-- Hän olisikin mieletön, ellei pyytäisi...
-- Se oli todellakin hävytöntä!
-- Mutta se oli ihan jännittävää!
-- Oli... oli se...
LUND. Mutta meidän hauska iltamme taisi mennä piloille.
LINDÉN. Siltä melkein tuntuu...
Samassa palaavat Mirjam ja Storm, jolla on
lautasellaan viinirypäleitä.
MIRJAM. Te siis pidätte enemmän ranskalaisista näytelmistä?
STORM. Kyllä.
Kun hän tulee sisäpuolelle, kumartaa hän hiukan ja lausuu
sydämellisellä äänellä, jossa vielä kuvastuu hillitty
mielenliikutus.
Minun täytyy pyytää teiltä kaikilta anteeksi, että saatoin teidät
sellaiseen kiusalliseen asemaan. Toivon kuitenkin vilpittömästi,
ettette antaisi sen enempää vaikuttaa iltaanne.
USEAT ÄÄNET iloisesti ja ystävällisesti.
-- Ettehän te millään tavalla ollut siihen syypää.
-- Ei mitenkään, herra Storm!
-- Päinvastoin!
LINDEVALL lämpimästi. Ei mitään, veli hyvä... Se vahinko sinulle vain
sattui, kun näin myöhään tulit, ettet kuullut emäntämme soittavan --
vieläpä sinun lempisäveltäjääsi Sibeliusta.
STORM. Todellakin! Eihän vain Valse tristeä?
LINDEVALL nauraen. Juuri sen hän soitti!
STORM. Minua vaivaa sitten tänään kova onni! Jospa sen olisin tietänyt,
niin olisin tullut vaikka miten...
MIRJAM hymyillen. No, ei vahinko ollut niin suuri, herra Storm!
STORM. Oli... kyllä se oli minulle vahinko... -- (Katsoen Mirjamiin
ihailevan tutkivasti, lisää hetken kuluttua hiljaa) -- Pidättekö tekin
siitä -- sellaisesta musiikista?
MIRJAM. Kyllä -- minä suorastaan ihailen sitä. No, enkö minä saisi
pitää siitä?
STORM. Tietysti saatte! Se minua juuri ilahduttaa... Mutta nyt olen yhä
enemmän pahoillani, etten kuullut teidän sitä soittavan.
MIRJAM katsoo Stormiin omituisen kiehtovasti ja sanoo hiljaa. Ehkäpä...
ehkäpä minä saan soittaa sen teille joskus toiste...?
STORM sydämellisesti. Minä olen teille hyvin kiitollinen
lupauksestanne!
LINNEA. Te rakastatte siis musiikkia, herra Storm?
STORM. Suuresti.
LINNEA. Niin, mitä olisikaan elämä ilman musiikkia! Ja musikaalisesti
sivistyneelle ihmiselle se muuttuu suorastaan välttämättömäksi...
Teille, joka tietysti tunnette musiikin ihan perinpohjin, on...
STORM vilkkaasti, keskeyttäen. Päinvastoin! -- Ah, suokaa anteeksi,
että keskeytin teidät -- tein sen aivan huomaamattani... Niin, minun
piti vain sanoa, että tunnen sangen vähän musiikkia. Ja niin paljon
kuin musiikkia rakastankin, niin en aio koskaan ruveta sitä
teoreettisesti tutkimaan. Minä pelkään kadottavani silloin jotakin...
MIRJAM. Kadottavanne -- sehän on intresantti käsitys. Mutta sitä
suuremmalla mielenkiinnolla kuulisin, mitenkä musiikki teihin vaikuttaa
-- mitä tunteita ja mielikuvia se teissä synnyttää...
STORM sydämellisesti. Tiedättekö, minusta ei tässä yhteydessä
kannattaisi puhua lainkaan! -- (Hymyillen häveliäästi) -- Minä olen
siinä suhteessa aivankuin jokin mustalainen -- sillä joskus vaikuttaa
musiikki minuun aivan naurettavasti.
LINNEA. Naurettavasti...? Miten se olisi mahdollista?
STORM avomielisesti. En tiedä, mutta niin se vain on... Kerrankin
saatoin itseni suorastaan naurunalaiseksi...
SYLVIA innostuneena. Oi kertokaa se, herra Storm... Olisi niin hauska
kuulla...
Painaa hämmentyneenä katseensa alas.
STORM hymyillen sydämellisesti. Olisiko teistä hauska kuulla, miten
minä olen ollut naurunalainen...? Niinkö? -- No, voinhan sen kertoakin,
ei se mitään vaarallista ole... Niin -- minä olin juuri äskettäin
tullut yliopistoon ja kuuntelin soittoa eräänä iltana puistossa;
soitettiin erästä sovitusta, jossa on paljon kansanlauluja. -- Silloin
sattui korviini eräs sävel, laulu -- niin läheinen ja samalla kaukainen
ja suloinen, että minä aivan huumaannuin... Se oli laulu, jota en ollut
kuullut senjälkeen kuin aivan pienenä lapsena... Ja äkkiä muistin
kaikki... Tuon lyhyen sävelen aikana minä elin uudelleen kappaleen
lapsuuteni elämää. -- (Muistojensa valtaamana) -- Minä olin olevinani
vielä pieni poika, joka paitasillaan meni eräänä ihanana aamuna isän
luokse heinäpellolle... ja jolle heinäväki nauroi... Minä näin
äitinikin vielä nuorena -- samanlaisena kuin silloinkin, kun hän lauloi
tuota laulua... Enkä minä sillä hetkellä muistanut lainkaan sitä, että
olin elänyt jälkeenpäin, kasvanut isoksi, käynyt koulua ja ehkä hiukan
kärsinytkin. En sitäkään, että äiti oli jo kauan maannut mullan alla...
en mitään... Ja silloin lakkasi soitto yht'äkkiä, kuului joitakin
kättentaputuksia -- ja taas minä näin väkijoukon, ravintolan värilliset
sähkölamput, ympärillä mustan syysillan... Ja minusta tuntui aivankuin
olisin juuri silloin kadottanut ainiaaksi jotain kallista ja
rakastettua... niinkuin olisin saanut hirveän iskun -- ja minun täytyi
nojautua puuhun... Minä en ollut itkenyt kahdeksaan vuoteen, mutta
silloin minä itkin. -- Muuttuen iloisemmaksi -- Ja aiheutin tietysti
ilmeistä huvia verrattain suurelle katselijajoukolle.
SYLVIA kääntyy poispäin ja pyyhkii silmiään. Useat näyttävät
liikutetuilta.
LINNEA kuiskaa liikutettuna. Kummallista...
STORM. Ja ajatelkaa, se ei ollut kerrassa mikään... Se oli vain
tavallinen kansanlaulu -- (Hämillään) -- Mutta hyvät ystävät... nyt
minä myöskin teen itseni naurettavaksi kertomalla tuollaista
joutavaa...
ÄÄNIÄ innokkaita, vastustavia.
-- Ette mitenkään, herra Storm!
-- Mitä te puhuttekaan...
-- Päinvastoin!
-- Siitä on kauan, kun olen kuullut jotakin noin mielenkiintoista...
INGRID, joka on pistäytynyt ruokailuhuoneessa, menee Mirjamin luokse ja
kuiskaa jotain hänen korvaansa.
MIRJAM. Olkaa ystävällisiä ja menkää ottamaan teetä!