Oli ihmeteltävä yö, yö, jollaista vain nuorena eletään, arvoisa
lukijani. Lukematon joukko tuikkivia tähtiä kimalteli kirkkaalla
taivaslaella ja tuonne ylös silmäillessä täytyi ehdottomasti kysyä:
"Onko mahdollista, että sellaisenkin taivaan alla elää oikullisia,
pahoja ihmisiä?"
Onhan tuo lapsellinen kysymys, arvoisa lukija, hyvinkin lapsellinen,
mutta se tuli useammin mieleeni kuin teille, hyvät herrat!...
Puhuessani oikullisista, pahoista ihmisistä, muistan minä omituista
kuljetustani koko tuona päivänä. Aamusta varhain rasitti minua
raskasmielisyys. Äkkiä pälkähti päähäni, että kaikki pakenivat, kaikki
jättivät minua. -- Tietysti kysyy jokainen: "Kutka kaikki?" -- Jo
kahdeksan vuotta elän minä Pietarissa, enkä ole tuskin tuttavaakaan
osannut hankkia.
Mutta mitä minulla on tuttavista? Ilman niitäkin on minulle koko
Pietari tuttua. Senpä vuoksi näytti minusta ikäänkuin kaikki minut
jättäisivät, kun koko Pietari yhdellähaavaa läksi liikkeelle ja meni
maahuviloihinsa. Kamalalta tuntui minusta jäädä yksinäni ja myötäänsä
kolme päivää juoksin minä murheessa ja tuskassa, tarkoituksetta, läpi
kaupungin, käsittämättä, mitä minussa tapahtui. Jos menin yli Nevskyn
tai kävelin kesäpuistossa tai pitkin virran rantaa -- ei ainuitakaan
kasvoja enään, joita olin tottunut kaiken vuotta kohtaamaan, määrättynä
hetkenä, samalla paikalla.
He eivät luonnollisesti tunne minua, mutta minä tunnen heidät. Minä
tunnen heidät tarkasti, minä olen tutkistellut heidän naamansa, minä
iloitsen, kun he ovat tyytyväisiä ja tulen synkkämieliseksi, kun hekin
synkistyvät. Minä olen milt'ei ystävyyden suhteissa erään ukon kanssa,
jonka minä jokapäivä, määrätunnilla, kohtaan Fontankalla. Hän puhuu
aina itsekseen ja huitoo vasemmalla kädellään, samalla kuin hän
oikeassaan pitää pitkää, kultaisella päällä varustettua kierokeppiä.
Hän on jo huomannut minut ja osoittaa vilkasta mielenkiintymystä minua
kohtaan. Ell'en minä joskus, sattumalta, ole määrähetkellä Fontankalla,
niin voin olla varma, että hän tulee levottomaksi. Sentähden olimme
toisinaan vähällä tervehtää toisiamme, erittäinkin jos me kumpikin
olimme hyvällä tuulella. Sitten taaskin, ellemme kahteen päivään olleet
nähneet toisiamme ja kolmantena jälleen kohtasimme, tartuimme
ehdottomasti hattuihimme, mutta vielä oikiaan aikaan oivalsimme asian
oikian laidan, annoimme käden vaipua ja menimme myötätuntoisina
toistemme ohitse.
Talotkin ovat minulle tuttuja. Astuessani pitkin katuja näkyy jokainen
tunkeutuvan esiin, katselevan minua kaikkine ikkunoineen, ikäänkuin
tahtoisivat sanoa: -- "Hyvää päivää! kuinka voitte? Minä olen, Jumalan
kiitos, terve ja toukokuussa saan minä vielä yhden kerroksen."