"Oikein, tuossahan se onkin," sanoi hän oikaisten selkänsä.
Ja hän kurotti hopearahan eukko Thénardierille.
"Se se on", vahvisti eukko.
Eihän se sama raha ollut, sillä se oli kahdenkymmenen soun raha, mutta
eukko Thénardier huomasi hyötyvänsä kaupasta. Hän pisti rahan taskuunsa
ja tyytyi vain heittämään lapseen vihaisen katseen, ärjäisten:
"Mutta katsokin eteesi toiste, senkin tolvana!"
Cosette ryömi takaisin "koppiinsa", kuten eukko Thénardier hänen
tavallista olinpaikkaansa nimitti, ja hänen suurissa, tuntemattomaan
matkustajaan tähdätyissä silmissään alkoi värehtiä ilme, jota niissä ei
ollut koskaan ennen näkynyt. Se säteili vasta lapsellista hämmästystä,
mutta siihen yhtyi jo jonkunlaista arastelevaa luottamusta.
"Ai, mutta vieras tahtoo kait illallista?" kysyi eukko Thénardier
matkustajalta.
Matkustaja ei vastannut. Hän näytti vaipuneen syviin mietteisiin.
"Mikä tuo on oikein miehiään?" mutisi eukko hampaittensa välistä.
"Rutiköyhä se kai on. Ei ropoakaan taskussa illalliseksi. Saakohan
siltä yösijankaan maksua? Oli se sentään siunattu asia, ett'ei sen
päähän pistänyt varastaa sitä rahaa lattialta."
Sillä välin oli kamarin ovi avautunut ja Éponine ja Azelma astuneet
huoneeseen.
Ne olivat tosiaankin sieviä tylleröitä, pikemmin porvaristyttöjä kuin
talonpoikaisia, hyvin viehättäviä, toisella kiiltävät, kastanjanväriset
hiuskäärylät päälaella, toisen pitkät, mustat palmikot valumassa
selälle, molemmat hyvin eloisia, puhtaita, pulleita, reippaita ja
terveitä, niin että heitä katseli oikein mielikseen. Heidän pukunsa oli
hyvin lämmin, mutta äidillinen taito oli pitänyt siitä huolen, ettei
kankaan paksuus mitenkään häirinnyt puvun somuutta eikä sopivaisuutta.
Talvi oli otettu huomioon, mutta kevättäkään ei oltu unohdettu. Näistä
kahdesta pikku olennosta säteili valoa ja iloa. Mutta muuten oli heidän
esiintymisensä hyvin rohkeaa, jopa käskevääkin. Heidän vaatetuksessaan,
heidän meluavassa iloisuudessaan oli jotakin mahtipontista ja
ylimielistä. Heidän pyrähtäessään huoneeseen oli eukko Thénardier heitä
toruvinaan, mutta äänessä soi koko äidillinen ihailu:
"Vai sieltä sitä nyt taas tullaan!"
Sitten vetäisi hän heidät polvillensa toisen toisensa jälkeen, siveli
heidän tukkaansa, solmieli heidän nauhojansa ja päästi heidät lopulta
menemään, ravistellen heitä sillä lempeällä tavalla, jonka vain äidit
osaavat, sekä huudahtaen:
"Kylläpä olettekin koreita, kyllä jo!"
Tyttöset asettuivat istumaan tulen paisteeseen. Polvillaan kääntelivät
ja hypittelivät he nukkeaan ja lepertelivät iloisesti kuin pienet
linnut. Tuon tuostakin nosti Cosette silmänsä nypläyksestään ja katseli
heidän leikkiään murheellisena.
Éponine ja Azelma eivät vilkaisseetkaan Cosetteen. Hän oli heistä sama
kuin koira. Näiden kolmen pikkutytön ikä ei yhteensä tehnyt
kahtakymmentäneljää vuotta, ja kuitenkin edustivat he koko inhimillistä
yhteiskuntaa. Yhtäällä kateus, toisaalla halveksunta.
Thénardier-sisarusten nukke oli hyvin ränsistynyt ja hyvin vanha ja
melkein riekaleina, mutta Cosetten mielestä oli se siitä huolimatta
ylen ihana ja soma, sillä hänellä ei ollut vielä koskaan ollut nukkea,
_oikeata nukkea_. Käytämme tässä sanantapaa, jonka kaikki lapset
varmasti ymmärtävät.
Äkkiä huomasi eukko Thénardier, joka puuhissaan liikkuili pitkin tupaa,
Cosetten huvitteleivan tavallaan ja työstään tauoten katselevan
tyttöjen leikkiä.
"Ahaa! Vai niin!" ärjäisi eukko. "Vai se sinulta nyt vielä puuttui! Vai
ei tule kutomisesta mitään! Eiköhän patukasta lähtisi apua!"
Vieras käännähti tuolillaan eukkoon päin.
"Rouva", sanoi hän melkein pelokkaasti hymyillen, "mitäs siitä nyt
väliä! Antakaa lapsen katsella!"
Jos matkustaja, joka olisi syönyt illallisekseen lampaanpaistia ja
juonut pari pulloa viiniä ja joka ei olisi näyttänyt _rutiköyhältä_,
olisi moisen toivomuksen lausunut, niin olisi hänen toivomuksensa ollut
käsky. Mutta että mies, jonka hattu oli tuonlainen, uskalsi lausua
jonkun toivomuksen, että mies, jonka takki oli moisessa kunnossa,
rohkeni tahtoa jotakin, sitä ei eukko Thénardier luullut tarvitsevansa
sietää. Hän tiuskaisi:
"Työtä sen täytyy tehdä, koska syökin. En minä sitä jouten olemaan
ruoki."
"Mitä hän nyt sitten nypläilee?" jatkoi vieras lempeällä äänellään,
joka oli niin omituisessa ristiriidassa hänen kerjäläispukunsa ja
leveiden hartioittensa kanssa.
Eukko Thénardier suvaitsi vastata:
"Sukkia, ellette pane pahaksenne. Sukkia minun pikku tytöilleni, joiden
sukat ovat kovin kuluneet ja jotka kohta saavat käydä aivan avojaloin."
Vieras katsahti Cosette-raukan punaisiin jalkoihin ja jatkoi:
"Milloinkahan hän saanee sukkaparinsa valmiiksi?"
"Kyllä siihen siltä laiskurilta vielä kolme, neljä päivää menee."
"Ja paljonkohan tuollainen sukkapari maksaa valmiina?"
Eukko Thénardier vilkaisi häneen halveksien.
"Ainakin kolmekymmentä souta."
"Myisitteköhän sen parin viidestä frangista?" jatkoi mies.
"Saakeli!" huudahti nauraa hohottaen muuan keskustelua kuunteleva
kuorma-ajuri. "Vai viidestä frangista? No jopa nyt hinnan määräsi! Vai
viisi ympyriäistä!"
Ukko Thénardier luuli täytyvänsä puuttua puheeseen:
"Kyllähän se, herra, päinsä käy. Jos Teidän tosiaankin tekee mielenne
ostaa ne sukat, niin kyllä ne myydään Teille viidestä frangista. Meillä
ei kielletä mitään matkustajilta."
"Mutta ne onkin maksettava paikalla", ehätti eukko Thénardier
ilmoittamaan lyhyesti ja ratkaisevasti.
"Minä ostan sen sukkaparin", vastasi vieras ja lisäsi, vetäen
taskustaan viiden frangin rahan ja laskien sen pöydälle: "ja minä
maksan heti."
Sitten kääntyi hän Cosetteen:
"Nyt teet sinä minun työtäni. Leiki, leiki, lapseni."
Kuorma-ajuria liikutti niin ankarasti se viiden frangin raha, että hän
hellitti lasistaan ja riensi lähemmäksi.
"Totta se on sittenkin!" huudahti hän sitä tarkastellessaan. "Oikea
takapyörä! Eikä väärennetty!"
Ukko Thénardierkin ehätti paikalle ja solahutti muitta mutkitta rahan
liivinsä taskuun.
Eukko Thénardier ei voinut väittää vastaan. Hän puraisi huuliaan, ja
hänen kasvoilleen syttyi vihan lieska.
Mutta Cosette vapisi. Lopulta rohkeni hän kysyä:
"Rouva, oikeinko se on totta? Saanko minä leikkiä?"
"Leiki nyt!" karjaisi eukko Thénardier kamalalla äänellä.
"Kiitos, rouva", sanoi Cosette.
Ja hänen suunsa kiittäessä eukko Thénardieria, kiitti koko hänen pieni
sydämensä vierasta.
Ukko Thénardier jatkoi juomistaan. Vaimo kuiskasi hänen korvaansa:
"Kukahan tuo keltainen mies oikein on?"
"Minä olen nähnyt", vastasi mahtavana Thénardier, "miljoonamiehiä,
joilla oli aivan samanlainen takki."
Cosette oli päästänyt kutomuksen käsistään, mutta ei ollut poistunut
paikaltaan. Hän liikkui ylipäänsä mahdollisimman vähän. Hän oli ottanut
pienestä laatikosta takaansa vanhoja rääsyjä ja lyijysapelinsa.
Éponine ja Azelma eivät lainkaan huomanneet, mitä tuvassa tapahtui. He
olivat ryhtyneet ylen tärkeään toimitukseen. He olivat vallanneet
kissan. He olivat heittäneet nukkensa maahan, ja Éponine, joka oli
vanhempi, kapaloi kissaa sen naukumisista ja vääntelyistä huolimatta
punaisiin ja sinisiin riepuihin. Tätä tärkeätä ja vaivaloista
toimitusta tehdessään puheli hän sisarelleen lasten vienolla,
ihmeellisellä kielellä, joka on kuin perhosen siipien väike. Se hajoaa
käsiin, kun siihen tahtoo tarttua kiinni:
"Katsos, sisareni, tämä nukke on tuota toista paljon hupaisempi. Se
liikkuu, se kirkuu, se on lämmin. Katsos, sisareni, nyt me leikimme
sillä. Se on olevinaan minun pieni tyttäreni. Minä olen olevinani joku
hieno rouva. Minä tulen sinun luoksesi vieraisille, ja sinä katselet
sitä. Sitten sinä näetkin sen viikset, ja se ihmetyttää sinua kovasti.
Ja sitten sinä näet sen korvat, ja sitten sinä näet sen hännän, ja se
ihmetyttää sinua kovasti. Ja sinä sanot minulle: Ah Jumalani! Ja minä
sanon sinulle: Niin, rouva, sellainen pikku tyttö minulla on. Pikku
tytöt ovat sellaisia tähän aikaan."
Azelma kuunteli Époninea ihastuneena.
Sillä välin olivat juojat alkaneet hoilottaa rivoa laulua, joka sai
heidät nauramaan niin että katto tärisi. Ukko Thénardier yllytti heitä
yllyttämistään ja yhtyi itsekin lauluun.
Niinkuin linnuille kaikki pesänaineiksi kelpaa, niin kelpaa lapsille
kaikki nukeksi. Époninen ja Azelman kapaloidessa kissaa oli Cosette
kapaloinut sapelinsa. Sitten oli hän pannut sen maata syliinsä, ja
hyräili nyt sille hiljaa univirttä.
Nukke kuuluu tyttölapsen välttämättömimpiin tarpeisiin, samalla kuin se
kuvastaa naisellisen olennon viehättävintä vaistoa. Hoidella, laitella,
koristella, pukea, riisua, pukea taas, opettaa, hieman torua, tuutia,
lellitellä, nukuttaa sitä, kuvitella kuollut kappale eläväksi, siinä
on naisen koko tulevaisuus. Haaveillessaan ja leperrellessään,
valmistaessaan pienokaisen kapioita ja kapalovaatteita, neuloessaan sen
hameita ja puseroita ja esiliinoja, kehittyy lapsi tytöksi, tyttö
neitoseksi, neitonen vaimoksi. Ensimäinen lapsi jatkaa viimeistä
nukkea.
Nuketon pikku tyttö on melkein yhtä onneton ja aivan yhtä mahdoton kuin
lapseton vaimo.
Cosette oli siis tehnyt sapelistaan nuken.
Eukko Thénardier oli astunut lähemmäksi _keltaista miestä_.
"Mieheni on oikeassa", ajatteli hän, "se on ehkä herra Laffitte. Ne
rikkaat ovat usein niin leikillisiä!"
Hän nojasi kyynäspäitänsä miehen pöytään.
"Herra...", alkoi hän.
Tämän _herra-sanan_ kuullessaan käännähti mies. Eukko Thénardier oli
tähän asti sanonut häntä vain _ukkoseksi_ ja _hyväksi mieheksi_.
"Katsokaas, herra", jatkoi hän, kasvoilla taas se mairitteleva hymy,
joka oli vielä inhottavampi kuin hänen tavallinen äkeä ilmeensä,
"kyllähän lapsi minun puolestani leikkiä saa, enhän minä sitä vastaan
pane, en etenkään tällä kerralla, kun Te olette niin antelias ja kun se
Teitä huvittaa. Mutta katsokaas, eihän sillä tytöllä mitään ole. Kyllä
sen täytyy työllä leipänsä ansaita."
"Se ei olekaan siis Teidän lapsenne?" kysyi vieras.
"Ei, herra, ei suinkaan! Se on vain sellainen köyhä raukka, jonka me
kristillisestä rakkaudesta otimme hoitoomme. Ties mikä lie
tylsämielinen. Sen on varmaankin päässä vettä. Katsokaas, miten sen pää
onkin iso. Me teemme sen hyväksi kaiken, mitä voimme, mutta eihän
meillä tässä ole kovin varoja. Kyllähän me sen kotiseuduillekin
kirjoittelimme ahkerasti, vaan kuuteen kuukauteen ei ole tullut
pienintäkään vastausta. Kaipa sen äiti lie kuollut."
"Ah!" huokasi vieras ja vaipui jälleen mietteisiinsä.
"Olipa se mokoma sen äitikin", jatkoi eukko Thénardier. "Se kun
lapsensa hylkäsi."
Aivan kuin olisi vaisto hänelle sanonut, että puhuttiin hänestä, ei
Cosette koko keskustelun aikana ollut kääntänyt silmiään eukko
Thénardieristä. Hän koki heristää korviaan. Muutamia sanoja hän
kuulikin.
Sillä välin olivat viinilasien kallistelijat ehtineet hyvään humalaan
ja he kertailivat nyt rivoja säkeitään, melun yhä yltyessä. Laulu
olikin sitä oikeata lajia, johon oli sekoitettu Neitsyt Maariat ja
Jeesus-lapset. Eukko Thénardier oli mennyt osaltaan vahvistamaan naurun
rämäkkää. Pöytänsä alta tuijotti Cosette tuleen, joka heijastui hänen
värähtämättömiin silmiinsä. Hän oli jälleen ryhtynyt tuudittamaan
kapalovauvaansa, hyräillen hiljaa:
"Kuollut on äitini! Kuollut on äitini! Kuollut on äitini!"
Emännän uudistetuista pyynnöistä suostui keltainen mies,
"miljoonainomistaja", vihdoinkin syömään illallista.
"Mitä herra suvaitsee?"
"Leipää ja juustoa", vastasi vieras.
"Ei, mutta kyllä se sittenkin on tyhjätasku", ajatteli eukko
Thénardier.
Humalaiset rallattivat yhä lauluansa, ja lapsi pöydän alla hyräili
sekin omaansa.
Äkkiä lakkasi Cosette hyräilemästä. Hän oli käännähtänyt ja huomannut
Thénardierin pikkutyttöjen nuken, jonka nämä olivat kissaa
kapaloidessaan heittäneet permannolle muutaman askeleen päähän keittiön
pöydästä.
Silloin päästi hän putoamaan kapaloidun sapelin, joka tyydytti häntä
vain puoliksi, ja alkoi hitaasti käännyskellen vilkua ympäri tupaa.
Eukko Thénardier puheli hiljaa miehensä kanssa ja luki rahojaan. Ponine
ja Zelma leikkivät yhä kissalla. Matkustajat söivät tai joivat tai
lauloivat, eikä kukaan katsellut häntä. Ei hetkeäkään ollut
kadotettavissa.
Hän ryömi polviensa ja käsiensä varassa pöydän alta, tarkasteli vielä
kerran, näkikö kukaan häntä, lipui sitten nopeasti nuken luo ja
kahmaisi sen kouraansa. Seuraavassa silmänräpäyksessä istui hän jo taas
paikallaan liikkumattomana, sillä tavoin kääntyneenä, että varjo
lankesi hänen sylissään makaavaan nukkeen.
Onni leikitellä nukella oli hänelle niin harvinainen, että hän tunsi
siitä oikeata himokasta, hekumallista nautintoa.
Kukaan muu ei ollut häntä nähnyt paitsi vieras matkustaja, joka lusikoi
hitaasti laihaa lientänsä.
Tämä ilo kesti lähes neljännestunnin.
Mutta niin varovainen kuin Cosette olikin, ei hän huomannutkaan, että
nuken toinen jalka _ulkoni_ ja että lieden tuli valaisi sitä hyvin
kirkkaasti. Tämä punertava, hohtava jalka, joka ei peittynytkään
pimeään, pisti äkkiä Azelman silmiin, ja tyttö sanoi Époninelle:
"Katsos! sisareni!"
Pikkutytöt herkesivät leikistään ylen hämmästyneinä. Cosette oli
uskaltanut ottaa heidän nukkensa!
Éponine nousi seisaalleen kissaa päästämättä ja meni tempomaan äitiään
hameesta.
"Anna minun olla rauhassa!" sanoi äiti. "Mitä sinä minusta tahdot?"
"Äiti", selitti lapsi, "katsohan!"
Ja hän osoitti sormellaan Cosettea.
Mutta Cosette ei onnensa hurmoissa nähnyt eikä kuullut enää mitään.
Eukko Thénardierin kasvoille levisi tuo aivan erikoinen ilme, joka
elämän vähäpätöisimmistäkin tapauksista syttyy kauhistavaksi ja joka on
hänen laatuisilleen naisille tuottanut nimen _raivotar_.
Tällä kertaa katkeroitti vielä loukattu ylpeys hänen vihaansa. Cosette
oli astunut kaikkien raja-aitojen yli, Cosette oli rohjennut käydä
käsiksi "neitien" nukkeen.
Tsaaritar, joka olisi nähnyt talonpoikaismoukan koettelevan hänen
keisarillisen poikansa suurta sininauhaa, olisi saanut samanlaisen
ilmeen kasvoilleen.
Hän karjaisi vihan kähisevällä äänellä:
"Cosette!"
Cosette säpsähti kuin olisi maa revennyt hänen altaan. Hän kääntyi
ympäri.
"Cosette!" toisti eukko Thénardier.
Cosette laski nuken hiljaa permannolle, ja siinä liikkeessä kuvastui
jonkunlaista arastelevaa kunnioitusta sekä siihen yhtynyttä epätoivoa.
Silloin, hellittämättä silmiään nukesta, risti hän kätensä, ja -- mitä
on kauhistavaa sanoa niin nuoresta lapsesta -- väänteli niitä
tuskissaan. Sitten -- hän rupesi itkemään. Eivät mitkään päivän
tapaukset, ei juoksentelu öisessä metsässä, ei vesisangon
raahustaminen, ei patukan uhka, ei edes se surullinen tieto, jonka hän
oli kuullut eukko Thénardierin ilmaisevan, ollut saanut puristetuksi
hänen silmästään kyyneltä. Mutta nyt itki hän hillittömästi.
Matkustaja nousi pöydästä.
"Mikä nyt hätänä?" kysyi hän eukko Thénardieriltä.
"Ettekö näe?" sanoi eukko, osoittaen sormellaan rikoksen esinettä, joka
virui Cosetten jaloissa.
"Mitäpä sitten?" uteli vieras.
"Tuo rääsylunttu", vastasi eukko Thénardier, "uskalsi koskea lasten
nukkeen!"
"Jopa nyt asiasta meluatte!" sanoi vieras. "Mitä siitä, vaikka se sillä
nukella leikkisikin?"
"Se koski siihen likaisilla käsillään!" jatkoi eukko Thénardier,
"innoittavilla käsillään!"
Cosetten itku yltyi hurjemmaksi.
"Älä siinä ulvo!" kiljaisi eukko Thénardier.
Vieras astui suoraan katu-ovelle, avasi sen ja hävisi pimeään.
Heti hänen poistuttuaan käytti Thénardier tilaisuutta ja potkaisi
Cosetten pöydän alle niin ankarasti, että lapsi alkoi jälleen parkua
kaikin voimin.
Ovi avautui ja vieras ilmestyi takaisin tupaan. Hän kantoi sylissään
sitä ihmeellistä nukkea, josta olemme puhuneet ja jota kaikki kylän
pienokaiset olivat ihastelleet aamusta asti. Hän laski sen maahan
Cosetten eteen ja sanoi:
"Siinä on sinulle nukke!"
Luultavaa on, että vieras koko sen tunnin ajan, minkä hän oli viipynyt
täällä, oli mietiskelyittensä keskeltä hämärästi huomannut lamppujen ja
kynttilöiden valaiseman myymäläkojun, koska sen paiste näkyi kapakan
akkunoidenkin läpi tupaan.
Cosette nosti silmänsä, hän oli nähnyt sen vieraan miehen tulevan hänen
luokseen nukke sylissä kuin olisi hän nähnyt auringon tulevan, hän
kuuli nuo uskomattomat sanat: "Siinä on sinulle nukke!" Hän katseli
vierasta, hän katseli nukkea, sitten peräytyi hän hitaasti ja kätkeytyi
pöydän äärimäiseen päähän muurin nurkkaukseen.
Hän ei enää itkenyt, hän ei enää huutanut, hän näytti tuskin uskaltavan
hengittää.
Eukko Thénardier, Éponine, Azelma töllistelivät tätä kaikkea jäykkinä
kuin kuvapatsaat. Juojatkin olivat herjenneet metelistään. Ylt'ympäri
tuvan oli levinnyt juhlallinen hiljaisuus.
Mykkänä, kivettyneenä jatkoi eukko Thénardier arvailujaan:
"Mikähän tuo ukko oikein on? Onkohan se köyhä? Onkohan se miljoonamies?
Se on ehkä molempia, se on ehkä varas."
Ukko Thénardierin naamalle syntyi se kuvaava piirto, joka nousee aina
ihmisen kasvoille, kun hänen vallitseva vaistonsa pääsee täyteen
eläimelliseen voimaansa. Kapakoitsija tarkasteli vuoroin nukkea,
vuoroin vierasta. Hän näytti nuuskivan tätä miestä niin kuin hän olisi
nuuskinut rahasäkkiä. Mutta tätä kesti vain silmänräpäyksen. Hän läheni
vaimoansa ja kuiskasi:
"Tuo lelu maksaa vähintäin kolmekymmentä frangia. Ei tyhmyyksiä! Selkä
notkeaksi tuon miehen edessä!"
Alhaisilla luonteilla on se yhteistä suorien luonteiden kanssa, että ne
joka hetki ovat omaa itseänsä.
"No, Cosette", sanoi eukko Thénardier äänellä, joka pyrki olemaan
lempeä, mutta johon sekaantui kovin huomattavasti ilkeiden naisten
kirpeätä hunajaa, "mikset ota nukkeasi?"
Cosette liikahti hiukan piilostaan.
"Pikku Cosetteni", jatkoi ukko Thénardier hyväilevästi, "herra antaa
sinulle nuken. Ota se nyt. Se on sinun."
Cosette tarkasteli ihmeellistä nukkea pelästyneenä. Hänen kasvonsa
olivat vielä kyynelten peitossa, mutta hänen silmiinsä alkoi syttyä,
kuten taivaalle aamun sarastaessa, ilon ihania säteitä. Se mitä hän
tunsi sillä hetkellä, oli kutakuinkin samaa, mitä hän olisi tuntenut,
jos hänelle olisi yht'äkkiä sanottu: "pienokainen, Te olette Ranskan
kuningatar."
Hän luuli aivan, että jos hän koskisi nukkeen, jyrähtäisi siitä
ukkonen.
Mikä oli johonkin määrin tottakin, sillä hän selvitti itselleen, että
eukko Thénardier häntä varmasti toruisi ja löisi.
Mutta nuken vetovoimaa oli mahdoton vastustaa. Hän läheni sitä
lopultakin ja kyseli arkaillen eukko Thénardieriltä:
"Saanko minä, rouva?"
Sanat eivät kykene kuvaamaan hänen äänensä epätoivoista, pelästynyttä
ja samalla kertaa ihastunutta sointua.
"Kissa vieköön!" tokaisi eukko Thénardier, "sehän on sinun, koska
kerran herra sen sinulle antoi."
"Oikeinko totta, herra?" jatkoi Cosette. "Oikeinko se on totta? Onko
tämä neiti oikein minun omani?"
Vieraan silmiin näytti valahtavan kyyneleet. Hän näytti olevan siinä
mielenliikutuksen kohdassa, jolloin ei puhuta, itkua välttääkseen. Hän
nyökkäsi päätään Cosettelle ja pisti "neidin" käden hänen kätöseensä.
Cosette vetäisi kätensä kiivaasti takaisin, aivan kuin olisi _neidin_
käsi häntä polttanut, ja alkoi katsella lattiaan. Meidän on pakko
lisätä, että hän tällä hetkellä pisti kielensä ulos suustaan
suhdattoman pitkälle. Äkkiä hän käännähti ja sieppasi innoissaan nuken
syliinsä.
"Minä panen sen nimeksi Katariina", sanoi hän.
Oli kummallista nähdä nuken nauhojen ja kirkkaan punertavan
pumpulipuvun rypistyvän Cosetten rääsyjä vasten.
"Rouva", kysyi hän, "saanko minä panna sen tuolille?"
"Mikset, lapseni", vastasi eukko Thénardier.
Nyt katselivat Éponine ja Azelma Cosettea kadesilmin.
Cosette laski Katariinan tuolille, istuutui sitten lattialle sen eteen
ja tarkasteli sitä liikahtamatta, sanaakaan sanomatta.
"No leikihän nyt, Cosette", sanoi vieras.
"Ah! Minähän jo leikin", vastasi lapsi.
Tätä vierasta, tätä tuntematonta, joka näytti ikäänkuin Kaitselmuksen
käskystä tulleen tervehtimään Cosettea, vihasi eukko Thénardier tällä
hetkellä eniten kaikista ihmisistä. Mutta nyt täytyi peittää tunteensa.
Niin tottunut kuin hän olikin teeskentelyyn, koska hän kaikissa
toimissa koki jäljitellä miestään, oli hänelle kuitenkin tänään
sattunut enemmän mielenliikutuksia kuin hän kunnolla saattoi sietää.
Hän kiiruhti lähettämään tyttärensä nukkumaan, sitten pyysi hän
keltaiselta mieheltä _lupaa_ laittaa Cosettekin yöpuulle -- _koska se
on varmaankin tänään hyvin väsyksissä_, lisäsi hän äidillisesti.
Cosette poistui tuvasta Katariina sylissä.
Eukko Thénardier meni tuon tuostakin miehensä luo tuvan toiseen päähän
_keventämään sydäntään_, kuten hän sanoi. Hän vaihtoi miehensä kanssa
muutamia sanoja, jotka olivat sitä kiukkuisempia, kun hän ei uskaltanut
lausua niitä ääneen:
"Senkin elukka! Mikä siihen nyt lensikin? Annas tulla tänne meidän
kiusoiksemme! Kakaran pitää muka leikkiä! Sillä pitää muka olla nukke!
Sitä pitää annettaman neljänkymmenen frangin nukkeja koiranpenikalle,
jonka itsensä saisi myydä neljästäkymmenestä sousta! Eipä paljoa
puuttunut, ettei se sanonut sille Teidän Majesteettinne, kuten Berryn
herttuattarelle! Onko siinä nyt mitään järkeä? Se on aivan pähkähullu,
tuo vanha jurri tuolla!"
"Miksi niin? Sehän on aivan yksinkertaista", vastusti ukko Thénardier.
"Jos se häntä huvittaa! Sinua huvittaa, kun tyttö tekee työtä, häntä
taas huvittaa, kun se leikkii. Hänellä on oikeus siihen huvitukseen.
Matkustaja tekee mitä haluaa, kunhan vain maksaa. Jos tämä ukko on
ihmisystävällinen, niin mitä se sinuun koskee? Jos hän on pässinpää,
niin ei sekään sinua liikuta. Mitä sinun on asiaan sekaantumista, koska
hänellä on rahaa?"
Isännän kieltä ja kapakoitsijan järkeistelyä, joita kumpaistakaan
vastaan ei käynyt sanominen mitään.
Vieras oli laskenut kyynäspäänsä pöytään ja vaipunut jälleen
mietiskelyihinsä. Toiset matkustajat, kauppiaat ja kuorma-ajurit,
olivat poistuneet hieman kauvemmaksi, eivätkä hoilanneet enää. Sieltä
tirkistelivät he häntä kunniottavan pelon valtaamina. Tämä köyhästi
puettu ukko, joka veti niin välinpitämättömän näköisenä takapyöriä
taskustaan ja joka lahjoitteli suunnattomia nukkeja pienille
rääsyisille, puukengissä kulkeville tytöille, oli varmaankin hyvin
mahtava ja arvokas mies.
Kului muutamia tunteja. Keski-yön messu oli jo ohi, valvojaiset olivat
loppuneet, juomaveikot olivat menneet tiehensä, kapakka oli suljettu,
tupa oli tyhjä, tuli oli sammunut, mutta vieras istui yhä samassa
paikassa ja samassa asennossa. Aika ajoin muutti hän kyynäspäätä, johon
nojautui. Siinä kaikki. Hän ei ollut puhunut sanaakaan siitä asti kun
Cosette oli mennyt.
Vain Thénardier-aviopuolisot olivat kohteliaisuudesta ja
uteliaisuudesta jääneet tupaan.
"Noinkohan se aikoo viettää yön?" murisi eukko.
Kun kello löi aamulla kaksi, selitti hän itsensä voitetuksi ja sanoi
miehelleen:
"Minä menen maata. Tee sinä sille mitä haluat."
Mies istuutui tuvan nurkkaan pöydän ääreen, sytytti kynttilän ja alkoi
lukea _Ranskan Sanomia_.
Näin kului runsas tunti. Arvoisa kapakoitsija oli jo lukenut vähintäin
kolmeen kertaan _Ranskan Sanomat_, numeron päivämäärästä lähtien aina
painajan nimeen. Vieras ei väin liikahtanutkaan.
Thénardier väänteli, yski, syljeskeli, niisti nenäänsä, natisteli
tuoliaan. Vieras ei värähtänytkään.
"Nukkuukohan se?" ajatteli Thénardier.
Vieras ei nukkunut, mutta mikään ei voinut häntä herättää.
Vihdoin otti Thénardier lakin päästään, läheni hiljaa vierasta ja
rohkeni huomauttaa:
"Eiköhän herran jo sopisi mennä levähtämään?"
_Mennä nukkumaan_ olisi tuntunut hänestä liian röyhkeältä ja
tuttavalliselta. _Mennä levähtämään_ oli taas hänen mielestään sekä
komeaa että kunnioittavaa. Tällaisilla sanoilla on salaperäinen ja
ihmeteltävä voima paisuttaa seuraavana aamuna matkustajain laskujen
loppusummaa. Huone, missä _nukutaan_, maksaa kaksikymmentä souta.
Huone, missä _levähdetään_, maksaa kaksikymmentä frangia.
"Kas!" sanoi vieras, "olettepa oikeassa. Missä onkaan tallinne?"
"Herra", sanoi Thénardier hymyillen, "herra suvaitsee seurata minua."
Hän otti kynttilän, vieras otti myttynsä ja keppinsä, ja Thénardier vei
hänet erääseen ensikerroksen huoneeseen, joka oli harvinaisen upeasti
sisustettu mustapuisin huonekaluin. Sitten oli siellä komea vuode, ja
siinä hienot punaiset uutimet.
"Mikä tämä on?" sanoi matkustaja.
"Tämä on meidän päähuoneemme", vastasi kapakoitsija. "Nykyään asumme me
toisessa huoneessa, puolisoni ja minä. Täällä käydään vain kolme, neljä
kertaa vuodessa."
"Yhtä hyvin olisin tallissa nukkunut", sanoi vieras.
Thénardier ei ollut kuulevinaankaan tätä vähemmän kohteliasta
huomautusta.
Hän sytytti kaksi takan otsalla upeilevaa aivan uutta vahakynttilää.
Liedessä loimusi aimollinen tuli.
Samaisen takan otsalla näkyi lasikuvun alla hopealangoista ja
pomeranssinkukista kyhätty naisen päähine. Matkustaja loi päähineeseen
katseen, joka näytti sanovan: onko siis ollut aika, jolloin sekin
hirviö on ollut neito?
Thénardier muuten valehteli. Vuokratessaan tämän hökkelin,
muodostaakseen siitä kapakan, oli hän tavannut tämän huoneen näin
sisustettuna, ja lisäksi oli hän ostanut muutamia huonekaluja ja tämän
pomeranssikukkaisen koristeen, arvellen sen luovan viehättävää valoa
"hänen puolisoonsa" ja tuottavan hänen talolleen sitä, mitä
englantilaiset sanovat kunnioitettavaisuudeksi.
Kun matkustaja kääntyi ympäri, oli isäntä kadonnut, Thénardier oli
livistänyt huoneesta salaa, uskaltamatta toivottaa hyvää yötä, koska
hän ei tahtonut kohdella liian tuttavallisesti miestä, jota hän oli
päättänyt huomisaamuna nylkeä ruhtinaallisesti.
Kapakoitsija vetäytyi huoneeseensa. Hänen vaimonsa lojui vuoteessa,
mutta ei nukkunut. Kuullessaan miehensä tulevan hän käännähti ja sanoi:
"Tiedä, että minä heitän huomenna Cosetten ulos ovesta."
Ukko Thénardier vastasi kylmästi:
"Kovinpa sinulla on kiire!"
Enempää eivät he sanoja vaihtaneet, ja hetkisen kuluttua sammui heidän
kynttilänsä.
Matkustaja oli sillä välin laskenut nurkkaan keppinsä ja myttynsä.
Isännän poistuttua istuutui hän nojatuoliin ja vaipui hetkiseksi
ajatuksiin. Sitten riisui hän kenkänsä, otti toisen kynttilän käteensä
ja sammutti toisen, työnsi oven auki ja lähti huoneesta, katsellen
ympärilleen kuin etsien jotakin. Hän kulki käytävän läpi ja saapui
rappusille. Siellä kuuli hän vienoa huountaa, joka oli kuin lapsen
hengitystä. Hän meni sitä huountaa kohti ja tuli niin jonkunlaiselle
kolmikulmaiselle syvennykselle, joka oli laitettu rappusten alle, tai
jonka pikemminkin itse rappuset muodostivat. Tämä syvennys oli vain
rappusten alusta. Siellä, kaikenlaisten koriretelien ja kaikenlaisten
jätteiden, pölyn ja hämähäkinverkkojen keskellä oli vuode, mikäli
voimme sanoa vuoteeksi rikkinäistä patjaa, josta oljet pistävät
näkyviin, ja rikkinäistä peitettä, jonka alta patja pistää näkyviin.
Lakanoista ei jälkeäkään. Koko laitos oli paljaalla permannolla. Siinä
vuoteessa nukkui Cosette.
Vieras läheni ja katseli häntä.
Cosette nukkui sikeästi, täydessä pukeessa. Talvella ei hän lainkaan
riisuutunut, jottei paleltuisi.
Rintaansa vasten puristi hän nukkea, jonka suuret avatut silmät
kiilsivät pimeässä. Tuon tuostakin päästi hän syvän huokauksen
aivan kuin herätäkseen ja likisti nukkea syliinsä melkein
suonenvedontapaisesti. Vuoteen vieressä oli vain toinen hänen
puukengistään.
Läheltä Cosetten koppia johti aukinainen ovi suurehkoon, hämärään
huoneeseen. Vieras tunkeutui sinne. Perällä näkyi lasi-oven läpi kaksi
pientä, hyvin valkeata parisänkyä. Niissä nukkuivat Azelma ja Éponine.
Näiden sänkyjen taakse peittyi puolittain uutimeton, vesipajuista
kudottu kehto, ja siinä uinui se pieni poika, joka oli kirskunut koko
illan.
Vieras päätteli tämän huoneen olevan yhteydessä
Thénardier-aviopuolisoiden huoneen kanssa. Hän oli juuri
poistumaisillaan, kun hänen silmänsä osuivat takkaan. Se oli noita
suuria majatalojen takkoja, joissa on aina niin pieni tuli, milloin
niissä tulta on ja jotka näyttävät niin kylmiltä. Tässä ei ollut tulta,
ei edes tuhkaa. Mutta se veti sittenkin matkustajan huomion puoleensa.
Pesässä oli kaksi ylen sievää, erisuuruista lapsen kenkää. Matkustajan
mieleen johtui tuo viehättävä, ikimuistoinen tapa, että lapset
jouluna panevat kenkänsä uuninsuulle yöksi odottamaan heidän hyvän
haltijattarensa säteileviä lahjoja. Éponine ja Azelma eivät olleet sitä
tapaa unohtaneet, vaan oli kumpainenkin tuonut kenkänsä uuniin.
Matkustaja kumartui.
Haltijatar, s.o. äiti, oli jo kulkenut ohi, ja kumpaisessakin kengässä
kiilsi aivan uusi kymmenen soun raha.
Vieras oikaisihe ja oli jälleen menemäisillään tiehensä, kun hän
huomasi perällä, takan pimeimmässä sopessa, oudon esineen. Hän
tarkasteli sitä ja havaitsi sen puukengäksi, rumaksi, karkeatekoiseksi
puukengäksi, joka oli halkeillut sieltä ja täältä ja jota peitti
yltäpäältä tuhka ja kuivunut kura. Se oli Cosetten puukenkä. Cosette
oli hänkin tuonut kenkänsä uuniin, epäilemättä sen liikuttavan
lapsellisen luottamuksen johtamana, joka saattaa pettyä aina, mutta
joka ei koskaan lannistu.
Ylevää ja ihanaa on nähdä sellaista luottamusta lapsessa, jonka koko
ikä oli ollut pelkkää epätoivoa.
Siinä puukengässä ei ollut mitään.
Vieras kaivoi liivinsä taskua, kumartui ja laski Cosetten kenkään
kultarahan.
Sitten hiipi hän hiljaa huoneeseensa.
9.
Thénardier verkkoja laskemassa.
Seuraavana aamuna ainakin kaksi tuntia ennen päivän koittoa istui jo
Thénardier kynttilän valaiseman pöydän ääressä kapakan tarjoilutuvassa,
kynä kädessä sepustamassa keltatakkisen matkustajan laskua.
Eukko seurasi hänen puuhaansa puoleksi kumartuneena häneen päin. He
eivät vaihtaneet sanaakaan. Yhtäällä syvä mietiskely, toisaalla se
harras ihailu, jota tunnetaan, kun nähdään syntyvän ja kehkeytyvän
inhimillisen hengen ihmeen. Talosta kuului kolinaa. Leivonen siellä
lakaisi rappusia.
Runsaan neljännestunnin ja muutamien raaputusten perästä oli Thénardier
kyhännyt seuraavan mestariteoksen:
Illallinen .... 3 frangia
Huone ........ 10 "
Kynttilä ...... 5 "
Tuli .......... 4 "
Palvelus ...... 1 "
Yhteensä ..... 23 frangia.
Palvelus oli kirjoitettu _Palvellus_.
"Kaksikymmentäkolme frangia!" huudahti eukko ihastuneena, mutta samalla
hiukan epäröiden.
Kaikkien suurten taiteilijain tavoin ei Thénardier ollut työhönsä
tyytyväinen.
"Pyh!" hymähti hän.
Samalla äänenpainolla esitti Castlereagh Wienin kongressille Ranskan
laskun.
"Herra Thénardier, kyllä sinä olet oikeassa, kyllä hän sen on velkaa",
mutisi eukko, joka ajatteli hänen tytärtensä nenän edessä Cosettelle
lahjoitettua nukkea. "Kyllä se on oikein, mutta siinä on liikaa. Ellei
se maksa?"
Ukko Thénardier naurahti kylmäkiskoisella tavallaan ja sanoi:
"Kyllä se maksaa."
Tämä naurahdus oli täydellisen varmuuden ja itseluottamuksen korkein
merkki. Minkä se oli vahvistanut, sen täytyi pysyä. Vaimo ei enää
väittänyt vastaan. Hän rupesi järjestämään pöytiä. Mies käyskenteli
tupaa pitkin ja poikin. Hetkisen kuluttua hän virkahti:
"Minulla on velkaa tuhatviisisataa frangia, minulla!"
Hän istahti miettiväisenä takan kulmaukseen ja nosti jalkansa kuuman
tuhkan lämmitettäviksi.
"Mutta ethän unohtane", puhkesi taas puhumaan vaimo, "että minä heitän
Cosetten tänään ulos ovesta? Senkin penikka! Se ihan sydämeni repii
sillä nukellaan! Menisinpä mieluummin Ludvig XVIII:n muijaksi kuin
pitäisin sitä lunttua talossani päivääkään enää!"
Ukko Thénardier sytytti piippunsa ja vastasi kahden savunlöyhäyksen
välistä:
"Anna sitten lasku miehelle."
Ja hän poistui tuvasta.
Hän oli tuskin ehtinyt kynnyksen yli, kun matkustaja astui huoneeseen,
Thénardier kääntyi heti takaisin ja asettui liikkumattomana seisomaan
puoli-avoimeen oveen, niin että hänen vaimonsa vain hänet näki.
Keltainen mies kantoi kädessään keppiään ja myttyään.
"Joko näin aikaisin ylhäällä!" virkkoi eukko Thénardier, "aikooko herra
jo jättää meidät?"
Puhuessaan käänteli hän nolon näköisenä laskua hyppysissään, vedellen
siihen taittumia kynsillään. Hänen kovilla kasvoillaan näkyi ilme, joka
ei ollut niillä tavallinen: arkaileva, epäröivä ilme.
Hänestä tuntui hieman vaikealta esittää moista laskua miehelle, joka
näytti niin täydellisesti "köyhältä."
Matkustaja näytti taas vaipuneen ajatuksiinsa ja olevan hyvin
hajamielinen. Hän vastasi kuitenkin:
"Niin, rouva, kyllä minä nyt jatkan matkaani."
"Herralla ei varmaankaan ollut asioita toimitettavana Montfermeilissä?"
jatkoi eukko.
"Ei. Kuljen tästä vain ohi. Siinä kaikki." -- "Rouva", lisäsi hän,
"paljonko olen velkaa?"
Vastaamatta ojensi eukko Thénardier hänelle taitellun paperin.
Vieras suorii paperin ja vilkaisi siihen, mutta hänen ajatuksensa
olivat ilmeisesti toisaalla.
"Rouva", virkkoi hän sitten, "menestyvätkö asianne hyvin täällä
Montfermeilissä?"
"No niin ja näin, herra", vastasi eukko, hämmästyneenä tänlaisesta
räjähdyksestä, jota hän ei ollut lainkaan odottanut.
Ja hän jatkoi surullisella, valittavalla äänenpainolla:
"Ah, herra! Ajat ovat niin huonot! Ja sitten tällä meidän seudulla on
niin vähän parempaa väkeä! Enimmäkseen vain köyhää kansaa, näettekös.
Ellei joskus sattuisi tulemaan sellaisia anteliaita ja rikkaita
matkustajia kuin herra on, niin mikä tässä perisi! Meillä on kovin
paljon menoja. Sekin tyttö se syö vallan silmät päästämme."
"Mikä tyttö?"
"No se eilisiltainen tyttö, muistattehan! Cosette! Leivonen, kuten ne
sitä täällä nimittelevät!"
"Ahaa!" virkahti vieras.
Eukko jatkoi:
"On niissäkin järkeä, niiden talonpoikain nimittelyissä! Yölepakoltahan
se näyttää, eikä leivoselta. Katsokaas, herra, me emme turvaa ihmisten
armeliaisuuteen, mutta me emme voi sitä omasta puolestammekaan
harjoittaa. Me emme ansaitse juuri mitään, ja menot ovat suuret.
Kapakoimisoikeudet, verot, ovet ja akkunat, henkirahat! Herrahan
tietää, että hallitus vaatii aivan summattomia. Ja sitten nuo tyttäret.
Ei minua voida pakoittaa ruokkimaan toisten ihmisten lapsia."
Vieras puuttui puheeseen äänellä, johon hän koki saada
välinpitämättömän soinnun, mutta joka siitä huolimatta tuntui
värisevän:
"Entäs jos Teidät siitä päästettäisiin?"
"Mistä? Cosettestako?"
"Niin."
Eukon punainen naama sytähti kamalan riemulliseksi.
"Ah, herra! hyvä herraseni! Ottakaa se, pitäkää se, viekää se,
sokeroikaa se, maustakaa se, juokaa se, syökää se, ja armias pyhä
Neitsyt ja kaikki paratiisin pyhimykset Teitä siunatkoot!"
"Se on siis sovittu."
"Oikeinko tosiaan? Oikeinko Te sen viette?"
"Kyllä minä sen vien."
"Hetikö?"
"Heti. Kutsukaa tyttö tänne."
"Cosette!" huusi eukko.
"Sillä välin", jatkoi mies, "suoritan Teille velkani. Paljonko se taas
olikaan?"
Hän vilkaisi paperiin, eikä voinut olla hämmästymättä:
"Kaksikymmentäkolme frangia!"
Hän katsahti eukkoon ja toisti:
"Kaksikymmentäkolme frangia?"
Näiden kahden sanan peräkkäisessä lausumisessa oli sama ero kuin on
huudahdusmerkin ja kysymysmerkin välillä.
Eukko Thénardier oli saanut aikaa valmistautua rynnäkön varalta. Hän
vastasi varmana:
"Kissa vieköön, herra! Kyllä se on kaksikymmentäkolme frangia."
Vieras laski viisi viiden frangin rahaa pöydälle.
"Menkää hakemaan tyttöä", sanoi hän.
Silloin astui ukko Thénardier keskelle tupaa ja lausui:
"Herra on velkaa kaksikymmentäkuusi souta."
"Kaksikymmentäkuusi souta!" huudahti vaimo.
"Kaksikymmentä souta huoneesta", jatkoi Thénardier kylmäverisesti, "ja
kuusi illallisesta. Mitä taas tyttöön tulee, niin siitä täytyy minun
hiukan jutella herran kanssa. Jätähän meidät kahdenkesken, eukkoseni."
Eukko Thénardieria häikäisi silloin neron odottamaton salama. Hän tunsi
mestarinäyttelijän astuvan näyttämölle, ei virkkanut enää sanaakaan,
vaan poistui heti.
Thénardier tarjosi tuolia matkustajalle. Matkustaja istuutui.
Thénardier jäi seisomaan, ja hänen kasvoilleen levisi kummallisen
säyseä ja vilpitön ilme.
"Herra", sanoi hän, "katsokaas, asia on nyt niin, että minä puolestani
jumaloin sitä tyttöä."
Vieras katseli häntä tutkivasti.
"Mitä tyttöä?"
Thénardier jatkoi:
"Miten se onkaan kummallista! Miten sitä voikaan sellaiseen kiintyä!
Mitä nuo rahat tuossa pöydällä tekevät? Ottakaa pois nuo sadan soun
rahanne. Minä jumaloin sitä tyttöä."
"Ketä?" kysyi yhä vieras.
"No sitä pikku Cosettea! Tehän tahdotte viedä sen meiltä? Minä puhun
asian halki: niin totta kuin Te olette kunniallinen mies, en minä voi
siihen suostua. Minä kaipaisin sitä lasta. Minä olen sitä katsellut
aivan pienestä asti. Totta on, että meillä on siitä menoja, totta on,
ettei se ole aivan virheetön sekään, totta on, ettei meitä liika
rikkaus vaivaa, totta on, että minä kerran sen sairaana ollessa kulutin
yli neljäsataa frangia lääkkeisiin! Mutta täytyyhän sitä jotakin tehdä
hyvän Jumalankin mielen nouteiksi. Ei sillä raukalla ole isää eikä
äitiä. Minä sen olen kasvattanut. Onhan minulla sentään leipää sille
ja itselleni. Oikein tosiaan, kyllä minä siitä lapsesta pidän.
Ymmärrättehän, sitä kun niin kiintyykin. Minullakin on niin hyvä tuo
luonnonlaatu. En minä siinä järjeltä neuvoa kysy. Minä siitä
pienokaisesta vain niin kovasti pidän. Eukkoni on noin niinkuin
kiivaanpuoleinen, mutta kyllä sekin siitä pitää. Nähkääs, se on aivan
kuin omia lapsia. Minä kaipaan sen lepertelyä talossani."
Vieras katseli häntä yhä tutkivasti. Hän jatkoi:
"Anteeksi, suokaa anteeksi, herra, mutta eihän sitä lapsia noin vain
heitetä kaikille kulkijoille. Eikö niin ole asia? Vaikka enhän minä
sillä, että minä Teitä -- voitte olla rikaskin, näytätte kelpo
mieheltä, ja ehkäpä se olisi tytön onneksikin. Mutta siinäpä se onkin
pulma. Ymmärrättehän. Jos nyt otaksuisimmekin, että minä päästäisin sen
menemään ja tukahuttaisin tunteeni, niin minä tahtoisin tietää, minne
se joutuu, minä en haluaisi kadottaa sitä näkyvistäni, minun tekisi
mieleni tietää, kenen luona se asuu, saadakseni käydä sitä joskus
katsomassa, jotta sekin tietäisi, että sen rakas kasvatusisä on
lähettyvillä ja valvoo sen parasta. Niitä on niin paljon mahdottomia
seikkoja. Enhän tiedä edes nimeänne. Te kun sen nyt veisitte, niin minä
kyselisin turhaan: Minnekäs se Leivonen oikein katosi? Pitäisi tässä
ainakin nähdä joku pahainen paperilappu, joku passintapainen, vai
miten?"
Herkeämättä tarkastelemasta häntä tuolla katseella, joka niin
sanoaksemme tunkeutuu sydämen sisimpiin, vastasi vieras vakavasti ja
varmasti:
"Herra Thénardier, ei siihen passia tarvita, kun matkustetaan viiden
lieun päähän Pariisista. Jos minä Cosetten vien, niin minä sen vien, ja
sillä hyvä. Te ette saa tietää minun nimeäni, ette minun asuntoani,
ette paikkaa, missä tyttö oleskelee, sillä minun tarkoitukseni on,
ettei sen tarvitsisi koskaan enää teitä nähdä. Minä katkaisen nuoran
sen jalasta, ja se menee, minne haluaa. Sopiiko se Teille? Sopiiko
vaiko ei?"
Samaten kuin henget ja haltijat muinoin erinäisistä merkeistä tunsivat
jonkun ylemmän jumalan läsnä-olon, ymmärsi Thénardierkin joutuneensa
tekemisiin hyvin väkevän olennon kanssa. Se selvisi hänelle ikäänkuin
sisäisenä välähdyksenä. Hän tajusi sen varmalla, terävällä ja nopealla
käsityskyvyllään. Juodessaan kuorma-ajurien seurassa, poltellessaan,
hoilottaessaan renkutuksiaan oli hän koko eilisillan tarkastellut
vierasta, vahtien hänen pienimpiäkin eleitään kuin kissa ja tutkien
häntä perinpohjaisesti kuin matemaatikko. Hän oli vaaninut häntä
ensiksikin omaan laskuunsa, omaksi huvikseen, vaistonsa johtamana, sekä
sitten vakoillut häntä kuin palkan edestä. Keltatakkisen miehen
pieninkään liikahdus, pieninkään ele ei ollut jäänyt häneltä
huomaamatta. Ennenkuin vieras oli ilmaissut niin selvästi osanottonsa
Cosetten kohtaloihin, oli Thénardier sen arvannut. Hän oli keksinyt
tämän vanhuksen syvien katseiden aina palaavan lapseen. Miksi tämä
huolenpito? Kuka oli tämä mies? Miksi oli hänen pussissaan niin paljon
rahaa ja puku niin kurja? Näitä kysymyksiä hän pohti, mutta hän ei
voinut niitä selvittää, ja se kiukutti häntä. Hän oli miettinyt asiaa
koko yön. Vieras ei voinut olla Cosetten isä. Ehkäpä iso-isä? Mutta
miksi ei hän heti ilmaissut itseänsä? Jos kerran on oikeuksia, niin
kyllä ne oikeudet vedetään esiin. Tällä miehellä ei ilmeisesti ollut
mitään oikeuksia Cosetteen. Mutta miksi siis? Thénardier hukkui
arveluihinsa. Hän aavisti kaikkea, mutta ei nähnyt mitään. Vaan olipa
asia miten hyvänsä, varmana siitä, että kaikessa tässä piili salaisuus
pohjalla, varmana siitä, että miehellä oli syytä pysyä piilossa, tunsi
hän seisovansa vakavalla pohjalla, alkaessaan keskustelua vieraan
kanssa. Mutta matkustajan rohkean, lujan vastauksen kuullessaan,
nähdessään tämän salaperäisen henkilön olevan niin vilpittömän
salaperäisen, tunsi hän asemansa horjuvan. Hän ei lainkaan odottanut
moista. Se löi kaikki hänen arvelunsa säpäleiksi. Hän koki koota
ajatuksiansa. Hän punnitsi koko asian silmänräpäyksessä. Thénardier oli
niitä miehiä, jotka yhdellä katseella käsittävät aseman. Hänen
mielestään oli nyt aika käydä käsiksi suoraan ja rohkeasti. Hän
menetteli kuten menettelevät suuret sotapäälliköt ratkaisevalla
hetkellä, jonka vain he saattavat havaita: hän paljasti äkkiä koko
patterinsa.
"Herra", sanoi hän, "minun täytyy saada tuhatviisisataa frangia."
Vieras veti poveltaan vanhan mustanahkaisen rahataskun, avasi sen ja
otti esiin kolme pankinseteliä, laskien ne pöydälle. Sitten painoi hän
leveän peukalonsa niiden setelien päälle ja sanoi kapakoitsijalle:
"Tuokaa Cosette tänne."
Mitä teki Cosette tämän tapahtuessa?
Heti herättyään oli Cosette juossut kengälleen. Hän oli löytänyt sieltä
kultarahan. Se ei ollut enää Napoleonin kuvalla varustettu, vaan se oli
niitä Ludvig XVII:n aikuisia aivan uusia kahdenkymmenen frangin rahoja,
joiden kuvapuolelle oli laakeriseppeleen asemesta tullut pieni
preussilainen luiru. Cosette hämmästyi. Hänen kohtalonsa alkoi häntä
pyörryttää. Hän ei ymmärtänyt mitään kultarahasta, hän ei ollut
sellaista koskaan nähnyt ja hän piilotti sen oitis taskuunsa kuin olisi
hän sen varastanut. Mutta hän tunsi, että se oli oikein hänen omansa,
hän arvasi, mistä tämäkin lahja tuli, mutta hänen iloonsa sekaantui
pelkoakin. Hän oli tyytyväinen, mutta hän oli myös hämmästynyt. Nuo
komeat, ihanat esineet eivät näyttäneet hänestä todellisilta. Nukke
häntä pelästytti, kultaraha häntä pelästytti. Hän vapisi niitä koreita
esineitä. Mutta vierasta ei hän pelännyt. Päinvastoin: tietoisuus hänen
läheisyydestänsä rauhoitti häntä. Eilisillasta lähtien oli hän
hämmästyksissäänkin, unissaankin koko lapsellisen sielunsa voimalla
ajatellut sitä miestä, joka näytti niin vanhalta, köyhältä ja
surulliselta, mutta joka oli niin rikas ja hyvä. Siitä hetkestä,
jolloin hän tapasi sen ukon metsässä, oli kaikki muuttunut. Cosette,
joka ei ollut niin onnellinen kuin pieninkin pääskysenpoika taivaan
alla, ei ollut milloinkaan saanut kokea, miltä tuntuu paeta emon
turviin, emon siiven alle. Jo viisi vuotta, s.o. niin kauvan kuin hän
muisti, oli tuo lapsiraukka vain kärsinyt vilua ja värissyt. Hän oli
aina seisonut ilki-alastomana onnettomuuden kirvelevän viiman
ruoskittavissa, mutta nyt tuntui kuin olisi hän saanut vaatteita
ylleen. Ennen hänen sydäntänsä paleli, nyt oli sen lämmin. Hän ei enää
pelännyt niin kovasti eukko Thénardieriakaan. Hän ei ollut enään yksin.
Hänellä oli suojelija.
Hän oli ryhtynyt reippaasti tavallisiin aamu-askareihinsa. Kultaraha,
joka oli nyt samassa esiliinan taskussa, mistä viidentoista soun raha
oli edellisenä iltana pudonnut, tuotti hänelle paljon huvia. Hän ei
uskaltanut koskea siihen, mutta tuon tuostakin unohtui hän sitä
viisiksi minuuteiksi tarkastelemaan, meidän täytyy sanoa, aina kieli
ulkona. Rappusia lakaistessaan pysähtyi hän äkkiä liikkumattomaksi,
unohti luutansa ja koko maailman ja katseli vain kirkkaan tähden
kimaltelua taskunsa pohjasta.
Tällaisena tarkastelun hetkenä tapasi hänet eukko Thénardier.
Miehensä käskystä oli eukko lähtenyt häntä hakemaan. Hän ei tölmäissyt
tyttöä eikä edes sättinyt -- ennenkuulumaton seikka.
"Cosette", sanoi hän melkein lempeästi, "tule heti tänne."
Pian astuikin Cosette tupaan.
Vieras avasi myttynsä, jota hän oli niin uskollisesti kuljettanut
mukanaan. Sieltä ilmestyi pieni villapusero, esiliina, vähäiset
pumpuliliivit, hame, kaulaliina, villasukat, kengät: täydellinen
seitsenvuotiaan tytön vaatetus. Kaikki oli mustaa.
"Lapsukaiseni", sanoi vieras, "otahan nämä ja mene joutuin
pukeutumaan."
Päivän sarastaessa näkivät oviaan aukovat Montfermeilin asukkaat
köyhästi puetun ukon astelevan Pariisin tietä. Ukko talutti kädestä
pientä, surupukuista tyttöä, joka kantoi punahameista nukkea sylissään.
He poikkesivat Livryyn päin.
Kulkijat olivat meidän matkustajamme ja Cosette.
Kukaan ei sitä matkustajaa tuntenut. Koska Cosette ei enää käynyt
ryysyissä, ei moni häntäkään tuntenut.
Cosette poistui Montfermeilistä. Kenen kanssa? Hän ei sitä tiennyt.
Minne? Sitäkään ei hän tiennyt. Kaikki, mitä hän tajusi, oli se, että
hän nyt oli päässyt eroon Thénardierin kapakasta. Kenenkään mieleen ei
ollut juolahtanut sanoa hänelle hyvästiä, eikä hänenkään päähänsä ollut
pistänyt sanoa kenellekään hyvästiä. Hän lähti siitä talosta vihattuna
ja vihaten.
Armas lapsiraukka, jonka sydäntä oli tähän hetkeen asti vain rouhittu!
Cosette asteli vakavana, suuret silmät taivaaseen tähdättyinä. Hän oli
pannut kultarahan uuden esiliinansa taskuun. Tuon tuostakin kumartui
hän sitä vilkaisemaan. Sitten katsahti hän taas vanhukseen. Hänestä
tuntui aivan siltä, kuin kävelisi itse taivaan Isä hänen vierellään.
10.
Joka parasta etsii, voi pahimman löytää.
Eukko Thénardier oli tapansa mukaan antanut miehensä toimia rauhassa.
Hän odotti suuria tapahtumia. Vieraan ja Cosetten lähdettyä antoi ukko
Thénardier kulua runsaan neljännestunnin, sitten veti hän eukkonsa
syrjään ja näytti hänelle tuhattaviittäsataa frangiansa.
"Senkö verran vain!" pääsi eukolta.
Tämä oli ensi kerta koko heidän avioliittonsa aikana, jolloin hän
rohkeni arvostella herransa ja mestarinsa tekoja.
Isku sattui.
"Oletpa totisesti oikeassa", sanoi mies, "minä olen aika pöllöpää. Anna
tänne hattuni."
Hän taittoi setelit kokoon, pisti ne taskuunsa ja astui kiireesti ulos,
mutta erehtyi tiestä ja poikkesi ensin oikealle. Naapurit, joiden
puoleen hän kääntyi, johtivat hänet oikeille jäljille, sillä Leivosen
ja miehen oli nähty menevän Livryyn päin. Hän seurasi neuvoa, harppoi
pitkiä askeleita ja puheli itsekseen:
"Se mies on varmasti keltaiseen takkiin pukeutunut miljoonaherra, ja
minä olen aika pässi. Hän antoi ensin kaksikymmentä souta, sitten viisi
frangia, sitten viisikymmentä frangia, sitten tuhatviisataa frangia,
aina yhtä helposti. Hän olisi vallan hyvin antanut viisitoistatuhatta
frangia. Mutta kyllä minä ne vielä saavutan."
Ja sitten se tytölle ennakolta varattu vaatemytty, sekin oli hyvin
kummallista. Kyllä siinä on salaisuuksia takana. Eikä salaisuuksia niin
vain päästetä, kun niihin kerran on päästy käsiksi. Rikkaiden
salaisuudet ovat kultasieniä, niitä tulee vain osata puristaa.
Ajatukset pyörivät sikin sokin hänen aivoissaan.
"Minä olen aika pässi, aika pässi", puheli hän.
Montfermeilistä lähtiessä ja ehtiessä Livryn tien mutkaukseen, näkyy
tie pitkän matkaa tasangolle. Sieltä laski hän näkevänsä miehen ja
tytön. Hän katseli niin kauas kuin silmänsä kantoivat, mutta ei nähnyt
mitään. Hänen täytyi uudelleen kysellä. Ja siihen hukkui aikaa.
Ohikulkijat sanoivat hänelle miehen ja lapsen kävelleen Gagnyn
puoleisia metsiä kohti. Hän kiiruhti sinne.
He olivat häntä hyvän matkaa edellä, mutta eihän lapsi jaksa kovaa
kulkea, ja hän asteli nopeasti. Ja sitten hän tunsi seudun kuin viisi
sormeansa.
Äkkiä hän pysähtyi ja löi otsaansa, ikäänkuin merkiksi, että hän oli
unohtanut tärkeimmän ja että hän aikoi kääntyä takaisin.
"Minun olisi pitänyt ottaa pyssy!" harmitteli hän.
Thénardier oli niitä kaksoisluonteita, jotka liikkuvat joskus
tietämättämme keskellämme ja jotka häipyvät näkyvistämme, meidän
oppimattamme heitä tuntemaan, koska sattuma näyttää heistä vain yhden
puolen. Monien ihmisten kohtalona on elää näin puoliksi muuhun joukkoon
hautautuneena. Rauhallisissa, hiljaisissa oloissa oli Thénardierissa
kylliksi ainesta tulemaan -- me emme sano olemaan -- siksi, mitä
tavallisesti sanotaan kunnon liikemieheksi, kelpo porvariksi. Mutta
samalla, jos erinäiset olosuhteet vallitsivat, jos erinäiset töytäykset
nostivat hänen luonteensa alipuolen näkyviin, oli hänessä kylliksi
ainesta tulemaan konnaksi. Hän oli kamasaksa, johon kätkeytyi hirviö.
Saatana kyyristyi kai joskus sen luolan soppeen, missä Thénardier
asusteli ja katseli haaveillen tätä inhoittavaa mestariteostansa.
Hetkisen epäröityään ajatteli hän: "Pah! Ennättäisivät vain päästä
karkuun!" Ja hän jatkoi kulkuansa nopeasti ja varmasti kuin kettu, joka
jo pitkän matkan päästä vainuaa peltopyyparven. Ja tosiaankin: kun hän
oli päässyt lammikoiden ohi ja kulkenut viistoon sen suuren ahon
poikki, joka sijaitsee oikeaan Bellevuen lehtokujasta, ja saapunut
sille nurmivyölle, joka kiertää kukkulan melkein kokonaan ja joka
peittää vanhan Chellesin luostarin vesijohdon, huomasi hän erään
pensaikon ylitse hatun, jolle hän oli jo ehtinyt rakentaa paljon
suunnitelmia. Se oli sen vieraan miehen hattu. Pensas oli matala.
Thénardier havaitsi miehen ja Cosetten istuvan sen takana. Lasta ei
näkynyt, mutta nuken pää pisti hiukan esiin.
Thénardier ei erehtynyt. Mies oli istuutunut siihen, antaakseen
Cosetten hiukan levähtää. Kapakoitsija kiersi pensaan ja ilmestyi äkkiä
etsimiensä eteen.
"Anteeksi, suokaa anteeksi, herra", sanoi hän vallan hengästyksissään,
"mutta tässä ovat Teidän tuhatviisisataa frangianne."
Näin puhuen tarjosi hän vieraalle niitä kolmea pankinseteliä.
Mies kohotti katseensa.
"Mitä tämä merkitsee?"
Thénardier vastasi kunnioittavasti:
"Herra, se merkitsee sitä, että minä otan Cosetten takaisin."
Cosette säpsähti ja painui miehen turviin.
Mutta hän vastasi katsellen Thénardieria jyrkästi silmiin ja korostaen
erikseen jokaista tavua:
"Te-kö o-tat-te Co-set-ten ta-kai-sin?"
"Niin, herra, minä otan Cosetten takaisin. Antakaahan kun selitän. Olen
ajatellut asiaa. Minulla ei totisesti ole oikeutta antaa lasta Teille.
Minä olen kunniallinen mies, nähkääs. Tämä pienokainen ei kuulu
minulle, se kuuluu äidillensä. Äiti uskoi sen minulle, ja minä voin
jättää sen vain äidille. Te ehkä sanotte: Mutta äitihän on kuollut.
Hyvä. Siinä tapauksessa voin minä antaa lapsen vain sille henkilölle,
joka tuo minulle äidin vahvistaman valtakirjan, missä käsketään
jättämään lapsi juuri sille henkilölle. Siitähän emme pääse mihinkään."
Sanaakaan vastaamatta kaivoi mies taskuansa, ja Thénardier näki hänen
vetävän sieltä saman rahapussin, josta ne kolme pankinseteliäkin oli
lähtenyt.
Kapakoitsija värisi ilosta.
"Hyvä!" ajatteli hän, "pitäkäämme nyt puoliamme. Nyt se aikoo lahjoa
meitä!"
Ennenkuin avasi pussin, silmäsi matkustaja ympärilleen. Paikka oli
aivan autio. Ei sieluakaan metsässä eikä laaksossa. Mies avasi pussin
ja veti sieltä, ei Thénardierin odottamia seteleitä, vaan pienen
paperilapun, jonka hän levitti ja jota hän sitten tarjosi
kapakoitsijalle, sanoen:
"Olettepa oikeassa. Lukekaa."
Thénardier otti paperin ja luki:
Montreuil-sur-Merissä, 25 päivänä maaliskuuta 1823.
Herra Thénardier.
Jättäkää Cosette tämän kirjelipun tuojalle. Kyllä ne pikku
velat maksetaan. Saan täten tervehtiä kunnioittaen.
_Fantine_.
"Tunnetteko tätä nimimerkkiä?" kysyi mies.
Se oli selvästi Fantinen nimimerkki. Thénardier tunsi sen hyvin.
Sille ei mahtanut mitään. Thénardieria kiukutti tavattomasti kaksi
seikkaa: hänen toivomastaan lahjomisesta ei tullutkaan mitään, ja hän
oli saanut selkäänsä. Mies lisäsi:
"Voitte ottaa sen paperin valtuutukseksenne."
Thénardier peräytyi hyvässä järjestyksessä.
"Nimimerkki on jotenkin taitavasti jäljitelty", murisi hän hampaittensa
välistä. "Mutta olkoon menneeksi!"
Sitten teki hän epätoivoisen yrityksen.
"Herra", sanoi hän, "se on hyvä, koska Te kerran olette se henkilö.
Mutta minulle täytyy suorittaa 'ne pikku velat.' Ja siitä karttuukin
suuri summa."
Mies kohottautui suoraksi, näppäili sormillaan pölyä kuluneelta
hihaltaan ja sanoi:
"Herra Thénardier, tammikuussa laski äiti olevansa Teille velkaa
satakaksikymmentä frangia. Te lähetitte hänelle helmikuussa viidensadan
frangin laskun. Te saitte kolmesataa frangia helmikuun lopussa ja
kolmesataa frangia maaliskuun alussa. Siitä on nyt kulunut yhdeksän
kuukautta. Kun laskemme sovitun korvauksen, viisitoista frangia
kuukaudelta, karttuu siitä satakolmekymmentäviisi frangia. Te saitte
sata frangia liikaa. Jäännös, kolmekymmentäviisi frangia, on Teille
hyvitettävä. Minä annoin Teille äsken tuhatviisisataa frangia."
Thénardier tunsi samaa kuin tuntee susi sillä hetkellä, jolloin satimen
teräsleuvat iskevät sen jalkaan.
"Kukahan tuo paholainen miehekseen oikein on?" ajatteli hän.
Hän teki saman tempun kuin susi: hän riuhtasihe. Rohkeus oli jo kerran
häntä auttanut.
"Herra Nimetön", sanoi hän päättävästi ja heittäen tällä kertaa
kohteliaat puhuttelumuodot menemään, "minä otan Cosetten takaisin tai
annatte Te minulle viisituhatta frangia."
Vieras mies sanoi tyynesti:
"Tule, Cosette."
Hän tuki Cosettea vasemmalla kädellään ja otti oikealla keppinsä
maasta.
Thénardier huomasi sen kepin tukevuuden ja paikan yksinäisyyden.
Mies painui metsään lapsi mukanaan, jättäen kapakoitsijan siihen
liikkumattomaksi ja saamattomaksi.
Heidän edetessään katseli Thénardier miehen leveitä, hiukan kumaraisia
hartioita ja hänen lujia nyrkkejään.
Sitten osuivat hänen silmänsä häneen itseensä, hänen hentoihin käsiinsä
ja hänen laihaan olemukseensa.
"Olinpa totisesti aika pöllö", ajatteli hän, "kun en ottanut pyssyä
mukaani, kun kerran eränetsoon lähdin!"
Mutta hän ei vielä hellittänyt.
"Haluanpa nähdä, minne se menee", puheli hän.
Ja hän alkoi seurata heitä vähän matkan päässä. Hänen käsiinsä oli
jäänyt kiusan kappale: _Fantinen_ nimellä merkitty paperipalanen, sekä
lohduttajaksi tuhatviisisataa frangia.
Mies kuljetti Cosettea Livryyn ja Bondyyn päin. Hän asteli hitaasti,
pää riipuksissa, miettivänä ja surullisena. Talvi oli harventanut
metsää, niin että Thénardier ei kadottanut heitä näkyvistään, vaikka
pysyttelikin tarpeeksi etäällä. Tuon tuostakin käännähti mies ja
tarkasteli, seurasiko kukaan heitä. Äkkiä huomasi hän Thénardierin.
Nopeasti poikkesi hän Cosetten kanssa tiheään viidakkoon, minne he
molemmin katosivat.
"Helvetti!" noitui Thénardier.
Ja hän lisäsi vauhtiaan.
Viidakon tiheys oli pakoittanut Thénardieria käymään heitä lähemmäksi.
Sakeimmassa kohdassa kääntyi mies ympäri. Miten Thénardier kokikin
kätkeytyä lehvien suojaan, ei hän voinut jäädä huomaamatta. Mies heitti
häneen levottoman katseen, ravisti sitten päätään ja jatkoi matkaansa.
Kapakoitsija taas perään. Niin kulkivat he pari, kolme sataa askelta.
Äkkiä kääntyi mies jälleen. Hän huomasi kapakoitsijan. Tällä kertaa loi
hän takaa-ajajaansa niin synkän katseen, että Thénardier havaitsi
enemmän vakoilemisen "hyödyttömäksi". Thénardier lähti paluumatkalle.
11.
Numero 9430 esiintyy jälleen, ja Cosette saa siitä arpajaisissa
voittonumeron.
Jean Valjean ei ollut hukkunut.
Pudotessaan, tai paremmin sanoen heittäytyessään mereen ei hänellä
ollut kahleita, kuten olemme jo maininneetkin. Hän sukelsi erään
lähelle ankkuroineen laivan alle. Laivaan oli kiinnitetty vene.
Jollakin tavoin piilottelihe hän siinä veneessä iltaan asti. Yön tultua
lähti hän uudelleen uimaan ja pääsi rannalle vähän matkaa Brunin
kärjestä. Koska häneltä ei puuttunut rahaa, saattoi hän hankkia sieltä
toiset vaatteet. Muuan pikku kapakka Balaguierin lähettyvillä oli
niihin aikoihin karanneiden vankien pukuvarastona, mikä oli tavallaan
kylläkin tuottava erikoisala. Sitten koukutteli ja kierteli Jean
Valjean pitkin maita mantereita, kuten kaikki nuo onnettomat
pakolaiset, jotka koettavat haihduttaa lain ja yhteiskunnan vainukoiria
jäljiltään. Ensimäisen turvapaikan tapasi hän Pradeauxissa, lähellä
Beaussetia. Sitten suuntasi hän kulkunsa Grand-Villardiin, joka
sijaitsee Brianconin tienoilla, Ylä-Alpeilla. Haparoivaa, levotonta
pakoilemista, myyrän kulkua tuntemattomia uittoja pitkin. Myöhemmin on
saatu selville hänen poikenneen Ainiin Civrieuxin piirikuntaan,
Pyreneille Acconsiin ja siellä Chavaillesin metsäkylän lähellä
sijaitsevaan Grange-de-Doumecqiin, ja Bruniesiin Chapelle-Gonaquetin
piirikuntaan Périgneuxin tienoilla. Vihdoin pääsi hän Pariisiin. Juuri
olemme nähneet hänet Montfermeilissä.
Pariisissa oli hänen ensi huolenaan suruvaatteiden ostaminen noin
seitsemän, kahdeksan vuotiaalle tytölle, sekä asunnon hankkiminen.
Sitten oli hän lähtenyt Montfermeiliin.
Muistettanee hänen jo varhaisimman pakonsa aikana tehneen sinne, tai
ympäristöön, salaperäisen matkan, josta oikeudellakin oli ollut hämärä
aavistus.
Yleensä luultiin hänen heittäneen henkensä, ja se synkensi pimeyttä,
johon hän oli peittynyt. Pariisissa joutui hänen käsiinsä muuan
sanomalehti, joka kertoi tapauksen. Hän tunsi olonsa turvallisemmaksi,
melkeinpä levolliseksi, kuin jos hän olisi tosiaankin ollut kuollut.
Saman päivän iltana, jolloin Jean Valjean oli pelastanut Cosetten
Thénardierin kynsistä, pääsi hän takaisin Pariisiin. Hän tuli sinne
hämärissä Monceauxin tulliportin kautta, lapsi mukanaan. Sitten nousi
hän kuomurattaille, jotka kuljettivat hänet Tähtitornin puistokadulle.
Siellä laskeutui hän ajoneuvoista, maksoi, tarttui Cosettea kädestä, ja
molemmat ohjasivat sitten kulkunsa pimeässä yössä pitkin Ourcinen ja
Glacièren puoleisia autioita katuja Sairashuoneen puistokatua kohti.
Cosette oli elänyt vaiherikkaan, kummallisen päivän. Pensaiden suojissa
oli syöty leipää ja juustoa, joita oli ostettu yksinäisistä
ravintoloista. Usein oli vaihdettu ajoneuvoja, usein oli astuttu jalan.
Hän ei valittanut, mutta hän oli väsyksissä, sen huomasi Jean Valjean
hänen kätösestään, joka alkoi painaa yhä enemmän. Hän nosti tytön
selkäänsä. Katariinaa hellittämättä kallisti Cosette päänsä Jean
Valjeanin olalle ja nukahti siihen.