1.
Vesikysymys Montfermeilissä.
Montfermeil sijaitsee Livryn ja Chellesin välillä, sen korkean
ylätasangon etelärinteellä, joka eroittaa Ourcqin Marnesta. Nykyään on
se melko suuri kauppala, jota vuodet läpeensä koristavat kipsillä
rapatut huvilat, ja sunnuntaisin paraimpiinsa paneutuneet porvarit.
Vuonna 1823 ei Montfermeilissä ollut niin paljon valkoisia taloja eikä
niin paljon tyytyväisiä porvareita. Se oli silloin vain pieni
kyläpahanen metsien peitossa. Siellä tapasi tosin tuolla ja täällä
muutamia viime vuosisadan huvitaloja, ja ne saattoi helposti tuntea
mahtavasta näöstään, kierrerautaisista parvekkeistaan ja korkeista
akkunoistaan, joiden pienet ruudut muodostavat suljettujen luukkujen
valkealle pinnalle sangen monivivahteisia vihreitä täpliä. Mutta
Montfermeil oli ja pysyi siitä huolimatta tavallisena maalaiskylänä.
Yksityiselämän rauhaan vetäytyneet kangassaksat ja kesälaitumia
etsiskelevät kauppa-asiamiehet eivät olleet sitä vielä keksineet. Se
oli hiljaista, viehättävää seutua, jonne ei mitään häiritsevää päässyt
tunkeutumaan. Siellä elettiin vähin kustannuksin tuota niin
yltäkylläistä, niin huoletonta maalaiselämää. Vettä vain oli niukalti
ylätasangon korkeuden takia.
Sitä piti käydä hakemassa melkoisen kaukaa. Gagnyn puoleinen osa kylää
sai vetensä niistä ihanista lammikoista, joita siellä päin löytyy
metsien helmassa. Toinen, Chellesin puoleinen, kirkkoa ympäröivä osa
tapasi käyttökelpoista vettä vain eräästä pienestä lähteestä, joka oli
puoli-ahteessa Chellesin tien lähettyvillä, noin neljännestunnin päässä
Montfermeilistä.
Veden hankkiminen oli siis sangen vaivaloinen toimitus kullekin
talouskunnalle. Suuret talot, ylimystö, johon Thénardierin kapakkakin
kuului, maksoivat pennin, pari sankoa kohti eräälle ukolle, joka
harjoitti tätä tointa ammattinaan ja joka tällä Montfermeilin
vesiliikkeellään ansaitsi suunnilleen kahdeksan souta päivässä. Mutta
tämä ukko oli puuhassa vain seitsemään asti illalla kesäisin ja viiteen
asti talvisin, ja kun yö oli tullut, kun alikerrosten akkunanluukut oli
suljettu, niin täytyi sen, jolla ei ollut juomavettä, lähteä sitä
hakemaan tai olla ilman.
Tämä seikka kauhistutti kovin sitä pientä tyttöraukkaa, jonka nimi oli
Cosette ja jota lukija ei ehkä ole vielä unohtanut. Muistettaneehan
Cosetten olleen Thénardiereille hyödyksi kahdella tapaa: he kiskoivat
äidiltä rahoja ja teettivät töitä tyttärellä. Ja kun äiti lakkasi
kokonaan maksamasta -- syihin olemme aikaisemmin tutustuneet -- eivät
Thénardierit sittenkään heittäneet Cosettea luotaan. Cosette oli
heille palvelustytön verosta. Niinpä tulikin juuri hänen juosta
vettä hakemassa, kun niin tarvittiin. Peljäten kovin yöllistä
vedenhakumatkaa, pitikin hän tarkkaa huolta siitä, ettei talosta
milloinkaan vettä puuttunut.
Joulu vuonna 1823 oli erikoisen loistava Montfermeilissä. Alkutalvi oli
ollut hyvin suotuisa: ei ollut vielä pakastanut eikä satanut lunta
lainkaan. Pariisista saapuneet markkina-ilveilijät olivat kunnan
esimieheltä saaneet luvan pystyttää telttansa kylän valtakadulle, ja
joukko kulkukauppiaita oli samaisen sietämyksen turvin rakennellut
kojujansa kirkon edustalta lähtien aina pienelle Leipurinkadulle asti,
missä, kuten ehkä muistettanee, Thénardierin kapakka sijaitsi.
Majatalot ja kapakat saivatkin näin ollen paljon vieraita, ja koko
seudulla vallitsi nyt entisen hiljaisuuden asemesta meluisa, ilakoiva
elämä. Noudattaaksemme tarkoin historiallisia tosi-asioita, tulee
meidän mainita silloin esitettyjen merkillisyyksien joukosta eräs
eläinkokoelma, missä kamalat, rääsyihin puetut ilvehtijät, jotka olivat
kotoisin ties mistä, näyttelivät vuonna 1823 Montfermeilin talonpojille
muuatta tuollaista hirvittävää Brasilian korppikotkaa, jonkalainen otus
koristaa meidän kuninkaallista museotamme vasta vuodesta 1845 lähtien
ja jonka silmät muodostavat kolmivärisen kokardin. Luonnontieteilijät
ovat luullakseni tälle linnulle antaneet nimen Caracara Polyborus; se
kuuluu mehiläissyöjäin heimoon ja korppikotkain sukuun. Kylän muutamat
vanhat bonapartelaiset sotakarhut kävivät hartaasti otusta katsomassa.
Ilvehtijät selittivät kolmivärikokardia tavattoman harvinaiseksi,
laatuaan ainoaksi luonnon ihmeeksi, jonka hyvä Jumala oli tehnyt
erityisesti tätä eläinkokoelmaa varten.
Samaisena joulu-iltana istui muutamia kuorma-ajureita ja
rihkamakauppiaita juomassa Thénardierin kapakan alasalissa. Pöytää
valaisi neljä, viisi kynttilää. Sali oli aivan muiden kapakansalien
kaltainen: pöytiä, tinatuoppeja, pulloja, juojia, tupakoitsijoita;
vähän valoa, paljon melua. Mutta vuonna 1823 koristi jokaisen kunnon
porvarin pöytää kaksi esinettä, joiden muoti-aika oli silloin alkanut:
kuvaputki ja läikehtivästä rautapeltistä tehty lamppu. Eukko Thénardier
valmisteli illallista, puuhaillen lietensä ääressä. Ukko Thénardier
kallisteli maljoja vieraittensa kanssa ja pohti politiikkaa.
Paitsi valtiollisia haasteluja, jotka koskivat etupäässä Espanjan sotaa
ja Angoulêmen herttuaa, kuului yleisen melun joukosta tällaisiakin
paikallisia selvittelyjä:
"Nanterren ja Suresnesin seuduilla on viini menestynyt vallan
tavattomasti. Missä luultiin saatavan vain kymmenen tynnyriä, siellä
saatiinkin nyt kaksitoista. Se mehustui kovin puristimessa."
"Mutta rypäleet eivät varmaankaan olleet kypsiä?"
"Niillä seuduin ei sovi korjata viiniä kypsänä. Jos niin tehdään, sakoo
viini pahasti kevään puoleen."
"Se viini on kai hyvin helppoa ja laihaa?"
"Vielä helpompaa ja laihempaa kuin täällä päin. Mutta vihantana se
korjata pitää."
J.n.e.
Tai kiljui joku mylläri:
"Pitääkö meidän vastata säkkien sisällöstä? Kyllähän siellä näkyy
jonkun verran pieniä jyväsiä, joiden kuorimisesta me emme ole erittäin
huvitettuja, mutta jotka sentään täytyy laskea kivien väliin. Siellä on
lusteet, kuminat, virnat, hampunsiemenet, hiirenhännät ja muut yrtit,
lukematta kiviä, joita tapaa etenkin bretagnelaisessa viljassa. Minun
tekee yhtä vähän mieleni jauhattaa bretagnelaista viljaa kuin sahurien
tekee mieli sahata hirsiä, joihin on hakattu nauloja. Aatelkaas sitten
sitä pölyä, jota moisesta viljasta lähtee. Mutta aina vain jauhoja
morkataan. Ihan ilman syytä. Minkä me niille jauhoille teemme."
Akkunanvälikössä hieroi niittomies sopimusta päiväpalkasta keväistä
heinäntekoa varten erään maatilanomistajan kanssa, lisäten:
"Ei siitä niin väliä, vaikka heinä olisikin märkää. Paremmin se vain
kaatuu. Hyvää se kaste tekee, herra. Vaikka samahan se oikeastaan on,
se teidän heinänne kun on niin nuorta ja vaikeaniittoista. Se on niin
hentoa, että se vain lakoilee viikatteenterän tieltä."
J.n.e.
Cosette kyhjötti tavallisella paikallaan: keittiön pöydän poikkipuulla,
lähellä takkaa. Hän oli puettuna ryysyihin, hänen paljaat jalkansa
olivat pistetyt puukenkiin, ja hän kutoa nypläsi tulen valossa
villasukkia Thénardierin pikku tytöille. Kissanpoika pyöriskeli ja
piehtaroi tuolien alla. Viereisestä huoneesta kuului naurunkikatusta ja
kahden raikkaan lapsenäänen lavertelua. Éponine ja Azelma siellä
ilakoivat.
Takan kulmauksessa riippui patukka naulassaan.
Tuon tuostakin kajahti kapakan melun keskeltä jostakin talon sopukasta
kimakka lapsen kirkuna. Siellä huusi eukko Thénardierin pikku poika,
jonka hän oli saanut tässä pari talvea sitten, -- "tietämättä
oikeastaan, mitenkä; varmaankin pakkasen vaikutusta", kuten hän selitti
-- ja jolla oli ikää vähän yli kolme vuotta. Äiti oli sitä itse
ruokkinut, mutta hän ei siitä kovinkaan pitänyt. Kun pikku palleroisen
kirkuna kävi kovin äänekkääksi, neuvoi Thénardier: "Tenavasi siellä
rääkkyy, käyhän sitä katsomassa!"
"Pyh!" vastasi äiti. "Jopa siitä nyt kiusa tuli!"
Ja hyljätty raukka sai kirkua kyllältään pimeässä.
2.
Niitä kahta muotokuvaa viimeistellään.
Tähän asti olemme nähneet Thénardierit vain sivulta käsin. Hetki on
tullut kiertää tämän pariskunnan ympäri ja tarkastella heitä kaikilta
tahoilta.
Ukko Thénardier oli hiljattain täyttänyt viisikymmentä vuottansa. Eukko
Thénardier lähenteli neljääkymmentä, mikä naisen ijässä vastaa miehen
viittäkymmentä. Niin että vaimon ja miehen välillä vallitsi
jonkunlainen ijän tasasuhde.
Lukijat ovat ehkä eukko Thénardierin ensimäisestä esiintymisestä
saakka säilyttäneet muistissaan ainakin muutamia piirteitä tästä
rotevasta, vaaleasta, punakasta, lihavasta, pyylevästä, tanakasta,
voimakkaasta ja kerkeästä naisesta. Olemme jo huomauttaneet hänen
olleen vähin sukua niille jättiläismäisille villinaisille, jotka
upeilevat markkinoilla kivenpalasia tukassaan. Hänestä se kaikki
talossa lähti, vuoteiden laittamiset, huoneiden siivoomiset, pesut,
ruoat, sateet, päivänpaisteet, myrskyt. Ainoana palvelijattarena oli
Cosette; hiirenpoika elefantin orjana. Kaikki vapisi hänen ääntänsä,
akkunat, huonekalut ja ihmiset. Hänen leveä naamansa, jota pisamat
peittivät, näytti aivan vaahtokauhalta. Hänen ylähuultansa koristivat
tukevat haivenet. Hän oli kuin mikäkin tytöksi puettu kuormankantaja.
Hän kiroili loistavasti. Hän kehui särkevänsä pähkinän nyrkiniskulla.
Ellei hän olisi lukenut romaaneja, ja elleivät ne olisi hetkittäin
paljastaneet hempukkaa ihmissyöjä-akan alta, ei olisi kenenkään päähän
pälkähtänyt sanoa hänestä: hän on nainen. Tämä Thénardier-eukko oli
aivan kuin kalankaupustelijattareen oksastettu tytönheilakka. Ken kuuli
hänen puhuvan, sanoi: "Hän on santarmi." Ken näki hänen juovan, sanoi:
"Hän on kuorma-ajuri." Ken näki hänen käsittelevän Cosettea, sanoi:
"Hän on pyöveli." Levätessä ulkoni hänen suustaan yksi hammas.
Ukko Thénardier oli pieni, laiha, kalpea, kulmikas, luiseva, hintelä
mies, joka näytti aina sairaalta, mutta jonka vointi oli mainio, mikä
oli hänen oveluutensa alkua. Tavallisesti hymyili hän aina
varovaisuudesta ja oli kohtelias melkein kaikille ihmisille,
kerjäläisellekin, jolta hän kielsi rovon. Hänellä oli näädän katse ja
oppineen miehen ulkomuoto. Hän oli hyvin Delillen muotokuvien näköinen.
Hänen veikistelyynsä kuului juominen kuorma-ajurien kanssa. Kukaan ei
ollut kuitenkaan vielä nähnyt häntä juovuksissa. Hän poltti isoa
piippua. Hänellä oli mekko ja mekon alla vanha musta puku. Hän oli
mielestään perillä kirjallisuudesta ja materialismista. Väitteittensä
tueksi lausuili hän usein nimiä sellaisia kuin Voltaire, Raynal, Parny
ja, mikä ihmeellistä, pyhä Augustinus. Hän vakuutti omaavansa
"systeemin." Muuten aika veijari. Oikea koiran poika. Tällainenkin
vivahdus on olemassa. Muistetaan kai, että hän väitti olleensa
sotapalveluksessa. Hän kertoili mahtipontisesti, mitenkä hän ollessaan
kersanttina jossakin kevytaseisten kuudennessa tai yhdeksännessä
rykmentissä Waterloossa, oli yksinään kokonaista husaari-eskadroonaa
vastaan taistellen peittänyt ruumiillaan ja pelastanut kuulatuiskusta
"erään vaarallisesti haavoittuneen kenraalin." Siitä syystä oli hän
nostanut seinälleen liekehtivän ilmoituskilpensä, ja siitä syystä
sanoivat paikkakuntalaiset hänen kapakkaansa "Waterloon kersantin
kapakaksi." Hän oli vapaamielinen, muinaisuuden ihailija ja
bonapartelainen. Hän oli avustanut vaivaistalon rakentamista. Kylällä
puhuttiin hänen yrittäneen opiskella papiksi.
Mutta me luulemme hänen aivan yksinkertaisesti opiskelleen
Hollannissa kapakoitsijaksi. Tämä sekasikiömäinen veijari oli kaiken
todennäköisyyden mukaan lilleläinen flaami Flanderissa, ranskalainen
Pariisissa, belgialainen Brysselissä. Hän osasi taitavasti mukaantua
kaikkiin olosuhteisiin. Mehän tunnemme hänen urhoutensa Waterloossa.
Kuten näemme, olivat hänen kehuskelunsa hiukan liioiteltuja. Soutaminen
ja huopaaminen, polveileminen ja seikkaileminen, siinä hänen
olemuksensa peruspiirteet. Repaleinen omatunto tuottaa repaleisen
elämän. Ja todennäköisesti kuului Thénardier tuona myrskyisenä aikana,
kesäkuun 18 päivän 1815 tienoilla niiden ryösteleväin muonakauppiaiden
joukkoon, joista olemme puhuneet ja jotka kiertelevät kaikki tiet,
varastavat yksiltä ja myövät toisille, ja jotka ajaa rytyyttelevät
ränsistyneissä vankkuripahoissa perhekunnittain, ukko, akka ja lapset,
seuraten marssivia joukkoja ja osaten aina vaistomaisesti liittyä
voittajiin. Suoritettuaan tämän sotaretken ja kerättyään kylliksi
"rokunoita", kuten hän sanoi, oli hän avannut kapakan Montfermeiliin.
Nämä elonkorjuun aikaan ruumiilla peitetyiltä pelloilta kootuista
kukkaroista ja kelloista, kultasormuksista ja hopearisteistä saadut
"rokunat" eivät kuitenkaan muodostaneet suurta summaa, eivätkä ne
olleet jaksaneet viedä kovin pitkälle tätä kapakoitsijaksi muuttunutta
muonakauppiasta.
Thénardierin eleissä oli jotakin eriskummaisen suoraviivaista, joka
kiroukseen liittyneenä muistuttaa kasarmia, ja ristinmerkin seuraamana
seminaaria. Hän oli oiva puhumaan. Hän uskotteli olevansa oppinut.
Siitä huolimatta oli koulumestari havainnut hänen tekevän "pukkeja."
Hän sepusteli sangen taitavasti matkustajain laskuja, mutta
harjaantunut silmä löysi niistä laskuista joskus oikokirjoitusvirheitä.
Thénardier oli salakavala, ahmatti ja vetelys, mutta nopsa ja ketterä,
jos niin tarvittiin. Hän ei halveksinut palvelijattariansa, mistä
johtui, ettei hänen eukkonsa niitä enää pitänyt. Jättiläisnainen oli
mustasukkainen. Hänestä näyttivät kaikki naiset mielistelevän tuota
laihaa, keltaihoista miestä.
Thénardier, joka ennen kaikkea oli oikea kavaluuden ja ovelan harkinnan
perikuva, oli luonnostaan hyvin tyyni ja rauhallinen konna. Se laji
onkin vaarallisin: siihen sekaantuu tekopyhyyttä.
Tällä ei kuitenkaan ole sanottu, ettei Thénardier tilaisuuden tullen
olisi kyennyt raivostumaan ainakin yhtä perinpohjaisesti kuin hänen
eukkonsakin. Mutta se tapahtui sangen harvoin, ja niinä hetkinä, koska
hän kantoi kaunaa koko ihmiskuntaa kohtaan, koska hänen sisimmässään
roihusi vihan polttava lieska, koska hän oli niitä ihmisiä, jotka
hakevat kostoansa lakkaamatta, jotka syyttävät kaikkea sitä, mikä
heidän ohitseen kulkee, kaikesta siitä, mikä putoo heidän päälleen, ja
jotka ovat aina valmiit heittämään ensimäisen vastaantulijan niskaan
muka oikeutettuna kostona kaikki elämänsä pettymykset, vararikot ja
tappiot, koska kaikki tuo viha kohosi hänen sydämestään ja kuohui hänen
suussaan ja kipinöi hänen silmissään, oli hän kauhistuttava. Onneton
se, ken silloin joutui hänen raivonsa esineeksi!
Muiden ominaisuuksiensa lisäksi oli Thénardier tarkkaavainen ja
terävänäköinen, vaitelias ja lavertelias aina asianhaarojen mukaan.
Hänen tekojansa hallitsi aina nopsa äly. Hänen katseensa oli kuin
kaukoputkeen tähysteleväin merimiesten räpyttävä katse. Thénardier oli
tavallansa oikea valtiomies.
Jokainen, joka ensi kertaa astui kapakkaan, sanoi eukko Thénardierin
nähdessään: "Kas siinä talon isäntä." Erehdys. Hän ei ollut edes
emäntä. Isäntä ja emäntä oli mies. Vaimo raatoi, hän suunnitteli. Hän
johti kaikkea ikäänkuin jonkunlaisella näkymättömällä, herkeämättömällä
voimalla. Sana riitti, joskus vain vihjaus; mastodontti totteli. Eukon
mielestä oli Thénardier jonkunlainen korkeampi, mahtavampi olento,
jonka vallasta hänellä oli vain hämärä aavistus. Hänellä oli kaikki
tottelemisen avut, Jos joskus olisi syntynyt erimielisyyttä hänen
ja "herra Thénardierin" välillä -- mikä tosin oli otaksumaton
seikka -- ei hän olisi milloinkaan, koskipa asia sitten mitä hyvänsä,
julkisesti väittänyt miestänsä vastaan. Ei milloinkaan olisi hän
"vieraiden kuullen" tehnyt sitä virhettä, johon naiset niin usein
joutuvat vikapäiksi ja jota parlamenttikielessä sanotaan kruunun
paljastamiseksi. Niin epäilyttäviin tuloksiin kuin tämä heidän sopunsa
veikin, niin oli jonkunlaista älyllistä järkevyyttä tuossa eukko
Thénardierin alistumisessa miehensä tahtoon. Tämä meluava lihavuori
liikkui tuon hintelän itsevaltiaan pikkusormen kosketuksesta.
Siinä näkyi tuo ikivanha seikka, yhtä omituinen kuin vanhakin: aine
palveli henkeä. Sillä eräänlaisella rumuudella on juurensa ja
olemisoikeutuksensa itsensä ikuisen kauneuden syvyyksissä.
Thénardierissa oli jotakin peitettyä, salaperäistä. Siitä tämän miehen
rajaton valta tähän naiseen nähden. Muutamin hetkin näki vaimo miehensä
kuin sytytettynä kynttilänä; toisin ajoin taas tunsi hän valtijaansa
kotkankynnet selässään.
Tämä nainen oli peloittava olento, joka rakasti vain lapsiansa ja
pelkäsi vain miestänsä. Hän oli äiti, koska hän oli nisäkäs. Muuten
rajoittui hänen äidillisyytensä tyttäriin, eikä se, kuten tulemme
näkemään, ulottunut enää poikiin. Hänen miehellään taas ei ollut muuta
ajatusta kuin rikastuminen.
Hän ei siinä onnistunut. Sovelias näyttämö puuttui tältä suurelta
kyvyltä. Thénardier hävisi Montfermeilissä perin pohjin, mikäli
häviämisestä voi nollassa olla puhetta. Sveitsissä tai Pyreneillä olisi
tästä tyhjätaskusta vääntynyt miljoonainomistaja. Mutta minne kohtalo
kerran kahlehtii kapakoitsijan, niin ei siinä auta muu kuin järsiä pois
vain.
Ymmärrettävästi on sanaa _kapakoitsija_ käytetty tässä ahtaammassa
merkityksessä, joka ei ulotu kokonaiseen ihmisluokkaan.
Tänä samana vuonna 1823 oli Thénardierilla noin tuhatviisisataa frangia
kiireellisiä velkoja, ja se seikka veti hänet murheelliseksi.
Miten itsepintaisesti sallimus tekikin hänelle vääryyttä, niin oli
Thénardier niitä miehiä, jotka syvimmin ja uudenaikaisimmalla tavalla
käsittävät erään seikan, mikä on hyve raakalaiskansojen keskuudessa,
mutta kauppatavara sivistyneissä maissa: vieraanvaraisuuden. Muuten oli
hän erinomainen salametsästäjä, ja hänen taitonsa ampuma-aseen
käyttelyssä oli laajalti kuulu. Hän osasi hymyillä erikoisen kylmästi
ja rauhallisesti, ja se hymy oli erittäin vaarallista laatua.
Hänen järkeistelynsä kapakoitsijan ammatista säihkyivät hänestä joskus
salamoina. Hänellä oli varastossa erinäisiä alaan kuuluvia mietelmiä,
joita hän koki ahtaa eukkonsa päähän.
"Kapakoitsijan ja majatalonpitäjän velvollisuus", selitti hän eukolleen
eräänäkin päivänä ankarana, matalalla äänellä, "on myydä kenelle
tahansa ruokaa, lepoa, valoa, tulta, likaisia lakanoita, palvelusta,
kirppuja, hymyä, pysäyttää matkustajat, tyhjennellä pieniä kukkaroita
ja keventää tuntuvasti isoja, antaa kunnioittavasti suojaa
matkustaville perheille, nylkeä mies, höyhentää vaimo ja puijata lapsi
puti puhtaaksi, ottaa eri maksu avatusta akkunasta, suljetusta
akkunasta, takan sopesta, nojatuolista, istuimesta, rahista,
jakkarasta, höyhenvuoteesta, patjasta ja olkikuvosta, tietää, kuinka
paljon varjo kuluttaa peiliä ja arvioida se ja panna matkustaja sen
tuhannen sarvipään nimessä maksamaan kaikki, jopa kärpäsetkin, joita
hänen koiransa pyydystää!"
Tässä miehessä ja tässä naisessa olivat kavaluus ja sokea voima menneet
keskenään naimisiin, ja siitä oli syntynyt kamala, kauhistava valjakko.
Sillä välin kun mies hautoi omia aatoksiaan ja kutoi suunnitelmiaan, ei
eukko Thénardier ajatellut etäisiä velkojia, ei huolehtinut huomisesta
eikä eilisestä, vaan eli rotevasti kutakin hetkeä erikseen.
Sellaisia olivat nämä kaksi ihmistä. Cosette oli heidän välissään,
heidän molemminpuolisen painonsa alaisena kuin olentoraukka, jota olisi
samalla kertaa myllynkivi muserrellut ja pihdit repineet. Miehellä ja
vaimolla oli kumpaisellakin oma menettelytapansa. Cosette sai iskuja
satamalla, siitä piti vaimo huolen. Hän käveli talvetkin avojaloin,
siitä piti huolen mies.
Cosette kiipesi rappuja, laskeutui taas alas, pesi, harjasi, hankasi,
lakaisi, juoksi, puuhasi, huohotti, nosteli painavia esineitä, ja
vaikka hän oli niin heikko ja hintelä, teki hän sentään kaikki
raskaimmat työt. Ei säälistä puhettakaan! Petomainen emäntä, isäntä
myrkyllinen. Thénardierin kapakka oli kuin lukinverkko, johon Cosette
oli takertunut ja jossa hän pyristeli pelästyksissään. Sen julmemmin ei
enään olisi voinut inhimillistä olentoa sortaa. Hänen asemansa oli
aivan sama kuin kärpäsen hämähäkkien orjana.
Mutta vaitelias, hiljainen lapsiraukka ei avannut suutansa valitukseen.
Kun tuollaiset pienet lapset aamunkoitosta lähtien värjöttelevät
puoli-alastomina ihmisten keskellä, mitä tapahtuu silloin sieluissa,
jotka ovat juuri lähteneet Jumalan luota?
3.
Miehille viiniä ja hevosille vettä.
Saapui neljä uutta matkustajaa. Cosette oli vaipunut surullisiin
mietiskelyihin. Sillä vaikka hän oli vasta yhdeksännellä, oli hän jo
ehtinyt kärsiä niin paljon, että hän usein istui synkeänä ja
murheellisena kuin vanhus.
Eukko Thénardier oli nyrkillään iskenyt hänen silmäluomensa mustaksi,
mikä seikka antoi samaiselle eukolle aihetta tuon tuostakin
ihmettelemään:
"Äkkiäpä tuosta kutaleesta ruma tulikin! Musta pussi vain silmään, ja
sillä hyvä!"
Cosette ajatteli siis, että oli pimeä, hyvin pimeä, että hänen oli
ollut pakko aivan odottamatta täyttää astiat ja kannut uusien
matkustajien huoneisiin, ja ettei nyt ollut enää vettä lainkaan
säiliössä.
Se seikka häntä kuitenkin hieman tyynnytti, ettei Thénardierein talossa
yleensä juotu paljon vettä. Sieltä ei tosin puuttunut ihmisiä, joiden
oli jano, mutta se jano haki mieluummin apua viinihaarikasta kuin
vesi-astiasta. Jos joku olisi pyytänyt lasin vettä kaikkien näiden
viinilasien kilistessä, olisi hän ehdottomasti saanut tovereiltaan
raakalaisen nimen. Eräänä hetkenä alkoi lapsi kuitenkin vapista: eukko
Thénardier kohotti liedellä porisevan padan kantta, otti sitten lasin
ja astui nopeasti vesisäiliötä kohti. Hän käänsi hanaa, lapsi kohotti
päänsä ja seurasi tarkasti jokaista hänen liikettään. Ohut vesisuihku
lorisi säiliöstä ja täytti lasin puolilleen.
"Kas, kun vesikin on jo loppunut!" sanoi hän.
Seurasi hetken hiljaisuus. Lapsi ei hengähtänytkään.
"Pah!" jatkoi eukko Thénardier katsellessaan lasiaan, joka oli
täyttynyt vain puolilleen, "ehkä tuokin tähän hätään riittää."
Cosette painui jälleen työhönsä, mutta neljännestunnin vielä hyppi ja
leiskui hänen sydämensä kuin mikäkin suuri lumihahtuva.
Hän laski minuutit, jotka kuluivat, ja hän olisi mielellään ollut jo
huomisaamussa.
Tuon tuostakin katsahti joku juojista kadulle ja huudahti: "Pimeä
siellä on, pimeä kuin uunissa!" -- tai --: "Eihän siellä kissakaan
kulje ilman lyhtyä tähän aikaan!" Ja Cosette värisi.
Äkkiä astui muuan kapakkaan majoittunut kulkukauppias huoneeseen ja
tiuskaisi:
"Hevostani ei ole juotettu!"
"On kun onkin", vakuutti eukko Thénardier.
"Mutta kun ei ole, niin ei ole, tietäkää se!" tenäsi kauppias.
Cosette ryömi pöydän alta.
"On niinkin! On niinkin!" hätäili hän. "Kyllä herran hevonen joi, joi
se, sangosta vielä joikin, täysinäisestä sangosta, minä sitä juotin ja
minä sitä vielä ruoputtelinkin ja maanittelin."
Se ei ollut totta. Cosette valehteli.
"Kas tuota tenavaa, kun on tuskin nyrkin kokoinen ja jo valehtelee niin
että talo kaikuu", koveni kauppias. "Minun hevostani ei ole juotettu,
kuuleppas nyt, pikku vätys! Se puhaltelee aivan eri tavalla, kun se ei
ole saanut juodakseen, ja minä tunnen hyvin sen puhalluksen."
Mutta Cosette pysyi yhä väitteessään ja lisäsi tuskan kuristamalla,
tuskin kuultavalla äänellä:
"Joipas se, ja kovasti vielä joikin!"
"Tuhannen pentelettä," kiivastui kauppias, "juottakaa aivan äkkiä minun
hevoseni ja lopettakaa jo tämä lemmon hammastelu!"
Cosette katosi pöydän alle.
"Kyllä niin, kyllä niin," rauhoitteli eukko Thénardier, "jos ei sitä
hevosta ole juotettu, niin sitä täytyy sitten juottaa."
Ja hän katsahti ympärilleen.
"No, minne se nyt hävisi?"
Hän kumartui ja keksi Cosetten kyyrysistään pöydän alta, aivan juojien
jalkojen juuresta.
"Joko sieltä tulet!" kiljaisi eukko Thénardier.
Cosette ilmestyi piilostaan.
Eukko Thénardier jatkoi:
"Neiti Koirankuonolainen, mene heti antamaan vettä tämän herran
hevoselle!"
"Mutta, rouva," vastusti Cosette heikosti, "kun ei ole vettä."
Eukko Thénardier työnsi katu-oven selkiseljälleen.
"No, lähde hakemaan sitten!"
Cosetten pää painui alas, ja hän hoippuroi ottamaan tyhjää sankoa takan
sopesta.
Sanko oli häntä itseään suurempi, ja tyttönen olisi hyvin mahtunut
istumaan sen sisään.
Eukko Thénardier palasi lietensä ääreen ja maisteli puulusikalla padan
sisältöä, muristen itsekseen:
"Kyllä sitä vielä siellä lähteessä on. Ei se nyt niin tavatonta ole.
Mutta olisikin tainnut olla parasta panna ensin sipulit."
Sitten koperoi hän laatikkoa, missä säilytettiin pikkurahoja, pippuria
ja sipulia.
"Kuule, neitsy Rupinaama," käski hän, "palatessasi ostat suuren leivän
myymälästä. Tässä on viisitoista souta."
Cosetten esiliinassa oli pieni sivutasku. Sanaakaan sanomatta otti hän
rahan ja pisti sen taskuunsa.
Sitten pysähtyi hän avonaiseen oveen, sanko kädessä, eikä
hievahtanutkaan. Hän näytti ikäänkuin odottavan apua.
"Vieläkö sinä siinä kuhnailet!" karjaisi eukko Thénardier.
Cosette painui ulos. Ovi sulkeutui.
4.
Nukke astuu näyttämölle.
Myymäläkojujen rivi, joka, kuten muistettanee, lähti kirkon edustalta,
ulottui aina Thénardierin majatalon tienoille asti. Näitä myymälöitä
valaisivat porvarien keskiyön messuun menoa odotellen paperisuppiloihin
pistetyt kynttilät, mikä Thénardierin kapakassa istuskelevan
koulumestarin lausunnon mukaan teki "tenhoisan vaikutuksen." Mutta
taivaalla ei näkynyt ainuttakaan tähteä.
Viimeinen näistä kojuista oli pystytetty juuri Thénardierin ovea
vastapäätä. Siinä myytiin leikkikaluja, ja siellä kimaltelivat helmet
ja korukapineet ja kiiltopeltiset ihanuudet. Kaikkein näkyvimmälle
paikalle oli kauppias valkoisten liinojen taustaa vastaan asettanut
suunnattoman suuren nuken, joka oli lähes kaksi jalkaa korkea ja jonka
puku oli punertavaa harsokangasta, päässä kultatupsuja, tukka oikeita
hivuksia ja silmät emaljia. Koko päivän oli tämä ihme houkutellut
luokseen suuret määrät kymmentä vuotta nuorempia ihailijoita, mutta
Montfermeilistä ei ollut vielä löytynyt joko tarpeeksi rikasta tai
kyllin aulista äitiä, joka olisi hankkinut sen tyttärelleen. Éponine ja
Azelma olivat tarkastelleet sitä tuntikausin, ja olipa Cosettekin
salavihkaa pistäytynyt sitä katsomassa.
Astuessaan kadulle sanko kädessä, ei Cosette, niin surullinen ja
alakuloinen kuin hän olikin, voinut olla nostamatta katsettaan tuohon
satumaiseen nukkeen, _neitiin_, kuten hän sitä nimitti. Lapsiraukka
pysähtyi kuin kivettyneenä. Hän ei ollut vielä päässyt ihailemaan
nukkea läheltä. Koko koju tuntui hänestä komealta palatsilta; tämä
nukke ei ollut mikään nukke, se oli ilmestys, ihmenäky. Siinä näyssä
esiintyivät ilo, loisto, rikkaus, onni jonkunlaisessa satumaisessa
hohteessa tälle synkkään, kylmään kurjuuteen vajonneelle pikkuraukalle.
Cosette mittaili lapsen teeskentelemättömällä surunvoittoisella
ymmärtämyksellä kuilua, joka erotti hänet tästä nukesta. Hän
vakuutteli itselleen, että täytyi olla kuningatar tai vähintäin
kuninkaantytär, päästäkseen moisen "kapineen" omistajaksi. Hän
tarkasteli sitä kaunista punertavaa pukua, sitä kaunista kiiltävää
tukkaa ja ajatteli: "Hän on varmaankin hyvin onnellinen, tuo nukke!"
Hän ei jaksanut irroittaa katsettansa tästä haaveellisesta kojusta.
Mitä enemmän hän tarkasteli, sitä enemmän häikäisi häntä näkemänsä. Hän
luuli katselevansa paratiisia. Suuren nuken takana oli toisia
pienempiä, jotka näyttivät hänestä haltijattarilta ja hyviltä hengiltä.
Kauppias, joka astuskeli edes takaisin kojun perällä, tuntui hänestä
aivan taivaan Isältä.
Ihailunsa valtaamana unohti hän kaikki, jopa asiankin, jolle hänet oli
lähetetty. Äkkiä kutsui hänet eukko Thénardierin karkea ääni
todellisuuteen:
"Vai vielä sinä papukaija siellä vetelehdit! Maltappas, kun täältä
pääsen! Mitä riivattua hän siellä oikein tirkistelee? Ala heti
laputtaa, senkin kuhnus!"
Eukko Thénardier oli sattunut silmäämään kadulle ja keksinyt siten
hurmaantuneen Cosetten.
Cosette puitti sankoineen pakoon min jaloista pääsi.
5.
Tyttönen yksinään.
Koska Thénardierin kapakka oli kirkon läheisessä osassa kylää, täytyi
Cosetten lähteä hakemaan vettä metsälähteestä Chellesin tieltä päin.
Nyt ei hän enää kurkistellut kauppiaiden kojuihin. Niin kauvan kun hän
oli Leipurinkadulla ja kirkon lähistöllä, valaisivat kirkkaat myymälät
tietä, mutta lopulta häipyi viimeisenkin kojun viimeinen valonhäive
näkyvistä. Tyttöraukka joutui pimeyteen. Hän upposi siihen. Mutta kun
pelonväreet alkoivat hiipiä hänen selkäpiitänsä pitkin, ravisteli hän
kävellessään sangon sankaa kaikin voimin. Siitä syntyvä kitinä ja
kolina oli ikäänkuin hänen seuranaan.
Mitä etäämmälle hän ehti, sitä synkeämmäksi kävi pimeys. Ei ketään
näkynyt enää kaduilla. Vain erään eukon hän tapasi, joka käännähti
ympäri hänet sivuuttaessaan ja seisomaan jääden mutisi huuliensa
välistä:
"Mutta minnekkähän tuo lapsi oikeastaan menee? Onkohan se pieni
ihmis-susi?"
Sitten eukko tunsi Cosetten.
"Kas", sanoi hän, "Leivonenhan se onkin!"
Cosette kulki niin läpi niiden autioiden, sokkeloisten ja
kiemurtelevain kujasten, jotka Chellesin puolella päättävät
Montfermeilin kylän. Niin kauvan kun hän huomasi taloja tai edes
puutarhojen muureja tiensä molemmin puolin, asteli hän verrattain
rohkeasti. Tuon tuostakin näki hän kynttilän pilkottavan akkunanluukun
raosta. Siellä oli valoa ja elämää ja ihmisiä, ja se rauhoitti häntä.
Mutta sitä mukaa kuin hän ehti edemmäksi, hidastui hänen käyntinsä
ikäänkuin tahdottomasti. Ohaistuaan viimeisen talon nurkkauksen
pysähtyi hän kokonaan. Oli jo ollut vaikeata kulkea viimeistä myymälää
edemmäksi. Mahdotonta oli jättää viimeinen talokin selän taakse. Hän
laski sangon maahan, upotti kädet tukkaansa ja alkoi hitaasti raapia
kyhnyttää päätään, mikä liike on ominainen kauhistuneille, epäröiville
lapsille. Hän ei ollut enää Montfermeilissä, hän oli kedoilla. Pimeä,
autio kenttä avautui hänen eteensä. Hän tuijotti epätoivoissaan tuohon
synkeyteen, missä ei ollut enään ainuttakaan ihmistä, vain petoja,
ehkäpä kummituksiakin. Hän katseli, tirkisteli, tuijotteli, ja hän oli
kuulevinaan petojen hiiviskelevän ruohossa ja hän oli selvästi
näkevinään kummitusten liehuvan puissa. Silloin koppasi hän sankonsa,
pelko loi häneen rohkeutta ja hän mumisi: "Pyh! Sanon vain,
ettei siellä ollut vettä!" Ja hän kääntyi päättävästi takaisin
Montfermeiliin. Mutta tuskin oli hän kulkenut sataakaan askelta, kun
hän taas pysähtyi ja alkoi jälleen kyhnyttää päätään. Hänen silmiensä
eteen astui eukko Thénardier, kamala eukko Thénardier hyenan suineen ja
suuttumusta liekehtivine katseineen. Lapsi kurkisti surkean avuttomana
eteensä ja taakseen. Mikä neuvoksi? Mitä yrittää? Minne mennä? Edessä
eukko Thénardierin hirmuhaamu. Takana kaikki yön ja metsien
kummitukset. Eukko Thénardieria hän väisti. Hän kääntyi jälleen
lähdetielle ja pisti juoksuksi. Hän poistui kylästä juosten, hän painui
metsään juosten, hän ei nähnyt enää mitään, ei kuullut enää mitään.
Vasta lopen hengästyttyään herkesi hän juoksustaan, mutta yhä
ponnisteli hän käyden eteenpäin. Hän oli vallan suunniltaan pelosta.
Itku pyrki tulemaan väkisin.
Metsän yöllinen huounta ympäröi hänet kaikilta tahoilta. Hänen
ajatuksensa eivät enää toimineet, hän ei uskaltanut katsahtaa
sivulleen. Yön äärettömyys musersi painollaan tämän pikku-olennon.
Yhtäällä rajaton pimeys, toisaalla hiukkanen.
Metsän reunasta oli vain seitsemän, kahdeksan minuutin matka lähteelle.
Cosette tunsi tien hyvin, sillä hän oli kulkenut sitä monet kerrat
päivällä. Kummallista kyllä: hän ei eksynyt. Jonkunlainen hämärä vaisto
ohjasi häntä. Mutta ei hän sivuilleenkaan katsahtanut, koska pelkäsi
näkevänsä kummituksia oksilla ja pensaikoissa. Vihdoin saapui hän
lähteelle.
Se oli ahdas veden saviseen maahan kaivertama syvennys, missä oli vettä
noin kaksi jalkaa ja mitä ympäröivät muutamat suuret kivet, sammaleet
sekä nuo pitkät, poimulehtiset ruohot, joita ranskalainen rahvas sanoo
Henrik Neljännen kaularöyhelöiksi. Pieni puro virtasi hiljaa liristen
lähteestä.
Cosettella ei ollut aikaa henkäisemään. Pimeys oli synkkä, mutta hän
oli niin usein käynyt paikalla. Vasemmalla kädellään haparoi hän
pimeästä lähteen yli kallistuvaa nuorta tammea, johon hän tavallisesti
nojasi, sai kiinni oksasta, takertui siihen, kumartihe ja upotti sangon
veteen. Hetkiseksi olivat hänen voimansa kasvaneet kolminkertaisiksi.
Mutta siinä rimpuillessaan ei hän huomannutkaan esiliinansa taskun
sisällön putoavan lähteeseen. Viidentoista soun raha katosi veteen.
Cosette ei nähnyt eikä kuullut sen häviämistä. Hän tempasi sangon
melkein täysinäisenä syvennyksestä ja laski sen nurmelle. Silloin vasta
huomasi hän olevansa tuiki väsynyt. Hän olisi tahtonut lähteä
paluumatkalle heti kohta. Mutta ponnistelut sangon täyttämiseksi olivat
hänet siihen määrään uuvuttaneet, ettei hän enää kyennyt käymään
askeltakaan. Hänen täytyi istuutua. Hän raukesi nurmelle ja jäi siihen
kyyrysiinsä.
Hän sulki silmänsä ja avasi ne taas, tietämättä miksi, mutta voimatta
tehdä toisin.
Hänen vieressään poreili sangon vesi ja muodosti pyörylöitä, jotka
olivat kuin hiilloksen tulikäärmeitä.
Ja ylähällä peittivät taivaan mustat pilven lonkareet, jotka liikkuivat
hitaasti kuin savujoukkiot. Pimeyden surunaamus näytti tahtovan peittää
tämän lapsen.
Jupiter painui avaruuden syvyyksiin. Tyttönen tuijotti silmät
harrillaan tätä suurta valopilkkua, jota hän ei tuntenut ja joka sai
hänet pelkäämään. Kiertotähti olikin sillä hetkellä hyvin lähellä
taivaanrantaa ja kulki juuri paksun usvakerroksen taitse, niin että se
välkkyi kamalan punaisena. Kaameana ruskottava sumu suurensi tähden
kokoa huomattavasti. Se oli kuin hohtava reikä taivaankannessa.
Kylmä viima henkäili tasangolta. Metsä oli synkkä, sieltä ei kuulunut
pienintäkään ääntä, kesä-yön valjua valonhämärrystä ei huomannut
lainkaan. Kamaloina kummituksina törröttivät puuryhmät. Ahojen
outomuotoiset pensaikot suhisivat peloittavasti. Pitkät ruohonkorret
kiemurtelivat viiman käsissä kuin ankeriaat. Okakasvien piikki-oksat
longertelivat kuin pitkät, kynsikkäät käsivarret saaliin tavottelussa.
Kuivia kanervatukkoja lenteli ohi tuulen ahdistamina ja ne näyttivät
aivan kuin kauhistuneina pakenevan jotakin takaa-ajajaa. Kaikkialta
tuijotti pimeys kamalana, uhkaavana.
Pimeys vaikuttaa painostavasti. Ihminen tarvitsee valoa. Ken vain valon
vastakohtaan vaipuu, hän tuntee sydäntänsä kouristavan. Kun silmä näkee
vain pimeyttä, on hengenkin toiminta sekaannuksissa. Auringon
pimeneminen, synkkä yö tai mikä läpinäkymätön pimeys tahansa tuottaa
tuskallisen olon jokaiselle, vahvimmallekin. Ei kukaan voi kävellä
yksinään öisessä metsässä vapisematta. Synkät varjot ja puut, siinä
peloittava seinä. Haaveenomainen todellisuus näytäksen hämärässä
ympäristössä. Mitä emme tarkkaan näe, muodostuu muutaman askeleen
päässä aavemaiseksi mielikuvaksi. Avaruudessa tai ehkä omissa
aivoissamme näemme leijailevan jotakin salaperäistä, saavuttamatonta
kuin uinuvien kukkien unelmat. Taivaanrannalla parveilee uhkaavia
haamuja. Rajattoman pimeyden henkäykset tunkeutuvat sieluumme. Pelko
kasvaa, ja tekisi mieli usein katsahtaa taakseen. Yön pohjattomia
pimentoja, epäselvinä kuvastuvia esineitä, hiljaisina kyhjöttäviä
ilmestyksiä, jotka muuttavat muotoaan heti kun joutuu niitä lähemmäksi,
salaperäisiä huiskahduksia, yht'äkkiä tuhahtavia lehviä, mustia
lätäköitä, pimeyteen heijastunutta kaameutta, äärettömyyden
haudanhiljaisuutta, mielikuvituksen loihtimia haave-olentoja, oksien
salaperäisiä liikahduksia, pelästyttäviä kantoja, korkeita, huojuilevia
ruohorykelmiä, kaikkia näitä vastaan on ihminen aivan turvaton. Ei niin
rohkeata, ettei vavahtaisi, eikä niin voimakasta, ettei tuskaa tuntisi.
On aivan kuin valtaisi pimeys sielunkin. Ja tällaisen synkeyden
vaikutus pieneen lapseen on vielä paljon, paljon tuskallisempi.
Metsissä riehuvat silloin kaikki ilmestyskirjan kauhut. Ja metsien
kaameassa peitossa on pienen sielun siipien räpyttely kuin kuoleman
kouristusta.
Tajuamatta olotilaansa tunsi Cosette luonnon salaperäisen, rannattoman
synkeyden tarraavan häneen kiinni joka taholta. Häntä ei vallannut
ainoastaan kauhu, vaan joku kauhuakin kauhistavampi tunne. Hän värisi.
Sanat eivät pysty kuvaamaan sen väristyksen kamaluutta, joka jääti
hänet sydänjuuria myöten. Hänen katseensa harhaili hurjana. Hän luuli
joutuneensa siihen tilaan, ettei hän ehkä saattaisi olla tulematta
samaan aikaan samalle paikalle seuraavanakin päivänä.
Päästäkseen eroon tästä tunnelmasta, joka oli hänestä niin kummallinen,
mutta jota hän ei ymmärtänyt, alkoi hän vaistomaisesti lukea kovalla
äänellä yksi, kaksi, kolme, neljä, kymmeneen asti, toistaen sen tempun
useampaan kertaan. Se palautti häntä ympäröivät esineet oikeisiin
muotoihinsa. Hän tunsi veden ammentamisessa kastuneita käsiään
kylmöttävän. Hän kapsahti seisomaan. Pelko valtasi hänet jälleen,
luonnollinen, voittamaton pelko. Hänellä oli enää vain yksi ajatus:
pako. Hänen täytyi paeta min jalat kantoivat läpi metsien, poikki
ketojen, ihmisasunnoille, akkunoiden ja palavien kynttilöiden
lähettyville. Hän osui katsahtamaan sankoon eteensä. Mutta niin suuri
oli hänessä eukko Thénardierin herättämä pelko, ettei hän uskaltanut
paeta sangottaan. Hän kahmaisi sangosta kaksin käsin. Hän jaksoi tuskin
nostaa sitä kohoksi.
Hän laahusti niin kymmenisen askelta, mutta täysinäinen sanko painoi
ankarasti, ja hänen oli pian pakko laskea se maahan. Hän hengähti
hetken, tarttui sitten sankaan jälleen ja ponnisteli taas eteenpäin,
tällä kertaa hiukan pitemmän matkan kuin ensimäisellä. Mutta taas
täytyi pysähtyä. Kotvasen levähdettyä taas liikkeelle. Hän kävi
kumarassa, pää rinnoilla kuin vanhus. Sangon painosta jäykistyivät
hänen laihat käsivartensa seipäiksi. Rautasanka puristi piankin pienet,
märät sormoset kohmeiksi. Tuon tuostakin täytyi hänen pysähtyä, ja joka
kerta läiskähti sangosta kylmää vettä hänen paljaille jaloilleen. Tämä
tapahtui metsän pimennossa, yöllä, talvisaikaan, kaukana ihmisten
näkyvistä; ja lapsi oli vasta kahdeksan vanha. Vain Jumala näki tämän
surullisen näytelmän.
Ja ehkäpä Cosetten äitikin!
Voi surua!
Sillä on seikkoja, jotka saattavat kuolleetkin avaamaan silmänsä
haudoissaan.
Cosette puuskutti ankarasti, ja huokaukset lähtivät hänen rinnastaan
kirvelevänä korinana. Itkun nikotus kuristi hänen kurkkuansa, mutta hän
ei uskaltanut itkeä ääneen, niin kovin hän pelkäsi eukko Thénardieria,
näin kaukaakin. Hän oli tottunut luulemaan eukko Thénardierin aina
tiuskivan hänen kintereillään.
Vaan eipä häneltä näin matka kovin eistynyt, ja hänen vauhtinsa hiljeni
yhä. Ei auttanut levähdysten lyhentäminen eikä ponnisteltavien
välimatkojen pitentäminen. Hän ymmärsi tuskan valtaamana, että häneltä
menisi näin toista tuntia Montfermeiliin päästäkseen, ja että eukko
Thénardier antaisi häntä selkään. Tämä tuska yhtyi hänen kauhuunsa
yksinäisyydestään öisen metsän sylissä. Hän oli menehtymäisillään, eikä
hän kuitenkaan vielä ollut päässyt aukealle kedolle. Ehdittyään erään
vanhan tutun kastanjapuun juurelle pysähtyi hän viimeisen kerran
pitemmäksi ajaksi kuin ennen, levähtääkseen kunnollisesti, sitten
kokosi hän kaikki voimansa, kahmaisi sangan kouraansa ja alkoi jälleen
ponnistelunsa. Mutta pienokaisraukka ei voinut olla epätoivoissaan
huokailematta: "Oi Jumalani! Oi Jumalani!"
Silloin tunsi hän äkkiä sangon keventyneen. Käsi, joka hänestä näytti
suunnattoman suurelta, oli tarttunut sankaan ja kannatti nyt koko
taakkaa tukevasti. Lapsi kohotti päänsä. Suuri musta haamu asteli
suorana hänen rinnallaan pimeässä. Se näytti aivan mieheltä, joka oli
varmaankin lähestynyt häntä takaapäin niin hiljaa, ettei hän ollut
kuullut mitään. Tämä mies oli sanaakaan sanomatta tarttunut sankaan ja
alkanut kantaa hänen kuormaansa.
Luonnollinen vaisto puhuu elämän kaikissa kohtauksissa omaa
pettämätöntä kieltään.
Lapsi ei pelästynyt.
6.
Luku, joka ehkä näyttää Boulatruellen olleen oikeilla jäljillä.
Samaisen 1823 joulupäivän iltapuolella käveli muuan yksinäinen mies
kauvan Pariisin Sairashuoneen puistokadun autioimmissa osissa. Tämä
mies näytti etsiskelevän asuntoa ja pysähtyvän mieluimmiten tämän
Saint-Marceaun etukaupungin ränsistyneen laita-osan kehnoimpien talojen
kohdalle.
Edempänä saamme nähdä tämän miehen tosiaankin vuokranneen huoneen tästä
etäisestä kaupunginkolkasta.
Tämä mies oli sekä pukunsa että esiintymisensä puolesta sen ihmislajin
edustava lihaksitulemus, jota voisi nimittää siistiksi kerjäläiseksi,
sillä hänessä yhtyi äärimmäinen köyhyys äärimmäiseen puhtauteen. Tämä
yhtymys on sangen harvinainen, ja ymmärtäväin ihmisten tulisi sen
nähdessään tuntea kaksinkertaista kunnioitusta, mitä saattaa tuntea
vain sitä kohtaan, joka on hyvin köyhä ja sitä kohtaan, joka on hyvin
arvokas. Hänen päässään oli kovin vanha ja kovin harjattu pyöreä hattu,
pukuna karkeasta keltamullan värisestä kankaasta tehty, loimilankoihin
asti kulunut pitkä takki -- sen väri ei ollut lainkaan harvinainen
niihin aikoihin -- avarat liivit hyvin vanhanaikuisine taskuineen,
polvista vaalenneet mustat kaatiot, mustat villasukat ja vahvat
kuparisolkiset kengät. Häntä olisi luullut jonkun kunnon perheen
vanhaksi, maanpaosta palanneeksi koti-opettajaksi. Hänen hohtavan
valkeista hivuksistaan, hänen kurttuisesta otsastaan, hänen
tummansinisistä huulistaan, hänen kasvojensa piirteistä, joissa
pieninkin vivahdus henki elämään kyllääntymystä ja väsymystä, olisi
päättänyt hänen olevan hyvän joukon yli kuusikymmentä vuotta vanhan.
Hänen lujan, vaikka hitaan astuntansa, kaikkien hänen liikkeidensä
tavattoman voimakkuuden perustalla olisi häntä tuskin luullut
viisikymmenvuotiaaksi. Hänen otsansa rypyt olivat jalot ja arvokkaat ja
ne olisivat tehneet hänelle suosiolliseksi jokaisen, joka olisi häntä
lähemmin tarkastellut. Hänen alihuulessaan väreili omituinen
laskostuma, laskostuma, joka näytti ankaralta, mutta joka oli nöyrä.
Hänen katseensa pohjalla asui synkkä vakavuus. Vasemmassa kädessään
kantoi hän pientä, nenäliinaan käärittyä myttyä. Oikeata kättään nojasi
hän jostakin pensasaidasta leikattuun kepintapaiseen. Tätä keppiä oli
sentään muovailtu huolellisesti, eikä se hullummalta näyttänytkään.
Oksia oli taitavasti käytetty hyväkseen, ja punavahasta oli siihen
muodostettu korallimainen nuppi. Se oli tanakka ryhmysauva, mutta se
näytti kävelykepiltä.
Sillä puistokadulla kävelee hyvin vähän ihmisiä, etenkin talvisaikaan.
Tämä mies näytti niitäkin harvoja välttelevän mieluummin kuin etsivän,
herättämättä kuitenkaan millään tavoin huomiota käytöksellään.
Niihin aikoihin tapasi kuningas Ludvig XVIII käydä melkein joka päivä
Choisy-le-Roissa. Se oli hänen mieliretkiään. Kahden seuduissa nähtiin
melkein poikkeuksetta kuninkaallisten vaunujen ja kuninkaallisen
saattojoukon karahuttavan täyttä nelistä Sairashuoneen puistokatua
pitkin.
Sen puolen eukkoset eivät tarvinneet sen parempaa kelloa eikä
ajantietoa, ja he sanoivatkin tavallisesti:
"Nyt on kello kaksi. Siinä se nyt palaa Tuilerioihin."
Toiset kiiruhtivat paikalle, toiset väistyivät tieltä, sillä missä
kuningas kulkee, siinä syntyy aina juoksentelua. Muuten olikin Ludvig
XVIII:n ilmestyminen ja katoaminen hyvin huomiotaherättävä tapaus
Pariisin kaduilla. Nopeasti, mutta ylhäisesti siinä mentiin. Tämä
saamaton kuningas piti paljon karkulaukasta. Koska hän ei voinut
kävellä, tahtoi hän lentää. Tämä raajarikko olisi mielellään istunut
salaman kiidätettäväksi. Ankaran tyynenä kulki hän paljastettujen
sapelien ympäröimänä. Hänen raskaat, yltä päältä kullatut
kuomuvaununsa, joiden sivustoihin oli maalattu suuret kimput Ranskan
liljoja, pitivät aika melua. Vilauksessa jyrähtivät ne ohi, niin että
niitä tuskin ennätti nähdä. Oikeassa peräkulmassa, valkealla
atlaskankaalla päällystetyillä patjoilla paistoi leveä, punottava
naama, vaalea, puuteroitu otsa, ylpeä, ankara, terävä silmä, oppineen
hymyily, kaksi suurta, liehuvakierteistä olkalappua porvarillisen puvun
päällä, kultatalja, Pyhän Ludvigin risti, kunnialegionan risti, Pyhän
Hengen hopealaatta, pönkämaha ja leveä sininen nauha. Siinä oli
kuningas. Pariisin ulkopuolella piti hän valkeasulkaista hattuaan
korkeisiin englantilaisiin sääryksiin kapaloiduilla polvillaan. Mutta
kaupunkiin tultua painoi hän hatun päähänsä, eikä sitä usein
tervehdykseen kohottanut. Hän katseli kylmästi kansaa, ja kansa katseli
kylmästi häntä. Kun hän ensi kerran ilmestyi Saint-Marceaun kaduille,
oli hänen koko menestyksenään nämä laitakaupunkilaisen sanat
toverilleen:
"Tuo paksumaha tuossa on nyt se hallitus."
Tämä aina erehtymättä samalla hetkellä sattuva kuninkaankulku oli siis
Sairashuoneen puistokadun jokapäiväinen merkkitapaus.
Keltatakkinen kävelijä ei nähtävästi ollut sen kaupunginosan, eikä edes
Pariisin asukkaita, sillä hän ei tiennyt siitä tapauksesta mitään. Kun
siis kuninkaalliset vaunut kultanauhaisen vartiomiesparven ympäröiminä
täsmälleen kello kaksi jyrähtivät puistokadulle Naissairaalan
kulmauksesta, näytti hän hämmästyneeltä, melkeinpä pelästyneeltäkin.
Hän oli yksinään sivukäytävällä ja hän piiloutui nopeasti ympärysmuurin
nurkkaukseen, mikä ei estänyt Havren herttuaa häntä havaitsemasta.
Havren herttua istui, päivystävän vartiomiesjoukkion kapteenina,
vaunuissa kuningasta vastapäätä. Herttua sanoi hänen majesteetilleen:
"Tuolla on hyvin epäilyttävän näköinen mies." Poliisit, joiden oli
määrä valvoa kuninkaan turvallisuutta matkalla, huomasivat hänet
myöskin, ja muuan heistä sai käskyn seurata miestä. Mutta mies painui
laitakaupungin sokkeloisiin kujasiin, ja päivän hämärtyessä eksyi
takaa-ajaja hänen jäljiltään, kuten ilmoittaa vielä samana iltana
Anglèsin herttualle, valtioministerille, poliisipäällikölle osoitettu
tiedonanto.
Kun keltatakkinen mies oli saanut vakoilijan eksytetyksi kintereiltään,
kiiruhti hän käyntiään, alituisesti vilkuen taakseen nähdäkseen,
vieläkö häntä seurattiin. Kello neljännestä yli neljä, siis yön
tullessa, kulki hän Saint-Martinin portin teaterin ohi, missä
näyteltiin sinä päivänä _Kaksi Rangaistusvankia_. Ilmoituslehti, jolle
kappaleen nimi oli painettu suurin kirjaimin ja jota lamput kirkkaasti
valaisivat, pisti hänen silmiinsä nopeasta kulusta huolimatta, ja hän
pysähtyi sitä lukemaan. Seuraavassa hetkessä oli hän Planchetten
umpikadulla, mistä hän poikkesi _Tinalautaseen_, sillä siellä oli
niihin aikoihin Lagnyn matkustajavaunujen asema. Vaunujen oli määrä
lähteä kello puoli viisi. Hevoset olivat jo valjaissa, ja matkustajat
kiiruhtivat ajajan huutoa noudattaen nousemaan vaunujen korkeita
rautarappusia ja asettumaan paikoilleen.
Mies kysyi:
"Vieläkö on tilaa?"
"Vain täällä ylhäällä, minun vierelläni", vastasi ajaja.
"No minä nousen sinne sitten."
"Nouskaa vain."
Mutta ennen lähtöä katsahti ajaja matkustajan keskinkertaiseen
vaatetukseen ja hänen pieneen myttyynsä ja vaati maksua.
"Tuletteko Lagnyyn asti?" kysyi ajaja.
"Tulen", vastasi mies.
Matkustaja maksoi Lagnyyn asti.
Sitten lähdettiin. Tulliportista päästyä yritti ajaja keskustelua,
mutta matkustajan vastaukset olivat hyvin harvasanaisia. Ajaja näki
parhaaksi ruveta viheltelemään ja kiroilemaan hevosiaan.
Ajaja kääriytyi viittaansa. Pakasti. Mies ei näyttänyt sitä
huomaavankaan. Kuljettiin niin Gournayn ja Neuilly-sur-Marnen läpi.
Kuuden seuduissa illalla oltiin Chellesissä. Ajaja pysähytti hevosensa
henkäisemään muinaisen kuninkaallisen luostarin rakennuksiin sijoitetun
majatalon edustalle.
"Minä poikkeankin tähän", sanoi mies.
Hän otti myttynsä ja keppinsä ja hyppäsi vaunuista.
Hetkisen päästä oli hän häipynyt näkyvistä.
Hän ei ollut astunut majataloon.
Kun vaunut muutamien minuuttien kuluttua jälleen rämisivät Lagnyyn
päin, ei ajaja nähnyt häntä Chellesin valtakadulla.
Ajaja kääntyi puhumaan matkustajille vaunujen sisään:
"Se mies ei ollut näiltä mailta, sillä minä en häntä tuntenut. Hän
näytti rutiköyhältä, mutta ei hän sentään lainkaan kitsastellut. Hän
maksoi Lagnyyn asti, mutta jäikin Chellesiin. Nyt on jo yö, kaikki ovet
ovat kiinni. Mies ei mennyt majataloon, eikä häntä näy täällä
tielläkään. Onko hän siis vaipunut maanrakoon?"
Mies ei ollut vaipunut maanrakoon, vaan oli pimeässä kiiruusti
harpannut Chellesin valtakadun poikki ja poikennut kirkon lähettyviltä
vasempaan Montfermeiliin vievälle kylätielle. Hän liikkui varmasti ja
epäröimättä ja näytti hyvin tuntevan seudun.
Hän astui nopeasti. Siinä kohdassa, missä Montfermeilin tien leikkaa
vanha puiden reunustama Gagny-Lagnyn tie, kuuli hän tulevan kulkijoita.
Hän piilottautui ketterästi läheiseen kuoppaan ja odotti siellä heidän
etenemistään. Tämä varovainen toimenpide oli kuitenkin melkein
tarpeeton, sillä kuten olemme jo sanoneet, oli yö joulukuinen ja hyvin
pimeä. Taivaalla näkyi tuskin paria, kolmea tähteä.
Siltä kohtaa alkoi maa kohota kukkulaksi. Mies ei palannutkaan enää
Montfermeilin tielle, vaan poikkesi oikealle ja loikkasi pitkin hypyin
kedon halki metsään.
Sinne päästyään hiljensi hän vauhtiaan ja alkoi huolellisesti
tarkastella kaikkia puita, viivähtäen hiukan joka askeleella, ikäänkuin
olisi hän tapaillut jotakin vain hänen tuntemaansa salatietä. Kerran
hän näytti eksyvän ja pysähtyvän epätietoisena. Pitkien haparoimisten
jälkeen saapui hän metsänaukeamalle, missä näkyi kasa suuria,
vaaleahtavia kiviä. Hän hyppäsi kiireesti näiden kivien viereen ja
tutki niitä tarkasti yön pimeydessä, jokaista erikseen. Mahtava,
pahkojen, kasvikunnan syylämuodostumain peittämä puu kasvoi vähän
matkan päässä kivikasasta. Mies riensi sille puulle ja tunnusteli
kädellään sen kuorta, ikäänkuin laskeakseen kaikki pahkat.
Tätä puuta vastapäätä -- puu oli tammi -- kasvoi kirveeniskujen
jäljiltä sairasteleva kastanjapuu. Haavojen peitteeksi oli naulattu
sinkkilevy. Mies kohosi varpailleen ja kosketti sitä sinkkilevyäkin.
Sitten käyskenteli hän jalkojaan lyöden muutamaan kertaan puun ja
kivikasan väliä, aivan kuin päästäkseen selville, oliko maata
hiljattain liikutettu.
Sen tehtyään tähysteli hän tutkivasti ympärilleen ja jatkoi sitten
kulkuaan metsän läpi.
Tämä sama mies oli kohdannut Cosetten.
Astellessaan pikkumetsää Montfermeiliin päin oli hän tavannut pienen
varjon nyyhkyttäen ponnistelemasta, laskemasta taakkaansa maahan, taas
nostamasta sitä kohoksi ja yrittämästä uudelleen liikuttaa sitä
eteenpäin. Hän oli käynyt lähemmäksi ja havainnut varjon pieneksi
lapseksi, joka kantoi suunnatonta vesisankoa. Silloin oli hän astunut
lapsen luo ja tarttunut hiljaa sankaan.
7.
Cosette astelee pimeässä tuntemattoman miehen rinnalla.
Cosette ei pelästynyt, siitähän jo mainitsimme.
Mies alkoi puhutella häntä. Hänen äänensä oli vakava ja hyvin matala.
"Lapsukaiseni, taakkasi on kovin raskas."
Cosette kohotti katseensa ja vastasi:
"Niin on, herra."
"Annahan tänne", jatkoi mies, "niin minä kannan."
Cosette hellitti sangasta. Mies alkoi astella hänen vierellään.
"Kovinpa tämä onkin raskas", sanoi mies hampaittensa välistä. Sitten
hän lisäsi:
"Pienokaiseni, vanhako olet?"
"Yhdeksännellä, herra."
"Ja kaukaako sinä tätä kantamustasi raahasit?"
"Metsälähteeltä tuolta."
"Pitkältäkö sinulla vielä on matkaa?"
"Runsas neljännestunti tästä."
Mies oli hetkisen vaiti ja lausahti sitten äkkiä:
"Sinulla ei kai ole äitiä?"
"En tiedä", vastasi lapsi.
Ja ennenkuin mies ennätti uudestaan tarttua puheeseen, jatkoi hän:
"En luule. Muilla on äitikin. Mutta minulla ei ole."
Ja kohta lisäsi hän siihen:
"Enkä luule koskaan olleenkaan."
Mies pysähtyi, laski sangon maahan, kumartui ja painoi molemmat kätensä
lapsen olkapäille, yrittäen tuntea hänen kasvojaan pimeässä.
Cosetten laihat, hennot piirteet kuvautuivat heikosti taivaan tummassa
hämärryksessä.
"Mikä on nimesi?" kysyi mies.
"Cosette."
Mies värähti kuin olisi saanut sähkö-iskun. Hän tarkasteli lasta vielä
kerran, päästi sitten Cosetten olkapäät, tarttui sankaan ja alkoi
astella taas.
Hetkisen kuluttua jatkoi hän kyselyään:
"Pienokaiseni, missä sinä asut?"
"Montfermeilissä, jos sitä tunnette."
"Sinnekö me tavotamme?"
"Sinne, herra."
Hän vaikeni taas ja jatkoi sitten:
"Kuka sinut lähetti näin myöhään hakemaan vettä metsästä?"
"Rouva Thénardier."
Mies puuttui taas puheeseen äänessä sointu, jonka hän koki saada
välinpitämättömäksi, mutta jossa kuitenkin tuntui omituinen värinä:
"Mitä hän nyt puuhailee, se rouva Thénardier?"
"Hän on minun emäntäni", selitti lapsi. "Hän pitää kapakkaa ja
majataloa."
"Majataloa?" kertasi mies. "Siinä tapauksessa asetun sinne täksi yöksi.
Sinähän minua opastatkin."
"Kyllä tästä sinne pian päästään", vakuutti lapsi.
Mies asteli verrattain nopeasti. Cosette seurasi häntä vaivatta. Hän ei
tuntenut enää väsymystä. Tuon tuostakin kohotti hän katseensa siihen
outoon mieheen, rinnassa omituinen tyyneys ja rauha. Ei milloinkaan
oltu häntä opetettu kääntymään Kaitselmuksen puoleen eikä rukoilemaan.
Mutta siitä huolimatta tunsi hän sisimmässään jotakin toivon ja ilon
tapaista, joka nousi taivasta kohti.
Muutamia minuutteja kului. Mies kysyi jälleen:
"Eikö rouva Thénardierilla ole palvelijatarta?"
"Ei, herra."
"Yksinkö sinä talossa olet?"
"Niin, herra."
Tuli taas keskeytys. Cosette kohotti äänensä:
"Taikka kyllähän siellä on vielä kaksi pikku tyttöä."
"Ketä tyttöjä ne ovat?"
"Ponine ja Selma."
Lapsi lyhensi näin nämä kummalliset nimet, joista eukko Thénardier niin
paljon piti.
"Mitä ne ovat, Ponine ja Selma?"
"Ne ovat rouva Thénardierin neitejä, taikka niinkuin hänen
tyttäriänsä."
"Ja mitä ne puuhailevat?"
"Oo", innostui lapsi, "niillä on kauniita nukkeja, kauniita
kultarasioita, ja niissä niin kauniita, niin kauniita kapineita. Ne
leikkivät ja pitävät hauskaa."
"Kaiket päivätkö?"
"Kaiket päivät, herra."
"Entä sinä?"
"Minä teen työtä."
"Kaiket päivätkö?"
Lapsi kohotti tuntemattomaan suuret silmänsä, joissa kimalteli
kumpaisessakin kyynelkarpalo, mitä tosin ei pimeältä saattanut
eroittaa, ja vastasi hiljaa:
"Kaiket päivät, herra."
Ja sitten jatkoi hän vähän ajan kuluttua:
"Joskus, kun ei ole enää työtä ja kun minulle annetaan lupa, pidän
minäkin hauskaa."
"Mitenkä sinä hauskaa pidät?"
"Miten osaan. Kunhan minun vain annetaan olla rauhassa. Ei minulla
paljon leikkikaluja ole. Ponine ja Selma eivät salli minun leikkiä
heidän nukeillaan. Minulla on ainoastaan pieni lyijysapeli, näin, näin
pitkä vain."
Lapsi näytti pikkusormeaan.
"Ei suinkaan sellainen mihinkään pysty?"
"Pystyypä, herra", väitti lapsi. "Pystyy se salaatiin, ja kyllä sillä
kärpäseltäkin pään leikkaa."
Vihdoin pääsivät he kylään. Cosette opasti tuntematonta katuja pitkin.
He kulkivat leipurin ohi, mutta Cosette ei muistanut lainkaan leipää,
joka hänen olisi pitänyt ostaa. Mies oli lakannut tekemästä hänelle
kysymyksiä ja jurrotti nyt äänetönnä. Mutta kun he olivat ehtineet
kirkon ohi, ei mies malttanut olla nuo monet myymäkojut nähtyään
kysymättä Cosettelta:
"Täällä taitaakin olla markkinat?"
"Ei, herra. Täällä on joulu."
Heidän lähetessään majataloa kosketti Cosette arkaillen hänen kättänsä.
"Herra!"
"Mitä, lapsukaiseni?"
"Nyt olemme jo aivan lähellä taloa."
"Entä sitten?"
"Olkaa hyvä ja antakaa se sanko nyt minulle takaisin!"
"Miksi?"
"Rouva vain löisi minua, jos näkisi jonkun sitä minun edestäni
kantaneen."
Mies jätti hänelle sangon. Hetkisen kuluttua olivat he jo kapakan
ovella.
8.
On kiusallista majoittaa köyhää, joka ehkä onkin rikas.
Cosette ei voinut olla salavihkaa katsahtamatta leikkikalukauppiaan
suureen nukkeen, joka yhä upeili paikallaan. Sitten hän koputti. Ovi
avautui. Eukko Thénardier ilmestyi näkyviin kynttilä kädessä.
"Ahaa! Sinäkö sieltä rämmitkin, pikku Ryysymekko! Oletpa, kissa vieköön
pannut asiaasi aikaa! Missä sinä olet kuhnustellut, senkin harakka?"
"Rouva", sanoi Cosette vapisten, "täällä tulee eräs herra yösijaa
hakemaan."
Eukko Thénardier siivosi aivan äkkiä äkeän naamansa mitä
mairittelevimpaan hymyyn, mikä temppu on ominainen etenkin
kapakoitsijoille, ja etsi ahneesti tulijaa silmillään.
"Siinäkö se herra on?" kysyi hän.
"Niin, rouva", vastasi mies, nostaen käden hattuunsa.
Rikkaat matkustajat eivät ole niin kohteliaita. Tämä liike ja vieraan
puvun ja matkatavaroiden tarkastus, jonka eukko Thénardier suoritti
silmänräpäyksessä, saivat sen mairittelevan hymyn katoamaan rouvan
kasvoilta ja entisen äkeän sävyn palaamaan takaisin. Hän virkkoi
kuivasti:
"Astukaa sisään, ukkoseni."
"Ukkoseni" astui sisään. Eukko Thénardier tarkasteli häntä vielä
kerran, tutki eritotenkin hänen takkiansa, joka oli lopen kulunut, sekä
hänen hattuansa, joka oli hieman ränsistynyt, ja kysyi pään
kohautuksella, nenän nyrpistyksellä ja silmän pilkahutuksella neuvoa
mieheltään, joka yhä joi kuorma-ajurien kanssa. Mies vastasi tuolla
huomaamattomalla etusormen viiputuksella, joka tämänlaisessa
tapauksessa huulien soukistukseen yhtyneenä merkitsee: tyhjät taskut.
Silloin huudahti eukko Thénardier:
"Kyllä nyt, hyvä mies, onkin niin hullusti, ettei meillä ole enää
tilaa."
"Pankaa minut minne haluatte", sanoi mies, "ullakolle, talliin. Minä
maksan siitä aivan kuin jos minulla olisi oikea huone."
"Neljäkymmentä souta."
"Neljäkymmentä souta, olkoon menneeksi."
"Sovittu siis."
"Neljäkymmentä souta!" ihmetteli muuan kuorma-ajuri hiljaa eukko
Thénardierille, "mutta tavallinen hintahan on vain kaksikymmentä
souta."
"Mutta tuolta otetaan neljäkymmentä," vastasi eukko Thénardier samaan
tapaan. "Köyhiä minä en ota vähemmällä."
"Kyllä asiat ovat niin", lisäsi ukko Thénardier lempeästi, "talo joutuu
moisten takia huonoon huutoon."
Sillä välin oli mies laskenut penkille myttynsä ja keppinsä ja
istuutunut pöytään, jolle Cosette oli kiiruhtanut lennättämään
viinipullon ja lasin. Kauppias, joka vettä kovisti, oli lähtenyt itse
hevostaan juottamaan. Cosette oli asettunut entiselle paikalleen
keittiön pöydän alle ja ryhtynyt uudelleen nypläykseensä.
Vieras, joka oli tuskin kastanut huuliaan viinilasiinsa, katseli lasta
omituisen tarkkaavasti.
Cosette oli ruma. Jos hänen lapsuutensa olisi ollut onnellinen, olisi
hän ehkä ollut kaunis. Me olemme jo piirtäneet tämän surullisen pikku
olennon ääriviivat. Cosette oli laiha ja kalpea. Hän oli kahdeksan
vuotias, mutta häntä olisi tuskin luullut kuuden vanhaksi. Hänen
suuret, mustiin kuoppiin vajonneet silmänsä olivat paljosta itkemisestä
melkein sammuneet. Hänen suupielissään oli tuo poistumaton
tuskanrypistys, jonka näkee kuolemaan tuomituilla ja toivottomasti
sairailla. Hänen kätensä olivat, kuten hänen äitinsä oli arvannut,
"aivan täynnä paleltumia." Tulen hohteessa pisti hänen luisevuutensa ja
kamala laihuutensa erittäin silmiin. Hän kun aina värisi vilusta, oli
hän ottanut tavakseen puristaa polviaan vastakkain. Hänen koko
pukunansa oli vain kurja riepu, joka olisi herättänyt sääliä kesällä ja
kauhistusta talvella. Siinä oli vain rääsyistä palttinaa; ei jälkeäkään
villakankaasta. Iho näkyi sieltä ja täältä, ja siinä saattoi eroittaa
useita sinertäviä tai mustia täpliä, jotka osoittivat paikkoja, mihin
eukko Thénardier oli koskettanut. Hänen paljaat jalkansa olivat
tavattoman hennot ja punaiset. Hänen olkakuoppasensa olivat surkeat,
itkettävät nähdä. Tämän lapsen koko olemus, hänen käyntinsä, hänen
ryhtinsä, hänen äänensä sointu, hänen sanojensa harvaltainen
putoileminen, hänen katseensa, hänen vaiteliaisuutensa, hänen pieninkin
eleensä ilmaisi ja osoitti vain yhtä tunnetta: pelkoa.
Pelko oli levittäytynyt vaipan tavoin hänen ylleen, ja hän oli
ikäänkuin sen peitossa. Pelko painoi hänen kyynäspäänsä kupeisiin,
pelko piiloitti hänen kantapäänsä hameen suojaan, pelko sai hänet
ottamaan niin vähän tilaa kuin mahdollista, pelko salli hänen
hengittääkin vain välttämättömimpään tarpeeseen, pelko oli
jäykistyttänyt hänen ruumiinsa möhkäleeksi, joka aina pysyi
samanlaisena ja joka korkeintaan saattoi kasvaa. Hänen silmäteränsä
syvyyksistä kiilui kauhistus.
Tämä pelko ja kauhistus oli niin voimakas, ettei hän kotiuduttuaan
ollut uskaltanut mennä lieden ääreen kuivaamaan itseään, vaikka olikin
läpimärkä, vaan oli kyyristynyt hiljaa työhönsä.
Tämän kahdeksanvuotiaan lapsen katse oli tavallisesti niin synkkä ja
joskus niin repelevän surullinen, että hän silloin näytti olevan
tulemaisillaan joko tylsämieliseksi tai paholaiseksi.
Ei milloinkaan ollut hän saanut oppia rukoilemaan, siitähän olemme jo
maininneet, ei milloinkaan ollut hän astunut jalallaan kirkkoon.
"Kaikkeen sitä nyt vielä aikaa riittäisi!" tapasi eukko Thénardier
ihmetellä.
Keltatakkinen mies ei hellittänyt Cosettea silmistään.
Äkkiä kiljaisi eukko Thénardier:
"Mutta minnekkäs se leipä jäi?"
Cosette noudatti totuttua tapaansa eukko Thénardierin koventaessa
ääntään ja pyörähti nopeasti pöytänsä alta.
Hän oli kokonaan unohtanut leivän. Hän turvautui hätäkeinoon, jota
alituisen pelon valtaamat lapset aina käyttävät. Hän valehteli.
"Rouva, leipuri oli jo suljettu."
"Mikset koputtanut?"
"Kyllä minä koputinkin, rouva."
"Ja kuinka kävi?"
"Eivät ne avanneet."
"Huomenna saan kyllä tietää", uhkaili eukko Thénardier, "onko asiassa
perää, ja jos sinä valehtelit, niin varo selkänahkaasi. Mutta annahan
nyt tänne se viidentoista soun raha."
Cosette pisti kätensä esiliinan taskuun ja painui viheriäksi.
Viidentoista soun rahaa ei ollut siellä enää.
"Etkö sinä kuullut, vai?" tiuski eukko Thénardier.
Cosette käänsi taskun nurin. Siellä ei ollut mitään. Minnehän se raha
oli kadonnut? Onneton lapsiraukka ei osannut puhua sanaakaan. Hän
seisoi siinä kuin kivettyneenä.
"Ettethän vain ole hukannut sitä viidentoista soun rahaa?" karjui eukko
Thénardier, "vai aijotko varastaa sen minulta?"
Samassa ojensi hän kätensä lieden kulmauksessa riippuvaa patukkaa
kohti.
Tämä peloittava liike sai Cosetten huutamaan:
"Armoa! rouva! Minä en tee sitä koskaan enää!"
Eukko Thénardier irroitti patukan.
Sillä välin oli keltatakkinen mies kenenkään huomaamatta penkonut
liivinsä taskua. Toiset matkustajat joivat tai pelasivat korttia, niin
etteivät he olisi kyenneetkään mitään huomaamaan.
Cosette kyyristyi tuskissaan takan soppeen ja koki vetää
puoli-alastomat jäsenensä niin kasaan kuin mahdollista. Eukko
Thénardier kohotti jo patukkaa iskuun.
"Anteeksi, rouva," sanoi vieras, "mutta äsken näin tuon tytön esiliinan
taskusta putoavan jonkun rahantapaisen ja vierivän tännepäin. Ehkä se
oli se viidentoista soun raha."