"Thomas M. Wyatt", sanoi Patty nyreästi, "on minun pikku veljeni
Tommy, ja Robert on lyhennys nimestä Bobby Shafto, jolla nimellä
Tommy kutsui koiranpenikkaansa, mikä oli rumin ja ilkeäluontoisin,
mitä olen koskaan tavannut."
"Mutta miksi ihmeessä hän sähkötti?"
"Se on pilaa", sanoi hän ravistaen alakuloisena päätään. "Pilanteko
on ominaista koko suvulle ja me olemme perineet sen taipumuksen.
Yhteen aikaan minun isäni. -- Mutta, kuten ystäväni Kipling
sanoo, se on toinen juttu. Tämä koira, nähkääs, -- tämä Robert
Shafto -- on heittänyt synkän varjon minun loma-aikoihini enemmän
kuin yhden vuoden ajan. Se tappoi minun kissanpoikani ja söi
minun venetsialaisen pitsikaulukseni -- eikä se edes aiheuttanut
sille ruuansulatushäiriötä. Se meni ulos ja kieriskeli sateella
likarapakoissa ja tuli sitten sisään ja meni makaamaan minun
vuoteeseeni. Se varasti aamiaispihvit ja vei kalossit ja ovimatot
ja sieppasi paketit kadulla kulkijain kädestä. Robertia uhattiin
vähänväliä kuolemalla, mutta Tommin onnistui aina vaaran uhatessa
kätkeä hänet ja piiloittaa siksi kunnes pahin hämminki oli ohi.
Mutta tällä kertaa on se varmaankin tehnyt jonkun kamalan rikoksen
-- luultavasti nielaissut kokonaisen lapsen tai jonkun isäni
persialaisista matoista tai jotain muuta sellaista. Ja Tommy, tietäen
kuinka minä vihasin tuota petoa, piti nähtävästi erittäin sattuvana
pilana sähköttää minulle sen kuolemasta."
"Oh, kyllä ymmärrän", sanoi Georgie; "ja rouva Richards luuli, että
Robert oli joku sukulainen. Mitä hän sanoi?"
"Hän sanoi: 'Tulkaa sisään, Patty rakas', kun minä koputin ovelle.
Tavallisesti, kun minulla on ollut kunnia olla hänen puheillaan, on
hän jokseenkin kylmästi sanonut: 'Neiti Wyatt.' Minä avasin oven
vapisevin polvin, kuullessani hänen sanovan 'Patty rakas', ja hän
tarttui minun käteeni ja sanoi: 'Olen pahoillani täytyessäni kertoa
Teille, että olen kuullut pahoja uutisia veljestänne'."
"Tommista?" sanoin minä huohottaen.
"Ei; Robertista."
"Minä olin kuin puusta pudonnut. Koetin vaivata aivojani, mutta en
voinut muistaa ketään Robert-nimistä veljeä."
"Hän on hyvin sairas", jatkoi hän. "Niin, minun täytyy sanoa Teille
totuus, Patty; pikku Robert-parka muutti tänään taivaalliseen kotiin;
ja hän laski sähkösanoman minun eteeni. Sitten kun minä äkkiä
käsitin, mitä se tarkoitti, huvitti se minua niin, että heittäydyin
hänen pöydälleen ja kätkien kasvoni käsiini aloin nauraa niin, että
lopulta melkein huusin; ja hän luuli, että minä itkin koko ajan ja
taputti minun päätäni ja luki psalmeja. Sitten minä en tietysti
uskaltanut kertoa hänelle, kuinka asia oli, kun hän oli osoittanut
minulle niin suurta myötätuntoa; niin pian kuin minä voin lopettaa
nauramisen, nostin minä silmäni ja kerroin hänelle -- koettaen olla
totuudenmukainen ja samalla välttää loukkaamasta hänen tunteitaan --
että Robert ei ollut minun veljeni, vaan hyvä ystävä. Ja tiedättekö,
hän tuli heti siihen johtopäätökseen, että hän oli minun sulhaseni
ja alkoi taas silittää minun hiuksiani ja sanoi, että toisinaan on
paljon raskaampaa kadottaa ystäviä kuin veljiä, mutta että minä olen
vielä niin nuori enkä saa antaa tämän surun turmella elämääni ja
että ehkä joskus tulevaisuudessa, kun aika on parantanut haavat --
ja sitten, muistaen, ettei ollut sopivaa neuvoa minua ottamaan uutta
sulhasta ennenkuin olin haudannut entisen, pysähtyi hän äkkiä ja
kysyi minulta, tahdoinko mennä kotiin hautajaisiin."
"Minä sanoin hänelle, etten aikonut lähteä ja hän myöskin arveli,
että kenties oli parempi niin, koska siitä ei oltu ilmoitettu; ja hän
suuteli minua ja sanoi, että hän oli kovin iloinen nähdessään, että
minä kannoin suruni niin miehuullisesti."
"Patty!" huudahti Priscilla kauhuissaan, "sehän on aivan hirveää.
Kuinka sinä voit antaa hänen ajatella niin?"
"En minä voinut sitä auttaa", sanoi Patty loukkaantuneena. --
"Päinvastoin minä omasta mielestäni käyttäydyin niin hienotunteisesti
kuin mahdollista. Olisiko teistä sitten ollut sopivampaa sanoa, että
se oli vain koiranpentu, jolle hän luki psalmeja?"
"En minä voi ymmärtää, että se oli oikeastaan sinun syysi", sanoi
Georgie.
"Paljon kiitoksia", sanoi Patty. "Jos teillä olisi samanlainen veli
kuin Tommy Wyatt, niin luulen, että osaisitte olla myötätuntoisia
minua kohtaan. Luullakseni minun pitää olla kiitollinen saadessani
tietää, että tuo koira on kuollut, vaikka olisin kyllä mieluummin
tahtonut kuulla siitä vähemmän huomiota herättävällä tavalla."
"Patty", huudahti Priscilla kesken kaiken, "satutko muistamaan,
että sinä olet jäsenenä Dramaattisen Klubin vastaanottokomiteassa
huomenillalla? Mitä luulet rouva Richards'in ajattelevan nähdessään
sinut juhlapuvussa vastaanottamassa vieraita juuri samana päivänä kun
sinun 'sulhasesi' on haudattu?"
"Tahtoisinpa tietää", sanoi Patty ajatuksissaan, "pitäisiköhän minun
todellakin jäädä pois? Mutta nähtyäni niin paljon vaivaa sitä varten
en juuri mielelläni tekisi sitä ainoastaan sen vuoksi, että veljeni
koira, josta en edes koskaan pitänyt, on kuollut."
"Minä menen", lisäsi hän ilostuen, "ja otan vastaan vieraat
teennäisesti hymyillen; ja joka kerta kun huomaan hänen katselevan
minua, olen minä vaivoin pidättäväni kyyneleet ja hän ajattelee
itsekseen:
"Uljas tyttö! Kuinka ylevästi hän taistelee esiintyäkseen tyynenä
maailman silmissä! Ei kukaan voisi uneksiakaan katsellessaan tuota
näennäisesti säteilevää olentoa, että niin iloiselta kuin hän
ulkonaisesti näyttääkin, kätkee hän rinnassaan suuren surun, joka
jäytää hänen elinjuuriaan."