Kuin härjät parittain käy alla ikeen
ma kuljin kera sielun kuormitetun,
luvalla Opettajan arinaan. Mutta
jo sanoi hän: »Nyt jätä tuo ja joudu,
näät täss' on purjein sekä airoin paras
voimainsa takaa purttaan hoitaa kunkin.»
Ma silloin suoristausin käynnin ryhtiin
taas tavalliseen, mutta mietteheni
ne jäivät nöyriksi ja kuurupäiksi.
Niin astuin, seuraellen mielelläni
Oppaani askelia; kumpainenkin
nyt näytti, kuinka nopsat olla voitiin.
Hän mulle: »Tänne silmäs käännä! Hyvä
voi olla taivaltasi keventämään,
jos katsot maata kantapäittes alla.»
Kuin kantaa kirjoitusta maiset haudat
ja kertoo vainajasta, ken hän oli,
ett'ei tuon muisto mureneisi, joten
tapahtuu, että kyynel kuuma virtaa
haavasta haikeen jälleen-muistamisen,
mut tuosta hurskaille vain kannus koituu;
niin näin ma kuvakirjoitusta täynnä,[126]
mut taidetyöltään kaunihimpaa, kaiken
sen vuorenpinnan, joka tieksi jouti.
Näin sen, mi luotu oli kaikkein muiden
edellä jaloksi, ma taivahasta
lankeevan alas ukonvaajan lailla.
Ja Briareuksen näin ma toisahalla,
salaman taivahisen satuttaman,
makaavan maassa, jäisnä niinkuin kuolo.
Näin Tymbreuksen, näin ma Marsin, Pallaan,
aseissa vielä, isän ympärillä
imehtimässä jätti-jäseniä.
Näin Nimrodin ma tornin juurell' ylhän
kuin hourupäisnä katsomassa kansaa,
mi Sinearissa myötä ylvästeli.
Oi, Niobe, oi kuinka murhesilmin
sun näin ma kesken lastes surmattujen;
kaks kertaa seitsemäst' ei jäänyt ketään!
Oi, Saul, sa kuollut omaan miekkaas, miltä
sa näytit Gilboassa, jok' ei sitten
sadetta, kastett' ole saanut tuta!
Arakne hullu oi, sun myöskin näin ma
jo puoleks hämähäkkinä; sa olit
omihin käynyt turman verkkoihisi!
Oi, Rehabeam, ei kuvas täällä ole
uhkaava, mutta sentään kauhistava,
vaunuissa, joita vainoojat ei tapaa!
Esitti vielä kova paasi, kuinka
Alkmeon äidillensä kallihiksi
tuon turmaa-tuovan kaulanauhan teki.
Kuvasi, kuinka Sanheribin pojat
isänsä kimppuun kävi temppelissä
ja hänet kuollehena jätti sinne.
Kuvasi voitollisen, julma-töisen
Tomyriksen, mi sanoi Kyrokselle:
»Joit verta, saat nyt juoda kylläksesi.»
Kuvasi, kuinka parvin pakenivat
assyrialaiset Holoferneen kuollen,
ja heidän tappionsa kauhut kaikki.
Näin Troijan tuhkana ja raunioina.
Oi, Ilion, kuink' olit halpa, vähä
kuvassa, jok' on siellä nähtävänä!
Mik' oli mestari se maalin, kynän,
jok' oli luonut asenteet ja varjot,
ett' ihmetteli joka hieno sielu?
Elävät eli, kuolleit' oli kuolleet;
näin kaikki niinkuin olleet oisi totta
ma siinä kuuru-selin kulkiessa.
Siis ylvästelkää, pystypäinä käykää,
te Eevan lapset, katsomatta alas,
tuo ettei näkyis elontienne huono!
Olimme enemmän jo vuorta nousseet,
enemmän vaatinut tuo Päivän rataa
kuin luullut aatoksein ois askartava.
Hän, jonka sielu aina eespäin tähtäs,
nyt lausui: »Pääsi ylös nosta, aika
ei enää ole aprikoiden käydä.
Kas, tuolla enkel' eräs aikoo tulla
päin meitä: katso, Päivän kuudes piika[127]
jo palaa armahilta askareiltaan.
Sa kunnioittavainen ryhti ota,
ett' ylös meidät suvaitseis hän päästää;
tää päivä, muista, uudestaan ei koita.»
Ma olin tottunut jo neuvoihinsa,
hukata ettei aikaa saanut; siksi
sanansa heti oli selvät mulle.
Läheni meitä nyt tuo luotu kaunis
valkeissa vaatteissa, ja kasvoiltansa
hän oli kuin on hohde aamutähden.
Sylinsä aukas hän ja aukas siivet
ja sanoi: »Tulkaa! Liki täss' on portaat,
nyt helppo teille niit' on nousta ylös.»
Mut harva hänen kutsuansa seuraa.
Oi, ihmisheimo, luotu taivas-lentoon,
miks heikoin tuuli noin sun maahan painaa?
Hän meidät johti suulle vuorensolan;
otsaani sitten siivellään hän koski
luvaten mulle vaelluksen varman.
Kuin vuorta nousten,[128] jonka kirkko yli
kohoopi hyvin-hallitun tuon paikan--
tarkoitan paikkaa Rubaconten luona!--
puoll' oikealla jyrkkä nousu kätkee
portaiksi, jotka siihen aikaan tehtiin,
kun varmat oli mitat, pöytäkirjat.
Näin mukavustuu portahiksi täällä
myös muuten jyrkkä törmä toisen piirin,
mut sentään seinät kahdenpuolin hipoo.
Kun käännyimme nyt noita kulkemahan,
_Beati pauperes spiritu_[129] niin kaikui
kauniisti, ettei kertoa voi kieli.
Ah, kuink' on ovet erilaiset täällä
ja helvetissä! Täällä lauluin käydään
sisälle, siellä tuskan huudoin hurjin.
Pyhiä nousimme jo portahia,
ja keveämmältä mun tuntui olla
kuin äsken tuntui tasaisella maalla.
Siks kysyin: »Mestari, mi paino multa
otettu pois on, kun en juuri mitään
ma tunne rasitusta taivaltaissa?»
Hän vastasi: »Kun kaikki P:t nuo, jotka
jäi otsalles, jo puoli-hävinnehet,
poiss' ovat aivan, kuten nyt on yksi,
niin jalkas voittava on tahto hyvä,
ne ettei yksin väsymättä ole,
vaan vielä iloitsevat nousennastaan.»
Nyt tein kuin mies, mi kulkee, kummallista
jotakin päässänsä, jot' ei hän tiedä,
mut min hän toisten viittauksist' arvaa,
ja siksi hällä käsi nousee, etsii
varmuutta, löytää sen ja täten täyttää
sen toimen, jot' ei täyttää silmä voinut:
levitin sormet kädess' oikeassa
ja löysin kuus vain kirjaimista niistä,
jotk' avain-enkel' oli kirjoittanut.
Tuon nähden Opas veti suunsa nauruun.