Eräänä kauniina kesäaamuna vuonna 1835 ratsasti kaksi miestä oivallisen
mustatäpläisen newfoundlandilaiskoiran seuraamana pitkin Karampanguesin
rantoja. Tämä pieni joki juoksee Araukanian läpi, ja sitä ympäröivät
hymyilevät laaksot ja hedelmälliset niityt. Kaukana idässä kohoavat
Andien mahtavat vuorenharjanteet, joiden juurella sijaitsevien
yksinäisten majojen valkoiset kalkkiseinät loistavat auringossa ja
antavat eloa tälle lumoavalle maakunnalle.
Ratsastajat, jotka niin äkkiä ilmestyivät esiin suloisesta villistä
luonnosta, olivat puetut Chilen kansallispukuun. Erämaan elämä oli
heille nähtävästi aivan outoa ja tuntematonta, sillä he ratsastivat
niin huolettomasti ja rauhallisesti, että olisi voinut luulla heidän
matkustavan turvallista tuttua maantietä myöten, eikä sellaisten
seutujen läpi, jotka ovat täynnä näkymättömiä vaaroja ja vastuksia.
He olivat muukalaisia, ranskalaisia, jotka olivat lähteneet
kotikaupungistaan Parisista koetellakseen onneaan täällä. Toinen oli
nuori, korkeintaan kaksikymmentäviisivuotias mies, jonka ylevistä
kasvonpiirteistä ja jalosta ryhdistä saattoi päättää, että hän oli
loistavissa olosuhteissa kasvanut ylimys, mutta kärsinyt paljon
kohtalon katkerista iskuista. Ludvig, Preboisin kreivi, oli aikoinaan
omistanut suuren maatilan, jonka hän oli kuitenkin kokonaan kadottanut
muutamien uhkarohkeitten epäonnistuneiden keinotteluyritysten takia.
Ainoa muisto tästä onnellisesta ajasta oli hänen uskollinen koiransa
Cesar, joka oli vannonut jakavansa ilot ja surut hänen kanssansa.
Valentin Guillos -- se oli toisen miehen nimi -- oli vain muutamia
vuosia vanhempi toveriansa. Hän oli isokasvuinen laiha mies. Hänellä
oli hiukan punertavat hiukset, auringonpaahtamat teräväpiirteiset
kasvot ja viisaannäköiset vaaleansiniset silmät. Koko hänen olemuksensa
todisti rohkeutta ja kyvykkyyttä. Vastakohtana ystävälleen oli hän
syntynyt köyhistä vanhemmista ja saanut nuoruusvuosinaan kovasti
taistella köyhyyttä vastaan. Varattomuus oli pakoittanut hänet
ansaitsemaan elatuksensa silmänkääntäjänä. Ludvigin isä, joka oli
eräässä tilaisuudessa tullut kiinnittäneeksi häneen huomiotaan, oli
pelastanut hänet hädänalaisesta asemasta antamalla hänen
harrastuksilleen määrätyn suunnan. Valentin oli päässyt luutnantiksi
sotaväkeen. Kunnialegionan risti koristi jo silloin hänen rintaansa,
kun onnettomuus kohtasi hänen ystäväänsä. Hän päätti -- huolimatta
siitä, että hänen omat tulevaisuudentoiveensa murskautuivat -- seurata
hyväntekijänsä poikaa, joka ei voinut enää oleskella kotimaassa, ja
olla hänelle sinä tukena, jota hän äkkiä muuttuneissa olosuhteissa
kipeästi kaipasi.
Heidän tulostaan Valparaisoon Chilessä oli jo kulunut monta kuukautta,
ja näinä aikoina olivat ystävämme tutustuneet niihin henkilöihin, jotka
vaikuttivat heidän myöhäisempiinkin elämänvaiheisiinsa ja jotka
esiintyvät myös kertomuksessamme. Seuratkaamme nyt kuitenkin ystäviämme
heidän matkallansa.
"Eikö ole todellakin hauska ratsastaa hyvällä hevosella erämaan halki?"
kysyi Valentin iloisesti seuralaiseltaan.
"No niin, mitä ratsastukseen tulee", sanoi tämä, "niin tiedän vain,
että olen istunut hevosen selässä neljästä asti aamulla, ja olen nyt jo
sangen väsynyt."
"Ystävä raukkani", sanoi Valentin huoaten tahdottomasti. "Minähän olen
kokonaan unohtanut, että olen hiukan vahvempi sinua, ja ettet ole vielä
tottunut pitkiin ratsastusmatkoihin. Olinpa oikea narri, kun en
muistanut sitä. Mutta pysähtykäämme ja levähtäkäämme nyt hetkisen."
Hän ratsasti muutamien suurien granaattiomenapuiden siimekseen, joiden
tuuheiden oksien lomitse aurinko ei päässyt paistamaan, ja jotka siis
tarjosivat heille oivallisen lepopaikan. Sitten hyppäsi hän hevosensa
selästä, ja Ludvig seurasi esimerkkiä. Molemmat istuutuivat maahan, ja
hevosten syödessä puiden reheviä versoja otti Valentin matkarepun
olaltaan ja veti sieltä esiin laivakorppuja, vuohenjuustoa ja palan
suolattua lihaa. Sitten alkoivat ystävykset syödä antaen Cesarillekin
osansa. Tämä istui vastapäätä heitä ja katseli tarkasti jokaista palaa,
jonka he pistivät suuhunsa.
"Kas niin, pahin nälkä on pian sammutettu", huomautti Valentin
lyhyesti, "sitten voimme vielä levätä hetkisen. Olemme nyt sangen
ihanalla seudulla, Ludvig, eikö totta? Vahinko vain, että aurinko
paistaa kovin kuumasti, ja tiet ovat huonoja. Mitäs ajattelet
matkastamme, veijari?" sanoi hän kääntyen Cesarin puoleen.
Koira pureskeli juuri suurta läskipalaa, mutta kuullessaan Valentinin
sanat heilutti se häntäänsä ja suuntasi viisaat silmänsä häneen,
merkiksi ystävällisestä myöntymisestä. Äkkiä kohotti se päätään,
kuunteli hetkisen ja alkoi sitten ulvoa.
"Hiljaa, Cesar, hiljaa! Mitä sinä tahdot? Etkö tiedä, että olemme aivan
vieraalla seudulla, ja ettei täällä ole yhtään ihmistä, joka..."
Hän kuunteli. Koira jatkoi ulvomistaan.
"Kummallista! Olisinkohan sittenkin erehtynyt? Cesarin täytyy vainuta
jotain, sen ulvonta on luonnotonta. Mikä sinuun nyt tuli, mikä sinua
vaivaa? Ehkä hirvi? Hm, se ei olisi hullumpaa!" Hän nousi ylös ja astui
pari askelta. Samassa kumartui hän, otti pyssynsä, ja seisoi hetkisen
kuin noiduttuna. "Cesar on aina oikeassa", mutisi hän. "Minä luulen,
Ludvig, että meidän täytyy ryhtyä puheisiin noiden kanssa."
Noin kahdenkymmenen askeleen päässä heistä oli kymmenen asestettua
intiaania hevosineen. He olivat puetut puelkojen pukuun. Heidän
hartioillaan riippui kirjavat viitat, päähinettä ei heillä ollut
lainkaan, ja hiukset, jotka olivat kiinnitetyt yhteen otsaa
ympäröivällä punaisella siteellä, olivat tasaiset ja pitkät. Kaikkien
kasvot olivat maalatut kirjavilla väreillä. Aseina oli heillä pitkät
keihäät, puukot, pyssyt ja kilvet, jotka olivat koristetut ihmisten
hiuksilla ja hevosten harjaksilla.
"Luuletko, että noilla veitikoilla on ystävälliset aikeet?" kysyi
Valentin.
"Hm, he ovat araukaneja -- antakaamme heidän joka tapauksessa tulla
lähemmäksi."
"Se on minunkin mielipiteeni. Ole kuitenkin varovainen!"
He virittivät pyssyjensä hanat ja odottivat jännittyneinä, mitä tulisi
tapahtumaan. Huomattuaan valkonaamat pysyivät araukanisotilaat aivan
liikkumattomina hevostensa selässä ja tarkastelivat heitä
kummastuneina. Vihdoin ratsasti eräs mies, joka näkyi olevan joukkueen
johtaja, hiukan eteenpäin ja antaen hevosensa tehdä kauniita liikkeitä,
laski hän keihäänsä maahan merkiksi rauhallisista aikomuksistaan, nosti
oikean kätensä rinnalle ja kohotti sitten molemmat päänsä yli.
"Marry, marry! Veljeni ovat muukalaisia. Minkätähden ovat he niin
kaukana heimonsa muista miehistä?"
Kysymys oli tehty espanjaksi ja vaikka se sointui aivan vieraalta,
koska intiaani puhui kurkkuäänellä, ymmärsivät nuoret miehet sen
sisällön.
"Villi näkyy olevan hiukan utelias", sanoi vanhempi heistä toverilleen.
"Vastaanko minä hänelle?"
"Tee se, Valentin, eihän siitä ainakaan ole meille vahinkoa."
"Olet oikeassa, minä koetan." Hän kääntyi nyt päällikön puoleen ja
sanoi lakoonisesti. "Me matkustamme."
"Minkätähden niin yksin?" kysyi tämä kummastuneena.
"Eihän meillä ole mitään kadotettavaa mukanamme", sanoi Valentin
nauraen.