Äänellä laulain immen rakastuneen
hän jatkoi vielä sanojaan ja virkkoi:
»_Beati, quorum tecta sunt peccata!_»[324]
Kuin nymfit, jotka yksin käyskelevät
välillä metsän varjojen, ja toinen
paeta tahtoo, toinen nähdä Päivää,
niin rannallaan nyt vasten virtaa liikkui
hän eteenpäin; ja minä askeleeni
sovitin askeltensa pienten mukaan.
Ei luku niiden vielä ollut sata,
kun rannat kaartui yhdenmukaisesti,
niin että itää kohden nyt ma kuljin.
Eik' oltu paljon vielä tietä käyty,
kun Nainen kokonaan mua kohden kääntyi
ja virkkoi: »Veli, kuuntele ja katso!»
Ja kas, nyt leimaus läpi metsän suuren
väkevä välkähti niin kaikkialta,
epäillä että aloin ukkos-ilmaa.
Mut koska ukontuli tulee, menee,
mut tämä jäi ja kasvamistaan kasvoi,
ma mietin itsekseni: 'Tää mit' onkaan?'
Ja kautta ilman hohtavan tuon kulki
suloinen sävel; tuosta into hyvä
mun moittimaan sai Eevan julkeutta,
kun juuri luotu vailla kilpanaista,
hän siellä verhoa ei voinut sietää,[325]
maa, taivas missä Luojaa tottelivat.
Jos hurskahana hunnuttaunut oisi,
nää sanomattomat ma oisin onnet
jo ennen tuntenut ja sitten iki.
Näin aivan hurmauneena käyden kesken
ijäisen auvon ensi esikkojen,
iloja muita ikävöiden vielä,
kaikk' ilma alla oksain vihreöiden
nyt hehkui niinkuin tulta ollut oisi
ja sävel suloinen jo lauluks sointui.
Oi, pyhät Runottaret, nälkää, kylmää
jos teidän vuoks ma näin tai valvoin koskaan,
syy mull' on vaatia nyt siitä palkka!
Vetensä mulle Helikon[326] nyt suokoon,
Urania auttakoon mua kuorollansa
säkeihin saamaan seikat aate-raskaat!
Näkyipä seitsemän nyt kultapuuta
minulle kangastuen matkan takaa,
mi meistä vielä niihin asti oli.
Mut kun ma totuutta niin pääsin liki,
ett' aistiharha, etäisyyden luoma,
pois haihtui ynnä seikat selvät näkyi,
opetti mulle kyky arvostelun,
ett' oli seitsemät ne tuohusjalat,[327]
ja että äänet lauloi _Hosiannaa_.
Ylhäältä leimus kandelabrit kauniit
kirkkaammin täysikuuta, kun se noussut
on keski-yöllä taivon selvän sineen.
Ihaillen käännyin Mestariini hyvään,
mut tämä vastasi vain ilmehellään,
mi kertoi kummastusta yhtä suurta.
Mut taas mua kiehtoi esineet nuo ylväät,
niin vitkaan meitä kohden liikkuvaiset,
ett' ohi morsian ois käynyt kirkkoon.
Huus Nainen mulle: »Miksi tuleen sytyt
näöstä kynttiläin vain kirkkahien,
takana tulevia katsomatta?»
Näin sitten kansaa, joka seuras niitä
kuin saattajina, kaikki valkovaattein;
maan päällä moist' ei valkeutta koskaan.
Veet puron välkkyi vasemmalla; siihen
jos katsoin, näin, se että kuvasteli
vasenta sivuain kuin peili ikään.
Lähelle niin kun rantaa tullut olin,
mun että heistä vieroitti vain virta,
paremmin nähdäkseni seisahduin ma,
ja eellä näin ma liekit liikkuviksi;
takana niiden ilma värein välkkyi
kuin kulkeneet ois suuret siveltimet,
ja eri juovaa seitsemän[328] jäi jälkeen
ja kunkin oli värit moiset, mistä
kaarensa Päivä, vyönsä kuutar kutoo.
Nuo väriviirit loitommaksi liehui
kuin kantoi silmäni, ja luulen, väli
ett' oli niiden kymmen-askelinen.[329]
Tuon taivaan kauniin alla kaksi telien,
vanhinta neljäkolmatt'[330] astui, päässä
jokaisen tuores valkolilja seppel.
»Ah, siunattu», he kaikki lauloi,[331] »sinä
Aadamin tyttäristä! Olkoon myöskin
siunattu kauneutesi ijäst'ikään!»
Kun kukat ynnä muutkin yrtit nuoret
tuon rannan vastapäisen vapaat oli
valiosaattueen sen astunnasta,
kuin tähdet seuraa taivahalla toistaan,
eläintä neljä[332] noiden jälkeen tuli
ja kukin seppelöity lehvin vihrein
ja luotu lentoon siivin kuusin oli,
ja siivet täynnä silmiä: jos Argus[333]
eläisi, moiset sen ois silmät varmaan.
Säkeitä niiden kuvaukseen en tuhlaa,
lukija oi! Mua menot toiset ahtaa,
niin etten aulis olla saata tähän.
Mut lue Hesekiel, mi heidät näki
ja kuvas saapuvina pohjoisesta
kerällä tuulen, pilvien ja tulen!
Ja sellaiset kuin hänen kirjassansa,
he täällä oli, paitsi että siivet
ma samoin kuin Johannes kuudeks laskin.
Välillä neljän noiden voittovaunut[334]
upeat vieri päällä pyörän kahden
ja niitä aarnikotkan[335] kaula veti.
Sen siivet nousi ylös keskijuovan
väliltä ynnä sivujuovan kolmen,
niit' ettei loukannut ois siivenlyönti.
Ne katos silmän kantamattomihin;
mik' oli lintua, se kultaa oli,
muu kaikki valkeaa ja veripunaa.
Ei Africanusta, ei Augustusta
niin ylpein vaunuin saattanut lie Rooma;
ei kestä kilpaa vaunut Auringonkaan,
nuo,[336] jotka suistui radaltaan ja paloi
Maan nöyrän rukouksesta, koska oli
Zeus salaisessa mielessään vanhurskas.
Ratasta oikeata kolme naista
kisaten kiersi; punainen ol' yksi,
tulesta ettei erottaa ois voinut.
Ja toinen oli niinkuin luut ja lihat
ois hällä luodut smaragdista olleet;
mut kolmas valkea kuin vitilumi.
Ja vuoroin valkea se johti heitä
ja vuoroin punainen, tään laulun tahtiin
kisaansa hidastain tai kiirehtien.
Taas vasemmalla neljä neittä[337] tanssi,
puetut purppuraan, ja heitä johti
yks,[338] jolla oli päässä kolme silmää.
Takana kaikkein tässä kuvattujen
kaks tuli vanhust' erilaisin vaattein,
mut liikkein yhtä arvokkain ja varmoin.
Yks heistä[339] oppilaalta näytti suuren
Hippokrateen, min luonto luonut oli
iloksi olioinsa armahimpain.
Toisessa[340] pyyde vastakkainen näkyi:
kirkasta, terävää hän kantoi kalpaa,
jok' yli puronkin mua peljästytti.
Näin sitten neljä hahmoltansa nöyrää,[341]
ja sitten ukon,[342] joka yksin astui
kuin unessa, mut kasvoin aate-syvin.
Ja puku näillä seitsemällä sama
kuin ensi sarjall' oli, vaikka päässä
ei olleet liljaseppeleet,[343] vaan ruusut
ja muut yht' armaat punaheljä-kukat;
läheltä vielä vannoa ois voinut,
he että kaikki hehkui päältä kulmain.
Ja kun mua vastaan vaunut tulleet oli,
jylinä kuului, ja tuo joukko jalo
etemmä näyttänyt ei saavan mennä,
vaan seisahtui luo johtokynttiläinsä.