I. KOHTAUS PUELKA-INTIAANIEN KANSSA.

Eräänä kauniina kesäaamuna vuonna 1835 ratsasti kaksi miestä oivallisen

mustatäpläisen newfoundlandilaiskoiran seuraamana pitkin Karampanguesin

rantoja. Tämä pieni joki juoksee Araukanian läpi, ja sitä ympäröivät

hymyilevät laaksot ja hedelmälliset niityt. Kaukana idässä kohoavat

Andien mahtavat vuorenharjanteet, joiden juurella sijaitsevien

yksinäisten majojen valkoiset kalkkiseinät loistavat auringossa ja

antavat eloa tälle lumoavalle maakunnalle.

Ratsastajat, jotka niin äkkiä ilmestyivät esiin suloisesta villistä

luonnosta, olivat puetut Chilen kansallispukuun. Erämaan elämä oli

heille nähtävästi aivan outoa ja tuntematonta, sillä he ratsastivat

niin huolettomasti ja rauhallisesti, että olisi voinut luulla heidän

matkustavan turvallista tuttua maantietä myöten, eikä sellaisten

seutujen läpi, jotka ovat täynnä näkymättömiä vaaroja ja vastuksia.

He olivat muukalaisia, ranskalaisia, jotka olivat lähteneet

kotikaupungistaan Parisista koetellakseen onneaan täällä. Toinen oli

nuori, korkeintaan kaksikymmentäviisivuotias mies, jonka ylevistä

kasvonpiirteistä ja jalosta ryhdistä saattoi päättää, että hän oli

loistavissa olosuhteissa kasvanut ylimys, mutta kärsinyt paljon

kohtalon katkerista iskuista. Ludvig, Preboisin kreivi, oli aikoinaan

omistanut suuren maatilan, jonka hän oli kuitenkin kokonaan kadottanut

muutamien uhkarohkeitten epäonnistuneiden keinotteluyritysten takia.

Ainoa muisto tästä onnellisesta ajasta oli hänen uskollinen koiransa

Cesar, joka oli vannonut jakavansa ilot ja surut hänen kanssansa.

Valentin Guillos -- se oli toisen miehen nimi -- oli vain muutamia

vuosia vanhempi toveriansa. Hän oli isokasvuinen laiha mies. Hänellä

oli hiukan punertavat hiukset, auringonpaahtamat teräväpiirteiset

kasvot ja viisaannäköiset vaaleansiniset silmät. Koko hänen olemuksensa

todisti rohkeutta ja kyvykkyyttä. Vastakohtana ystävälleen oli hän

syntynyt köyhistä vanhemmista ja saanut nuoruusvuosinaan kovasti

taistella köyhyyttä vastaan. Varattomuus oli pakoittanut hänet

ansaitsemaan elatuksensa silmänkääntäjänä. Ludvigin isä, joka oli

eräässä tilaisuudessa tullut kiinnittäneeksi häneen huomiotaan, oli

pelastanut hänet hädänalaisesta asemasta antamalla hänen

harrastuksilleen määrätyn suunnan. Valentin oli päässyt luutnantiksi

sotaväkeen. Kunnialegionan risti koristi jo silloin hänen rintaansa,

kun onnettomuus kohtasi hänen ystäväänsä. Hän päätti -- huolimatta

siitä, että hänen omat tulevaisuudentoiveensa murskautuivat -- seurata

hyväntekijänsä poikaa, joka ei voinut enää oleskella kotimaassa, ja

olla hänelle sinä tukena, jota hän äkkiä muuttuneissa olosuhteissa

kipeästi kaipasi.

Heidän tulostaan Valparaisoon Chilessä oli jo kulunut monta kuukautta,

ja näinä aikoina olivat ystävämme tutustuneet niihin henkilöihin, jotka

vaikuttivat heidän myöhäisempiinkin elämänvaiheisiinsa ja jotka

esiintyvät myös kertomuksessamme. Seuratkaamme nyt kuitenkin ystäviämme

heidän matkallansa.

"Eikö ole todellakin hauska ratsastaa hyvällä hevosella erämaan halki?"

kysyi Valentin iloisesti seuralaiseltaan.

"No niin, mitä ratsastukseen tulee", sanoi tämä, "niin tiedän vain,

että olen istunut hevosen selässä neljästä asti aamulla, ja olen nyt jo

sangen väsynyt."

"Ystävä raukkani", sanoi Valentin huoaten tahdottomasti. "Minähän olen

kokonaan unohtanut, että olen hiukan vahvempi sinua, ja ettet ole vielä

tottunut pitkiin ratsastusmatkoihin. Olinpa oikea narri, kun en

muistanut sitä. Mutta pysähtykäämme ja levähtäkäämme nyt hetkisen."

Hän ratsasti muutamien suurien granaattiomenapuiden siimekseen, joiden

tuuheiden oksien lomitse aurinko ei päässyt paistamaan, ja jotka siis

tarjosivat heille oivallisen lepopaikan. Sitten hyppäsi hän hevosensa

selästä, ja Ludvig seurasi esimerkkiä. Molemmat istuutuivat maahan, ja

hevosten syödessä puiden reheviä versoja otti Valentin matkarepun

olaltaan ja veti sieltä esiin laivakorppuja, vuohenjuustoa ja palan

suolattua lihaa. Sitten alkoivat ystävykset syödä antaen Cesarillekin

osansa. Tämä istui vastapäätä heitä ja katseli tarkasti jokaista palaa,

jonka he pistivät suuhunsa.

"Kas niin, pahin nälkä on pian sammutettu", huomautti Valentin

lyhyesti, "sitten voimme vielä levätä hetkisen. Olemme nyt sangen

ihanalla seudulla, Ludvig, eikö totta? Vahinko vain, että aurinko

paistaa kovin kuumasti, ja tiet ovat huonoja. Mitäs ajattelet

matkastamme, veijari?" sanoi hän kääntyen Cesarin puoleen.

Koira pureskeli juuri suurta läskipalaa, mutta kuullessaan Valentinin

sanat heilutti se häntäänsä ja suuntasi viisaat silmänsä häneen,

merkiksi ystävällisestä myöntymisestä. Äkkiä kohotti se päätään,

kuunteli hetkisen ja alkoi sitten ulvoa.

"Hiljaa, Cesar, hiljaa! Mitä sinä tahdot? Etkö tiedä, että olemme aivan

vieraalla seudulla, ja ettei täällä ole yhtään ihmistä, joka..."

Hän kuunteli. Koira jatkoi ulvomistaan.

"Kummallista! Olisinkohan sittenkin erehtynyt? Cesarin täytyy vainuta

jotain, sen ulvonta on luonnotonta. Mikä sinuun nyt tuli, mikä sinua

vaivaa? Ehkä hirvi? Hm, se ei olisi hullumpaa!" Hän nousi ylös ja astui

pari askelta. Samassa kumartui hän, otti pyssynsä, ja seisoi hetkisen

kuin noiduttuna. "Cesar on aina oikeassa", mutisi hän. "Minä luulen,

Ludvig, että meidän täytyy ryhtyä puheisiin noiden kanssa."

Noin kahdenkymmenen askeleen päässä heistä oli kymmenen asestettua

intiaania hevosineen. He olivat puetut puelkojen pukuun. Heidän

hartioillaan riippui kirjavat viitat, päähinettä ei heillä ollut

lainkaan, ja hiukset, jotka olivat kiinnitetyt yhteen otsaa

ympäröivällä punaisella siteellä, olivat tasaiset ja pitkät. Kaikkien

kasvot olivat maalatut kirjavilla väreillä. Aseina oli heillä pitkät

keihäät, puukot, pyssyt ja kilvet, jotka olivat koristetut ihmisten

hiuksilla ja hevosten harjaksilla.

"Luuletko, että noilla veitikoilla on ystävälliset aikeet?" kysyi

Valentin.

"Hm, he ovat araukaneja -- antakaamme heidän joka tapauksessa tulla

lähemmäksi."

"Se on minunkin mielipiteeni. Ole kuitenkin varovainen!"

He virittivät pyssyjensä hanat ja odottivat jännittyneinä, mitä tulisi

tapahtumaan. Huomattuaan valkonaamat pysyivät araukanisotilaat aivan

liikkumattomina hevostensa selässä ja tarkastelivat heitä

kummastuneina. Vihdoin ratsasti eräs mies, joka näkyi olevan joukkueen

johtaja, hiukan eteenpäin ja antaen hevosensa tehdä kauniita liikkeitä,

laski hän keihäänsä maahan merkiksi rauhallisista aikomuksistaan, nosti

oikean kätensä rinnalle ja kohotti sitten molemmat päänsä yli.

"Marry, marry! Veljeni ovat muukalaisia. Minkätähden ovat he niin

kaukana heimonsa muista miehistä?"

Kysymys oli tehty espanjaksi ja vaikka se sointui aivan vieraalta,

koska intiaani puhui kurkkuäänellä, ymmärsivät nuoret miehet sen

sisällön.

"Villi näkyy olevan hiukan utelias", sanoi vanhempi heistä toverilleen.

"Vastaanko minä hänelle?"

"Tee se, Valentin, eihän siitä ainakaan ole meille vahinkoa."

"Olet oikeassa, minä koetan." Hän kääntyi nyt päällikön puoleen ja

sanoi lakoonisesti. "Me matkustamme."

"Minkätähden niin yksin?" kysyi tämä kummastuneena.

"Eihän meillä ole mitään kadotettavaa mukanamme", sanoi Valentin

nauraen.

Araukanien päällikkö: Intiaaniromaani · 第 7 / 38 题