Olimme yläpäässä portahien,
miss' uusi piirtyy kaarros vuoren pintaan,
tuon, joka nousevalta synnit poistaa.
Myös täällä kiertää reuna kukkulata
kuin piiriss' ensimmäisessä; se ero
on vain, tää että nopeammin kaartuu.
Näy tääll' ei varjoa, ei kuulla kuvaa;
sileä seinä on ja polku samaa
väriä lyijyntummaa[130] kuin on kivi.
Nyt Mestari: »Jos odotamme kansaa,
joit' tietä tiedustaa, ma pelkään, liian
on kauan valintamme viivähtävä.»
Hän sitten aurinkohon kiinsi katseen;
sivunsa oikean hän keskukseksi
nyt otti, sitä vasemmalla kiertäin.
»Oi, armas valo, jota luottavaisna
lähestyn tiellä oudolla, sa johda
kuin tääll' on kulkijata johdettava.
Valaiset maailman, suot lämmön sille;
muu syy jos suuntaan vastaiseen ei aja,
säteesi meille aina johdon antaa.»
Niin pitkän kuin maan pääll' on peninkulma
olimme kulkeneet me siellä matkan
vähässä aikaa, tahdoll' alttihilla.
Tulevan tuntui, vaikk' ei nähty mitään,
päin meitä lentäin sieluja; ne meitä
pyys lempeästi rakkaus-atrialle.
Ens ääni ohi lentäin selkeästi
_Vinum non habent_[131] lausui ynnä meidän
taas takanamme toisti samat sanat.
Ja ennen kuin sen kaiku laannut oli,
»Orestes olen»,[132] ääni toinen huusi,
kuin edellinen ohi mennen meistä.
»Oi, Isä», lausuin, »mit' on äänet nämä?»
Ja juur' kun kysyin, kolmas puhui: »Hyvää
te niille tehkää, jotka teille pahaa.»
Näin Mestari: »Tää piiri rankaisevi
kateuden synnin, siksi rakkaudesta
punotut täällä ovat piiskan säikeet.
On kurin oltava näät vastakkaisen
kuin syyn, ja luulen, sen sa ennen huomaat
kuin päästään päähän sovituksen polun.[133]
Mut katso kiinteästi nyt sa ilmaan,
ja eessämme näät istuvan sa kansaa,
jokainen joista nojaa kalliohon.»
Teroitin silmäni nyt oikein, katsoin,
näin edessämme varjot vaippoinensa,
jotk' oli samankarvaiset kuin vuori.
Ja vähän tuonnemmas kun tultu oli,
ma kuulin: »Maaria, meit' auta!» Pyhää
Mikaelia, Pietaria huudettavan
ja muita. Luule en, maan päällä että
käy ihminen niin kova, jok' ei sääliin
sulaisi siitä, mitä sitten näin ma.
Näät niin kun liki heitä tullut olin,
ett' erottaa voin asenteensa tarkkaan,
suur' tuska silmistäni kiersi veden.
Puetut halpaan karva-kankahasen
he oli, toinen toisen olkaa tuki
ja heitä kaikkia taas vuorenseinä.
Noin sokeat, kun heiltä kaikki puuttuu,
kerjäävät kirkkoin luona elatustaan
ja toinen päänsä yli toisen pistää,
ett' ihmisiss' ei sääli nopsa heräis
vain sanain kaiunnasta, mutta myöskin
näöstä, joka vähemmän ei pyydä.
Ja kuin luo sokeain ei Päivä tule,
niin luokse varjoin, joista haastan juuri,
ei taivaan valo tahdo virtaella;
siks silmäluomet kunkin rautalangoin[134]
on kiinni ommeltu kuin jahtihaukan,
mi osannut ei muuten olla hiljaa.
Ma luulin tekeväni väärin heitä
läheten nähden enkä nähdyks tullen,
siks käännyin Neuvojaani viisahasen.
Hän hyvin ties, mit' tahdoin mykkänäkin;
siks ei hän varonut mun kysymystäin,
vaan sanoi: »Puhu, mutta lyhyeen, selvään!»
Vergilius sillä puolen seisoi mua
äärellä, joit' on putoominen helppo,
kun mikään kaide sit' ei kaarra, estä.
Mun toisell' oli puolellani varjot
nuo hurskaat, jotka vuoksi neuleen julman
niin itki, että heiltä posket kastui.
Ma heihin käännyin, lausuin: »Oi te, joilla
on varmuus nähdä valo korkein kerran,
päämäärä ainoo ikävöimisenne!
Kautt' armon, joka tunnon vaahdot teiltä
niin pois on valistava, että kirkas
sen läpi virtaava on muiston kymi,
nyt virkkakaa--ois mieluisaa se mulle--
tääll' onko ketään lasta Latiumin;
vois häntä hyödyttää, jos saan sen tietää.»
»Oi, veikko, kukin tääll' on kansalainen
vain ainoon toden kaupungin;[135] kai kysyt,
ken matkamies Italian meist' oli?»
Nuo sanat kuulevani luulin kaukaa
ja siitä kauempaa, miss' seisoin; siksi
lähenin, lähempää ne kuullakseni.
Näin muiden kesken varjon, vartovalta
mi näytti, ja jos kuka kysyy, kuinka:
hän nosti leuan sokeoiden tapaan.
»Oi, sielu, joka kohotakses kärsit»,
ma lausuin, »jos sa äsken sanoit jotain,
ilmoita nimes taikka maasi mulle!»
»Ma Sienast' olin», vastas hän, »ja näiden
kerällä pesen elonsyytä synkkää,
Hänt' itkein, joka itsens' suo, kun saapuu.
En viisas ollut, vaikka tais Sapia[136]
nimeni olla; vahingosta muiden
enemmän iloitsin kuin onnestani.
Ja ettet uskois, että valhettelen,
sa kuule, olinko, kuin sanoin, hullu!
Jo alas vaipui kaari vuosieni,
kun luona Collen miehet kaupunkini
olivat vainolaista vastaan menneet
ja minä rukoilin, mit' tahtoi Luoja.
Väkemme lyötiin, syöstiin synkän paon
poluille, ja kun näin tuon metsästyksen,
iloa suurempaa kuin koskaan tunsin.
Kohotin kasvot julkeat ma ylös
ja huusin: 'Luoja, en sua pelkää enää!'
kuin teki rastas hyvän ilman tullen.
Ma etsin rauhaa kanssa Jumalani
eloni päättyessä, mutta vielä
katuen ei ois sovitettu syyni,
mua ellei muistanut Pier Pettinagno[137]
pyhissä oisi rukouksissansa,
kun hän mua rakkaudesta surkutteli.
Mut sa ken oot, mi asemaamme meidän
kyselet, käyden täällä silmin avoin,
kuin luulen, ynnä hengität, kun puhut?»
Ma hälle: »Kerran kadotan kai näön,
mut vähäks aikaa vain, kun vähän syypäät
nää silmät syntiin kateuden lie olleet.
Siks pelko suurempi mun sieluani
alemman piirin vaivan vuoksi painaa,
kun nyt jo tunnen tuon ma taakan kuorman.»
Hän mulle: »Ken siis sinut tänne saattoi,
kun palata sa alas aiot sinne?»
Ja minä: »Hän, mi vait on vierelläni.
Elävä olen, siksi virka, sielu
valittu, tahdotko, ma että eestäs
maan päällä jotain kuolevaista toimin.»
Hän vastas: »Oh, tää kuulla on niin uutta!
Se suur' on merkki Luojan rakkaudesta
sua kohtaan; rukoile mun eestäin joskus.
Ja kaiken nimessä, mit' toivot, pyydän,
jos milloinkaan Toskanan maata poljet:
maineeni korjaa luona omaisteni!
Sa heitä tapaat kesken kansan turhan
min toivo Talamone[138] on, mut tuossa
enempi hävii kuin Dianaa[139] etsein;
mut amiraaleille se maksaa enin.»