Ken ei muistais kesää,
räystään pikkupesää,
ken ei auvojaan
ikiarmaitaan?
Ken ei kanssa tuulen --
joka mies, niin luulen --
juossut kilpaa ois
poikki nurmen pois?
Ken ei valkosantaan
rakkaasen ois rantaan
riemuin rientänyt,
uimaan entänyt?
Uimasta kun tultiin
viileet, raikkaat oltiin,
laivat laskettiin
kaukomaille, niin.
Kun nuo mahlat juoksi,
suurten koivuin luoksi
metsään riennettiin,
mahlat ahmattiin.
Siitä kaskimaille
noille noekkaille
maita raatamaan,
paloks saattamaan!
Ah, jo nurmimaalle
tuolle tuoksukkaalle
heinäväen luo,
tuohan tuuma, tuo!
Tulee helle hyvä,
onpa joki syvä
siinä -- siihen vaan
uida polskimaan!
Siell' on lumpeet lempeet,
pohjaheinät hempeet...
Mutta katsokaas,
mik' on tuossa taas!
Siell' on mutka laaja,
rantaruoho taaja,
siinä kala suur
polskahutti juur.
Sitä kangen kanssa
piiloruohostansa
pian häätämään,
niskaan iskemään!
Mitäs pojat ylväät,
suurten tuumain pylväät!
Pian puetaan,
rantaan joudutaan!
Siellä roiskis, räiskis!
Oi voi, ploiskis, mäiskis,
veteen suin ja päin
pojat syöksyy näin,
rantaliettymältä
pahoin viettävältä,
veteen viekkaaseen
ploiskis kaikkineen!
Mitäs tuosta huolta,
pian päästään tuolta,
pian päivyt tuo
kuivaa vaatteet nuo.
Siitä kunnahille
kukkarikkahille,
kukat poimimaan,
marjat maistamaan!
Kunnes ladon luota --
kuunnelkaapas tuota! --
ääni tuttu soi:
"Keitto kypsyy, hoi!"