Viime tingassa muutettiin taistelumääräystä vielä sikäli, että
vuoritykin tuli määrättiin alkavaksi vasta klo 4,30 iltapäivällä.
Odotettuja lisäammuksia ei näet aamupäivällä saapunut, ja kun tykin
käytettävissä oli vain noin 60 panosta, katsottiin tarpeettomaksi
paljastaa tykin verrattain vaaranalaista asemaa ennen aikojaan.
Haubitsipatteri alotti ammuntansa jo aamusta päivin ja puolipäivän
jälkeen kiihtyi sen tuli melko ankaraksi. Siihen sijaan pysyi raskaan
patterin tuli koko päivän verrattain laimeana, sitäkin taisi vaivata
jo ammuksien puute, tuo meikäläisen tykistön ainainen vitsaus Karjalan
rintamalla.
Vuoritykin tuli oli lyhyen aikansa kiivasta, ja oli se, kun jälellä
olevat ammukset olivat pääasiallisesti shrapnelleja, kohdistettu
Mäkrän puoleisella aseman sivulla olevia vihollisen juoksuhautoja
vastaan. Vihollisen asemien lähettyvillä rynnäkkömääräystä
odottelevan jalkaväkemme vakuutuksen mukaan olikin tykkitulemme viime
hetkinä sangen tehoisaa, aiheuttaen sekasortoa ja pakokauhua sekä
vihollisen juoksuhaudoissa että myöskin veturitallin seutuvilla,
johon haubitsipatterimme tuli sai taas muutamia täyssattumia, niin
että rakennuksen ikkunat helisten karisivat alas ja pian alkoi
ikkuna-aukoista ja ovista suoltua myös kauhun valtaan joutuneita
vihollisen konekiväärimiehiä, joiden olo rakennuksen seinien sisällä
rupesi käymään liian kuumaksi.
Valitettavasti ei jalkaväen hyökkäys alkanut minuutilleen klo 5,
jolloin tykkituli lakkasi, vaan viivästyi joka taholla syystä tai
toisesta melkein 15 minuuttia. Tämä viivykki koitui arvaamattoman
kalliiksi ajanhukaksi meikäläisille. Vihollinen ehti näet sen aikana
enimmäkseen tointua tykkitulemme aiheuttamasta hämmingistä, ja niin
ottikin sen hyökkääjät joka puolella vastaan raivokkaalla kivääri-,
konekivääri- ja kartessitulella.
Se taistelu, joka sinä iltana suoritettiin Raudun aseman ympärillä,
oli rajumpi ja verisempi kuin yksikään tähänastisista. Vihollinen
puolustausi epätoivon vimmalla. Nähtävästi ryssät arvelivat, ettei
kaikkien niiden tuhojen jälkeen, joita ne olivat tarkoituksettomalla
tykkitulellaan ympäristökylille aiheuttaneet, ollut mitään armoa
odotettavissa, vaikka antauduttaisiinkin. Siksi eivät ne tahtoneet
antautua, vaan mieluummin kaatua ase kädessä. Hyökkääjät taas olivat
tällä kertaa päättäneet musertaa lopullisesti vihollisen vastarinnan.
Se oli jo kestänyt tarpeeksi kauan ja vaatinut meikäläisiltä monta
raskasta uhria.
Mäkrän puolella vei joukkoja rynnäkköön uusi pataljoonan päällikkö
Veikko Läheniemi, joka jalkahaavastaan huolimatta tahtoi tänä ratkaisun
päivänä ehdottomasti olla itse miestensä etunenässä. Sisukkaasti
tappelivatkin pojat ihaillun päällikkönsä läsnäolon innostamina. Jo
tunkeuduttiin vihollisen varustuksille, ja niille kerran päästyä
ei väistytty, vaikka vihollinen olisi mitä tehnyt. Siinä oteltiin
käsirysyssä, viholliset ja ystävät pyrkivät jo menemään aivan sekaisin,
ja raivo oli kuvaamaton molemmin puolin.
Yhtä kuuma oli leikki etelän puolellakin. Siellä tunkeutuivat jääkärit
ja niihin liittyvät vapaajoukot aivan veturitallin luo asti, onnistuipa
jo muutamien miesten päästä sen sisäänkin. Tällä puolella oli kuitenkin
aukean maanlaadun vuoksi vihollisen konekiväärituli niin tuhoisa, että
oli mahdoton päästä tarpeeksi nopeasti eteenpäin. Mieshukka alkoi
tulla liian suureksi, sekä jääkärijoukkoja että vapaaehtoisia kaatui
rivittäin, ja niin loppujen lopuksi täytyi eteneminen pysähdyttää.
Kaikkein paraiten onnistui hyökkäys kirkonkylän ja Leinikkälän
puolella. Meikäläisten onnistui Leinikkälän kohdalla murtaa leveä
aukko vihollisen varustettuihin asemiin. Tämän aukon kautta tunkeutui
pienempi joukko meikäläisiä sankarillisesti taistellen asema-alueelle
ja miehitti sen koilliskulmassa olevan suuren varastosuojan. Täältä
käsin alkoivat miehemme kiivaasti ampua asema-alueella sekaisin
kihiseviä, silminnähtävästi jo pahasti epäjärjestykseen joutuneita
vihollislaumoja odotellen vain apuväkeä hyvin alkaneen rynnäkkönsä
jatkamiseen.
Mutta silloin saapui kiihkeästi odotettujen apujoukkojen sijasta, ties
mistä väärinkäsityksestä johtunut määräys, jossa käskettiin vetäytyä
takaisin varastorakennuksesta. Hyvin vastahakoisesti toteltiin tätä
määräystä, joka sitten jälkeenpäin osottautuikin vääräksi. Ennen
peräytymistään pistivät pojat kuitenkin kaikiksi varoiksi varastosuojan
tuleen, ettei vihollinenkaan enää voisi sitä hyväkseen käyttää.
Tämän rehua y.m. tulenarkaa tavaraa sisältävän rakennuksen sakeaa
savua tunkeva, suuri paloroihu valaisi pian kaamealla hohteellaan koko
öisen taistelutantereen. Ilma oli raskas, pilvinen, ja sataa iskosti
märkää suojalunta. Niinpä ei palavasta rakennuksesta kohoava savu
päässyt ylöspäin, vaan levisi se ympäri asema-alueen kätkien pian sekä
hyökkääjät että puolustautujat kitkerään vaippaansa. Siellä savun ja
tulen keskellä rätisivät kiväärit, paukkuivat hyökkääjien käsipommit ja
vihollisen kartessit. Siellä taistelivat Karjalan valkoiset sankarit
kuolemaa halveksien ja vihollisen vimmatusta vastarinnasta yhä vain
kiihtyen. Joka hetki kylmeni ainaiseksi nuoria elämiä, mutta siitä
ei tällä kertaa enää välitetty, oli päätetty nujertaa vihollisen
vastustus maksoi mitä maksoi. Mutta ystävät ja viholliset alkoivat
tulen ja savun keskellä mennä kokonaan sekaisin. Mahdotonta oli enää
sanoa, missä oli meidän mies missä ryssä. Omat kuulat voivat toisella
puolen asema-aluetta tavata yhtä hyvin sieltä päin asemalle pyrkivän
meikäläisen kuin vihollisenkin.
Siksi keskeytettiin klo 2 aamulla rynnäkkö päivän valkenemiseen saakka
turhan mieshukan välttämiseksi. Joukoille annettiin määräys vetäytyä
hiukan lepäämään, vaiti vahva vahtiketju jätettiin tiukasti aseman
ympärille.
Vihollinen oli kuitenkin jo saanut tarpeensa eikä jäänyt enää
odottamaan päivän valkenemista, vaan päätti tehdä viimeisen epätoivon
kokeensa. Se kokosi taistelun päätyttyä kiireesti vielä taisteluun
pystyvät voimansa, sekä kuormastoa sen, mikä eloon jääneillä
hevosilla voitiin kulettaa. Asemalle jäävän tykistönsä se teki
käyttökelvottomaksi piilottaen tai särkien tykkien lukko-osat. Samaa
koetettiin tehdä myös konekivääreille, mikäli niitä ei voitu mukaan
ottaa. Asemaraiteilla olevat junat, joissa oli vielä suuret määrät
m.m. ammuksia sekä muita sotatarpeita, sytytettiin palamaan. Tämän
jälkeen ryhtyi vihollinen klo 7 tienoissa huhtik. 5 päivän aamuna
kaikkine voimineen uloshyökkäykseen Maanselän kylän puoleiselta aseman
länsisivustalta.
Meikäläisten pariinsataan mieheen nouseva saartoketju ei kestänyt
tiheinä massoina päälle tunkevan, kymmenkertaisen vihollisen painoa.
Hetkisen vastarintaa tehtyään se murtui, ja ryssät luulivat jo
itselleen auenneen ikävöidyn pelastuksen tien. Ne järjestäytyivät
tiheiksi marssikolonniksi ja läksivät näin, kuormasto keskessä,
samoamaan Maanselän kylää kohti.
Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen, jos mieli saada vihollisen karkumatka
estetyksi. Murtuneesta ketjusta lennätettiin hätäviesti Maanselän
kylään ja siellä olevat vähäiset voimat hälytettiin oitis vihollista
vastaanottamaan. Kaiken kaikkiaan saatiin kokoon muutama kymmeninen
vapaajoukkoihin kuuluvia sotilaita sekä kaksi kylässä lepäämässä
olevaa jääkärien konekivääriä. Mutta ei ollut aikaa voimasuhteiden
laskemiseen, jääkärivääpeli Kovero ja ratsuväen vahtimestari Trantman,
jotka tällä kriitillisellä hetkellä osottivat erikoista kylmäverisyyttä
ja neuvokkuutta, haalivat miehet ketjuun ja konekiväärit lennätettiin
paikalle.
Etumaiset vihollisjoukot olivat ennättäneet jo lähelle Maanselän
hovia, mutta siinä otettiin ne tuimalla tulella vastaan, aivan kuin
tien sulkijoilla olisi ollut suurempikin voima takanaan. Kieltämättä
olikin kylän puolustajille eduksi se, että vihollisen täytyi koko
ajan nousta vastamäkeä, osittain vielä aukeita peltoja pitkin. Siinä
niiden tiheät ketjut joutuivat oivalliseksi maaliksi meikäläisten
tulelle. Ja kun eteenpäin meno alkoi seisattua, häiritsivät takaapäin
tunkevat vihollislaumat ja tien täyttävä kuormasto pahasti järjestystä
vihollisen riveissä.
Tiukalle kyllä sittenkin alussa otti, harvaan puolustusketjuun alkoi
syntyä aukkoja, ja näytti olevan vain hetken kysymys sen lopullinen
murtuminen. Hammasta purren pidettiin kuitenkin puolia, sillä pianhan
voitiin odottaa muualta apuvoimia. Oli näet vihollisen läpimurrosta
jo kiidätetty viesti Orjansaareen, ja muuallakin kai siitä vähitellen
tieto leviäisi.
Mutta Maanselän alla olevassa notkossa tuli tungos yhä ankarammaksi,
ja kun jälkipäässä tulevat viholliskolonnat näkivät tämän pakotien
uhkaavan nousta pystyyn, alkoivat ne levitä tien eteläpuolella olevaan
metsään pyrkiäkseen sen kautta Maanselän ja siitä etelään olevan
Pöllänmäen rinteitä pitkin Raasulin maantielle ja sitä myöten rajalle.
Pian kuhisi koko metsä täynnä syvässä lumessa urrivia vihollisjoukkoja;
ja ensimäiset näistä alkoivat jo ennättää Raasulin tielle.
Hiukan etelämpänä tämän tien ja radan varrella oli, kuten aiemmin on
mainittu, jääkärien kenttävahdit rintama etelään torjuakseen rajalta
päin Raudun asemalle yrittävien vihollisjoukkojen hyökkäyksiä. Kun
nämä kenttävahdit huomasivat vihollisen pyrkivän pakoon Raasulin
tietä pitkin, käänsivät he oitis rintamansa takaapäin metsän
täydeltä tulvivia vihollislaumoja vastaan. Siinä tuokiossa alkoivat
täälläkin rätistä pakolaisten nenän edessä konekiväärit, ainoastaan
etumaiset, arviolta noin 160 miestä, olivat ennättäneet livahtaa
kenttävahtien ohitse käpälämäkeen; Yrittivät kyllä jälessä tulevistakin
kylmäverisimmät vielä murtautua jääkärien ketjun läpi Raasulin tielle,
mutta pian näkivät he tämän yrityksensä turhaksi, ja silloin syntyi
tällä taholla täydellinen sekasorto. Toiset alkoivat pyrkiä metsää
myöten takaisin Maanselän tielle, toiset tarpoivat sakeana ryöppyävässä
kuulasateessa tietämättä enää itsekään, minne päin heidän pitäisi
yrittää.
Tällä välin olivat aseman etelä- ja itäpuolella olevat meikäläisten
ketjut alkaneet tunkeutua asemalle, jonka ne pian miehittivät ryhtyen
ensi töikseen sammuttamaan ratapihalla palavia junia. Pitkistä, tulessa
olevista vaunuriveistä saatiinkin suuri osa pelastetuiksi siten, että
junat katkottiin ja vielä syttymättömät vaunut lykättiin kauemmas
palopaikalta. Ainoastaan kovalla rätinällä palavat ampumatarvevaunut
sekä joukko muita pahimmin palaneita täytyi jättää oman onnensa nojaan.
Toisten sammutellessa paloa kiiruhtivat toiset asema-alueen läpi
karkuun lähteneen vihollisen jälkeen ryhtyäkseen takaa-ajoon. Ei
heidän huolinutkaan pitkää matkaa samota, kun jo tapasivat lähellä
asemaa olevasta tienristeyksestä Maanselkään päin epäjärjestyksessä
kuhisevat vihollisen jälkijoukot. Neuvottomina koettivat nämä pyrkiä
vielä eteenpäin, vaikka kuulivat jo sekä edestään Maanselän rinteiltä
että myöskin etelästä päin sivultaan ankaran konekiväärien rätinän.
Mutta nyt alkoi heidän takanaankin sama laulu, ja pian joutuivat
leikkiin myös Mäkrän joukot rynnistäen kilvan asemalta tulevien kanssa
pakenevien selkään. Vihollinen oli joka puolelta saarrettu.
Kuvaamaton syntyi nyt sekasorto Maanselän alla olevassa notkossa. Joka
suunnalta meikäläisten tulen ahdistamina sulloutuivat vihollisjoukot
siinä yhä ahtaammalle alalle. Ajajiensa hoputtamina pillastuivat
kuormahevoset, kun ei päästy eteen- eikä taaksepäin. Ne heittäytyivät
ahtaalta tieltä syvään upottavaan hankeen, tai sortuivat tielle kuulien
tapaamana vetäen kukkuraiset kuormansa mukanaan kumoon. Miehiä kaatui
rivittäin, lopulta kolonnittain hirvittävässä ristitulessa. Tiellä,
tien varsilla, metsässä, joka paikassa makasi jo melkein toinen
toisessaan kiinni kuolleita tai henkitoreissaan vaikeroivia, ja elossa
olevat tarpoivat siinä päällä tallaten kuolevia ja haavoittuneita;
kompastellen ruumiskasoihin. Toiset yrittelivät vielä vastarintaa,
ampuivat umpimähkään minne päin sattui, toiset kirosivat tai huusivat
itkien ja vaikeroiden avukseen Jumalaa ja kaikkia avaran Venäjänmaan
pyhimyksiä. Mutta apua ei mistään päin tullut, jumalat ja pyhimykset
näyttivät tämän joukon hyljänneen, antoivat sen vastata raskaista
teoistaan, poltetuista kylistä, raiskatuista kodeista ja tuhaksi
pannusta temppelistä. Pelastuksensa tieksi olivat ryssät tämän tien
kuvitelleet, mutta se muuttui »kuoleman tieksi».
Ja vihdoin uskoi vihollinen leikin loppuneen. Se armeija oli ollut
punainen, mutta nyt ilmestyi valkoista. Puiden oksille, aidan
seipäisiin kohotettiin valkoisia rääsyjä antautumisen merkiksi, ja
kaikkialla kohosi ylöspäin ojennettuja käsiä.
Silloin lopetettiin tuli ja alkoi henkiin jääneiden aseista riisuminen.
Se vei hyvän aikaa, sillä vielä oli vihollisjoukkojen jätteitä
tuhatkunta asekuntoista miestä sekä siihen lisäksi vielä joku määrä
siviiliväkeä, enimmäkseen naisia, jotka olivat olleet vihollisarmeijan
mukana kaikenlaisissa hommissa ja saivat nyt pakomatkalla jakaa aseissa
olleiden kohtalon.
Viimeisessä, onnettomassa taistelussa kaatuneiden tai loppurytäkässä
hengettömiksi tallattujen luku arvioitiin jälkeenpäin 1,000 — 1,200
mieheksi. Kesti näet monta päivää, ennenkuin kaikki taistelussa
tuhoutuneet oli saatu metsistä kerätyiksi.
Vangit marssitettiin tiheissä kolonnissa Mäkrän kylään, jossa muun
suojan puutteessa, kun koko kylä oli majoitettu täyteen meidän omia
miehiä, täytyi muodostaa tilapäinen vankileiri avaralle pellolle.
Siihen sytytettiin roviot ja pantiin vahtiketju ympärille. Ja pian
nukkuivat nuo loppuun nääntyneet joukot rovioiden ympärillä taivasalla,
nukkuivat hämärän laskiessa ja hiljaisen, märän lumisateen tulla
tuhertaessa, nukkuivat nähtävästi ensi kerran viikkokauden valvomisen
perästä.
Raudun taistelu oli taisteltu loppuun.
Raudun asemalta saatu sotasaalis. — Raudun voiton merkitys.
Kun meikäläiset joukot tunkeutuivat Raudun asemalle, vallitsi
siellä vihollisen kiireisen paon jälkeen kuvaamaton sekasorto.
Useat rakennuksista olivat enemmän tai vähemmän rikki ammuttuja,
vielä kytivät yöllisen taistelun aikana meikäläisten sytyttämän
varastorakennuksen rauniot, ja ratapihalla paloivat parhaillaan suurta
rätinää pitäen vihollisen lähtiessään tuleen panemat sotatarvevaunut.
Kaikkialla ympäri koko asema-alueen virui maassa viime päivien
taisteluissa kaatuneita. Oli niitä myös koetettu talteen korjata,
vajoissa oli suuria ruumiskasoja, samoin useissa muissa suojissa. Koko
asema-alue näytti yhdeltä ainoalta avonaiselta kalmistolta.
Mutta miltei vielä runsaammin oli hajalleen kylvettyjä ampumatarpeita.
Niitä oli ryssien ampuma-asemilla, niitä oli teiden varsilla, niitä
oli halkopinojen vierillä, pihamailla, joka paikassa. Niitä oli
laatikoissa, irrallaan ja suurina röykkiöinä, niin ettei toisin paikoin
niiltä liikkumaan tahtonut päästä. Melkein sadulta tuntui meidän
pojista tuo loputon yltäkylläisyys. Meidän puolella oli pitkin talvea
saatu käytellä ampumatarpeita äärimmäisen säästeliäästi. Taisteluun
lähtiessä ja taistelun kestäessä oli aina kuulunut varotus: käytä
säästäen ampumavaroja! — Ja niitä oli säästetty, mutta monasti ne
sittenkin olivat pyrkineet kesken loppumaan juuri tulisimmassa menossa.
Täällä, täällä ei niitä siihen sijaan oltu säästetty. Suoranaiselta
synniltä tuntui mokoma kalliin tavaran tuhlaileminen. Näki hyvin, että
ryssä oli täällä ollut sekä tappelemassa että johtamassa. Eihän kukaan
muu viitsisi moista siivoa ympärillään nähdä.
Aikansa ihmeteltyään ryhdyttiin kuitenkin sotasaalista talteen
korjaamaan ja luetteloimaan. Mainitsen tässä niistä luetteloista vain
huomattavimmat erät:
Tykkejä 15 kpl, niistä useimmat aivan uusia, konekiväärejä 43 kpl,
kiväärejä useita tuhansia, 4 miinanheittäjää, muutamia satoja
tykinammuksia, paljon täysinäisiä konekiväärivöitä, noin 3 milj.
kiväärinpanosta, 4,000 käsipommia, suuri määrä tykistövaljaita ja
kärryjä, kuormastorattaita, sairasvaunuja, satuloita, sidetarpeita
ja lääkkeitä y.m. Ratapihalla oli useiden veturien lisäksi satoihin
nouseva määrä rautatievaunuja, suuret joukot niistä vielä täynnä
mitä erilaatuisinta tavaraa, enimmäkseen muonavaroja ja sotilaiden
vaatetustarpeita.
Tyhjiä tykinammushylssyjä oli talojen korkuiset vuoret kaikkien
tykkiasemien vieressä, samoin oli tunkioittain kiväärinpanoshylssyjä
juoksuhaudoissa ja konekivääripesien ympärillä. Kaikkiaan lienee Raudun
taistelualueelta korjattu tuota tavaraa talteen likipitäin 100,000
kiloa, puhumattakaan niistä tavattomista määristä,-mitä sotilaat
ja muut taistelualueelle joukottain virtailevat katselijat niitä
kulettivat mukanaan.
Vihollisen mieshukasta viimeisten suurten taistelujen aikana on
vaikea sanoa aivan varmoja numeroita. Asema-alueelta korjattiin
kyllä useita satoja ruumiita, mutta suurimman osan niistä olivat
kai ryssät koettaneet pois, kun junayhteys Raasuliin pysyi avoinna
melkein viimeisiin päiviin asti. Niinikään vakuutettiin venäläisten
pakomatkalle lähtiessään sytyttäneen useita täysinäisiä ruumisvaunuja
tuleen. Miten tuon jutun laita lieneekin, kalliiksi joka tapauksessa
voi Raudun retken sanoa ryssille tulleen. Piirityksen alkaessa
laskettiin heidän voimansa Raudussa ja Raasulissa yhteensä noin 4,000
mieheen. Näistä jäi Raudun asemalle saarroksiin vähintäin 3,000 miestä,
joista viime taistelun aikana pääsi pakenemaan noin 160 miestä.
Nämä karkuun päässeet viimeiset mohikaanit veivät Raudun katastrofista
ensimäisen viestin Raasuliin ja edelleen Pietariin asti, ja joka
paikassa pitkin matkan vartta oli sen viestin vaikutus kerrassaan
lamauttava. Niinpä Raasulista läksivät ryssät käpälämäkeen sen tiensä
meikäläisten tuloa odottamatta ja unohtaen lähtökiireessään kaikki
varastonsakin hävittämättä. Kun meidän joukot kaksi päivää Raudun
valloituksen jälkeen marssivat Raasuliin, korjattiin sieltä runsas
sotasaalis, josta mainittakoon 1,000 tykinpanosta, 8 kenttäkeittiötä,
kaksi veturia, rautatievaunuja y.m. Kaksi kilometriä Raasulista etelään
poltetun Sahajoen rautatiesillan luota saatiin vielä näiden lisäksi
yksi veturi ja parisenkymmentä rautatievaunua.
Yhtä suurta hämmästystä herätti Raudussa kärsitty tappio Pietarissakin.
Kaikki hyökkäysaikeet Rautuun päin kerrassaan raukesivat. Pietarin
punaisiin lehtiin alkoi ilmestyä kirjoituksia, joissa Raudun pakolaiset
kuvasivat kokemuksiaan vakuutellen, että Raudun rajalla oli valkoisilla
vähintäin 15,000 miestä valmiina rynnistämään rajan yli punaista
Pietaria kohti.
Se oli masentava tieto ja antoi tarpeeksi ajattelemisen aihetta.
Äkkiä huomattiin, että aivan punaisen Pietarin nurkkajuurella
kohotti uhkaavana päätään uusi mahti, vapaa Valkoinen Suomi, jonka
olemassaolosta tähän saakka ei oltu tahdottu tietää mitään. Oli kyllä
kuultu, että jossakin kaukana Keski- ja Pohjois-Suomessa oli valkoisia
alueita, mutta kaikki olivat olleet vakuutettuja, että ennen pitkää
nekin läikät hukkuisivat yli Suomenniemen leviävään punaiseen mereen.
Nyt näyttivät kuitenkin odotukset rupeavan pahasti pettämään, punaisten
päivät Suomessa ja sen mukana myöskin venäläisyyden päivät näyttivät
olevan luetut.
Siinä Raudun voiton poliittinen ja moraalinen merkitys. Se oli
ensimäinen kouraantuntuva opetus venäläisille, että Suomi lähtee
kulkemaan omia teitään, on saanut tarpeensa itämaisesta komennosta ja
rakentaa rajapyykkinsä selviksi. Maata hakemaan oli venäläiset sotilaat
Rautuun viekoteltu. Taisteluun lähtiessä oli heille kuuleman mukaan
luvattu, että Suomen vihattujen porvarien maat jaetaan punasotilaiden
kesken sitä mukaa kuin maata ehditään vain vallata. — No, olivathan
kyllä Rautuun jääneet saaneetkin maata — sen verran kuin ikuista untaan
nukkuakseen tarvitsivat. — Mutta muun maansa pitivät suomalaiset itse,
pahasti poltti näppinsä, jos meni heiltä sitä kärkkymään.
Epäilemättä tämä Raudussa annettu opetus oli omiaan jäähdyttämään
ryssien taisteluhalua myöskin muilla Suomen rintamilla. Tähän
saakka oli niille rintamille saatu aina lupauksin ja voitontoivein
vapaaehtoisia houkutelluksi. Nyt ei niihin lupauksiin ja
voitontoiveisiin enää kukaan uskonut, ja niinpä saivatkin Suomen
kapinalliset nähdä apulähteidensä rupeavan vähitellen ehtymään.
Raudun voitto saatiin samana päivänä kuin Tampereen suuri voitto. Se
oli ensimäinen kaunis ja suuri päivä Suomen vapaussodan historiassa.
Juhlamielin sitä päivää vietetyinkin koko Valkoisessa Suomessa, vieläpä
punaisten vallan alla huokailevassakin, sillä se päivä lupasi pian
vapauden aamun valkenemisen koko maalle.
Tampereen voiton rinnalla jää Raudun voitto ehkä vaatimattomaan varjoon
vapaussodan muistoja juhlittaessa. Mutta sillä on aina oma, aivan
erikoinen merkityksensä, juuri tuo merkitys, jota edellä painostin.
Mutta puhtaasti sotilaallisena saavutuksenakin se oli sangen
huomattava. Ensiksi se lopullisesti turvasi Karjalan rintaman aseman,
poisti näihin saakka uhkaavana häilyneen sivustaiskun vaaran. Toiseksi
se tasoitti tien valmiiksi Kiviniemestä Viipurin—Pietarin rataa kohti
suuntautuvaa hyökkäystä varten, kun Viipurin kohtalon hetki oli
joutunut. Ilman edelläkäyvää Raudun valloitusta ei hyökkäysmarssi
Viipurin—Pietarin liikeyhteyden katkaisemiseksi olisi voinut tulla niin
nopeana ja täydellisenä yllätyksenä kuin se sittemmin tuli. Toisin
sanoen, Raudun voitto edisti osaltaan yleisen strategisen suunnitelman
onnellista toteuttamista.
* * * * *
Raudun voittoa ei saatu ilmaiseksi. Se vaati raskaat uhrit kaikilta
siinä mukana olleilta joukko-osastoilta, ehkä suhteellisesti raskaammat
kuin yksikään toinen vapaussotamme mainehikkaista voitoista.
Aivan tarkkoja numeroita mieshukasta on kyllä vaikea esittää,
kun viimeisiinkin taisteluihin otti Karjalan I:sen rykmentin ja
jääkärijoukkojen lisäksi osaa erinäisiä pienempiä joukko-osastoja,
jotka oli vasta viime hetkessä tuotu rintamalle eivätkä oikeastaan
kuuluneet vielä minkään joukko-osaston rulliin. Jommoisellakin
varmuudella voi kuitenkin sanoa, että viimeisten suurten taistelujen
aikana kaatuneina kärsitty mieshukka nousi noin 400 mieheen.
Tästä tuli VIII:nnen jääkäripataljoonan osalle 106 miestä, loput
muiden, enimmäkseen Karjalan I:sen rykmentin joukkojen osalle.
Mieshukan suhteellinen suuruus käy täysin selville vasta sitten, kun
mainitsemme, että taistelussa mukana olleiden joukkojen lukumäärä
korkeimmillaan ollessa, sittenkun jääkärit olivat saapuneet, nousi
tuskin 2,000 mieheen.
Päällystöstään menettivät useat joukko-osastot parhaat miehensä.
Ennemmin on jo mainittu pataljoonan päälliköiden Lindbergin ja Aschanin
kaatuminen. Mutta näiden lisäksi meni monta muuta, joiden nimet
liittyvät häviämättömästi Raudun sankarimuistoihin.
Kaatui lopuksi myös Raudun taistelujen uupumattomin ja ihailtu
sankari, alusta alkaen mukana ollut Veikko Läheniemi. Kohtalo oli
kuitenkin hänelle suopea. Hän sai elävin silmin nähdä Raudun loistavan
voitonpäivän ja kaatui vasta noin viikkoa myöhemmin Kivennavan
Kauksamolla, jonne saakka hän Karjalan I:sen rykmentin joukkojen
etunenässä jo ennätti pataljoonilleen samota, ennenkuin yleinen
hyökkäys Viipurin—Pietarin rautatietä vastaan alkoi.
Jääkärijoukoistakin kaatui sinä lyhyenä aikana, jonka ne ennättivät
olla mukana, useita kyvykkäitä upseereja. Näistä mainittakoon kapteeni
Koskenalho ja luutnantit Hakkila sekä Hakkarainen. Upseerien lisäksi
kaatui vielä kymmenkunta kantajääkäriä.
Runsas oli siis tuonen sato. Mutta kaikki mukana olleet tajusivat,
että Raudun taistelu oli taisteltava voittoon, ja niin annettiin sen
vaatimat uhrit tinkimättä.
Ja kun ympäri laajan Karjalan maakunnan pitkillä veljeshaudoilla
kohoavista muistomerkeistä luetaan usean nimen alta Raudun nimi, niin
silloin muistetaan myös aina, että nuo sankarit kaatuivat kotimaansa
kynnyksellä. Heidät oli lähetetty rajaa puolustamaan, ja he puolustivat
sen pelastaen maakuntansa hävittävän vainolaisen jalkoihin joutumasta.
Se on nouseville polville velvoittava esimerkki uhraamaan kaikkensa
kauniin Karjalan hyväksi.