden vuoksi kerron),
näin Naisen tuon, mi mulle ensin näkyi
verhossa enkelien kukkasateen,
mua kohden puron poikki katseen luovan.
Ja vaikka huntu tuo, mi päästä aaltos,
Minervan lehdin[351] kaunistettu, suonut
näkyä hänen viel' ei varsin selvään,
viel' liikkein ylväin, valtiattarena
hän jatkoi lailla puhujan, mi jättää
sanansa lämpimimmät viimeiseksi:
»Mua katsohan, ma oon, ma oon Beatrice.
Kuink' olet viitsinyt tään vuoren nousta?
Sa etkö tiennyt, ett' on täällä onni?»
Katseeni peiliin puron loin, mut siinä,
kun näin ma itseni, sen siirsin ruohoon;
niin suuri häpeä mun päätäin painoi.
Niin ylväältä kuin lapsellensa äiti
hän mulle näytti; kitkerältä maistui
näät ankaran tuon laupeutensa kuri.
Hän vaikeni, ja Enkelit nyt laulaa
alkoivat: »_In te, Domine, speravi_»,[352]
sanoilla lopettaen: »_pedes meos_».
Kuin lumi elävässä hirsistössä
Italian selkärankaa pitkin jäätyy,
Slavonian tuulten[353] tuonne ahtamana,
sulaen sitten itsehensä tiukkuu
maan varjottoman tuulten tuulahtaissa
kuin tulen tullen kynttilän on kuolo;
näin itkemättä, huokaamatta seisoin,
siks kuin he laulaa alkoi, joiden äänet
ain yhteen soivat kera tähtitarhain;
mut sulovirressä kun kuulin tuossa
mua kohtaan sääliä, se enemp' oli
kuin sanat: »Nainen, miks niin häntä kiusaat?»
Jää sydämeni ympäriltä muuttui
vedeksi, tuuleksi ja tuskan kera
suun, silmän kautta pursui povestani.
Samalla puolen vaunuin seisten yhä
ja yhä paikallaan, hän hurskahille
nyt Enkeleille loihe lausumahan:
»Te päiväss' ijäisyyden valvokaatte,
ett' yö, ei uni peitä askeltakaan,
min astuu radoillansa vuosisadat.
Siks vastaukseni vain huolta kantaa,
ett' ymmärtäis mua hän, mi tuolla itkee
näin näyttäin yhtä suuriks syyn ja tuskan.
Ei kautta yksin taivaspiirein, jotka
johonkin joka idun ohjaa määrään
sen mukaan, kuinka tähdet häntä saattaa,[355]
vaan myös kautt' Armo-Luojan suurten lahjain,
jotk' ovat sataneet niin korkealta,
ett' eivät yllä sinne silmät meidän,
elossaan uudess'[356] oli kyvyiltänsä
hän moinen, että joka kunnon tapa
hänessä oisi hyvin heilimöinyt.
Mut sitä karumpi ja ilkeämpi
on pelto huono-kylvö, perkkaamaton,
mit' enemmän on maassa kasvuvoimaa.
Hänt' ensin kannatin ma katseellani:
kun nuoret näytin hälle silmät, siten
hänt' oikeahan kerallain ma johdin.
Kun nuoruuteni kynnyksellä olin
ja muutin elämäni, otti multa
hän itsensä ja muille pois sen antoi.
Lihasta hengeks nousin, kasvoi hyve
minussa ynnä kauneus, mut hälle
en ollut enää yhtä kallis, rakas.
Hän käänsi käyntinsä päin tietä väärää,
ajaen takaa hyvän kangastusta,
mi pettää eikä lupaustaan pidä.
Näyt haltioidut turhaan hankin, joilla
unessa, valvehilla vaadin häntä
takaisin; hänpä huolinut ei tuosta.
Niin syvään lankes, ettei ollut muuta
hänelle enää pelastuksen tietä
kuin näyttää kuilut kansan kadotetun.
Siks kävin Tuonen tuiman kynnyksellä
ja käännyin rukoillen ja kyynelöiden
sen puoleen, jok' on tänne tuonut hänet.
Jumalan järjestys ja sääntö rikkuis,
jos käytäis Leten yli, maistettaisi
iloa moista maksamatta hintaa
katuen ynnä kyynelöiden siitä.»