Sairaanloisten hengentilain kuvaileminen on kertovalle kirjailijalle
vaikeimpia tehtäviä, mikä ei aina ota onnistuakseen. Usein ovat
sellaiset kuvaukset pintapuolisia, osaksi aivan epätosiakin, mutta
usein koetetaan niitä kokonaan välttääkin.
Ja kuitenkin on elämän kuvaus epätäydellinen, jos henkiset sairaustilat
jätetään pois. Me kohtaamme niitä elämässä useammin kuin itse
tiedämmekään, sillä hengen sairaus, jonka syyt ovat niin monilukuiset,
ei ole harvinaisempi, kuin joku muukaan sairaus.
Venäjän kirjallisuudessa löydämme lukuisia kertomuksia kaikenlaisista
sieluntiloista. Melkein jokainen mainittava venäläinen kirjailija,
niinkuin esim.: Gogol, Sollogub, Turgenjev, Pissemsky, Gontsharov,
Tolstoi, Soltikov y.m. ovat sellaista esittäneet.
Mutta ei kukaan muu maailman kirjailija ole hengensairasten tilaa niin
laajaperäisesti esittänyt kuin Dostojevsky. Hänen teoksessaan tapaamme
melkein kaikki tilat ja kohdat, erakosta alkain, jonka elämä liikkuu
säännöllisen ja sairaan tilan välillä, aina raivohulluun saakka.
Mutta ei ainoasti kuvauksiensa lukuun, vaan myös havaantojensa
terävyyteen ja hienouteen katsoen ja kertomuksensa elämän
todellisuuteen ja tarkkuuteen nähden on Dostojevsky merkittävä
poikkeus. Venäläiset kirjallisuushistorijoitsijat asettavat hänet tässä
suhteessa Shakespearen rinnalle ja nimittävät hänen koottuja teoksiaan
täydelliseksi psychopathologiaksi, mikä on luonnontieteilijänkin
arvoista. Käsittääksemme Dostojevskyn mestarillista esitystä, on
oikeastaan lyhyt valmistus psychiatriassa tarpeellinen.
Kukin Dostojevskyn lukuisista romaaneista ja kertomuksista sisältää
vähintäänkin yhden lajin hengensairautta. Seuraava kertomus tekee
sentähden erityisen vaikutuksen, että kertoja itse on henkisesti sairas
tyyppi ja itsekin nimittää itsensä sellaiseksi.