12) Muistakaa, että vihollinen pelästyy, kun pääsette sen
selkäpuolelle. Tämä tekee jo yksistään sen aseman niin huonoksi, ettei
meillä ole mitään syytä pelkoon. Täytyy liikkua vain urhoollisesti
ja varmasti sekä täyttää tarkoin päälliköiden käskyt, niin voitto on
meidän.
Tähdätkää, ennenkuin ammutte, katsokaa tarkoin, ettei omat miehet
joudu tulenne alaisiksi. Tätä varten täytyy pysyä järjestyksessä
ja jokaisen tietää, missä meikäläiset ovat. Tunnusmerkkinä tässä
kiertoliikkeessä on kaikilla meikäläisillä valkoinen nauha tai pieni
lippu kivääriin kiinnitettynä.
Uskon, että me karjalaiset ja savolaiset yhteisillä ponnistuksilla
pakotamme ryssät ja maanpetturit kiireesti lähtemään pois maastamme.»
Näemme siis, että kiertoliikettä suorittavien joukkojen piti hyökätä
vihollisen selkäpuolella radalle neljänä ryhmänä, joista pienimmät,
kokonaan suksimiehistä kokoonpannut ryhmät kauimmas Sahajoen ja
Viisjoen silloille sekä suuremmat rajan eteläpuolella olevalle Raasulin
rautatieasemalle ja rajan pohjoispuolella olevaan Raasulin kylään.
Aikalailla ällistyivät Palkealan kylän asukkaat, kun myöhään maalisk.
24 päivän iltana heidän kyläänsä alkoi suoltua teiden täydeltä
valkoisiin lumipukuihin puettuja suojeluskuntalaisia sekä Suvannolta
että Raudusta päin. Mutta tulijoilla ei ollut paljon aikaa kyläläisten
uteliaisuuden tyydyttämiseen, tulisella kiireellä majoittauduttiin
muutamaksi tunniksi nukahtamaan, ennenkuin lähdettäisiin uskaliaalle
retkelle melkein tiettömiä metsämaita myöten vihollisen miehittämälle
alueelle.
Kiireessäänkin luutnantti Aschan sentään jo illalla tarkasti joukkojen
perästä Kiviniemestä saapuneen kuormaston ja huomasi silloin,
että hänen joukkueensa tärkeinmät »matkaeväät» — 100 pullollista
petroleumia rajantakaisten siltojen polttamista varten — olivat
jääneetkin saapumatta. Ne oli jo aamupäivällä pantu Kiviniemessä
erityiseen kuormaan, mutta anteeksiantamattomasti hätiköiden oli
rykmentin intendenttuuri, joka näihin saakka oli toiminut kiitettävällä
täsmällisyydellä, unohtanut juuri tuon tärkeimmän kuorman lähettämättä.
Koko Palkealan kylästä ei löytynyt petroleumia juuri nimeksikään, ja
niinpä soitti luutnantti Aschan yöllä Mäkrälle pyytäen sitä tulisen
kiireellä hänelle toimittamaan, muuten olisi koko matkalle lähtö
tarkotuksetonta. Mäkrältä lähetetyinkin klo 2 aamulla maalisk. 25
päivänä pyydetty petroleumimäärä, mutta myöhästytti tämä harmillinen
viivykki kokonaista kaksi tuntia joukkojen lähtöä, jonka piti tapahtua
heti puoliyön jälkeen.
Niinikään muutettiin aiempaa suunnitelmaa siten, että luutnantti
Aschanin ja rakuuna Kaivolan joukkueet päättivät toimia yhdessä ja
samota ensin kauempana, noin 9 km matkan päässä rajalta olevalle
Viisjoen sillalle.
Matka Palkealasta rajalle suoritettiin alkutaipaleesta hevosilla ja
hevosteiden loputtua lopputaival suksilla. Siitä suoriuduttiinkin
nopeasti, ja kaikki kolme ryhmää erosi toisistaan reippain mielin
kukin omaa, kieltämättä hiukan uhkarohkealta näyttävää urakkaansa
suorittamaan.
Kiertoliikettä suorittavien joukkojen hyökkäys tuli viholliselle
täydellisenä yllätyksenä. Yksin ajoin joutuivat radalle luutnantti
Lindbergin ja vänrikki Sainion joukot. Ensinmainittu kiersi rajan
Suomen puolella olevan Raasulin kylän pohjoispuolitse ja hyökkäsi
aamuhämärissä kylään, jossa oli vihollisen paikallisesikunta ja
vahva vartiosto. Syntyi lyhyt, tulinen tappelu, jossa vihollinen
tuli perinpohjin nujerretuksi. Meikäläiset miehittivät esikunnan
majapaikkana käytetyn kauppias Myöhäsen talon saaden haltuunsa kaikki
vihollisen asiakirjat ja varastot, m.m. kokonaisen hevoskuorman
kiväärejä, suuren määrän ammuksia, 18 vankia y.m. Kaksi vihollisen
pääjohtajaa ampui itsensä suostumatta antautumaan elävänä meikäläisten
vangiksi.
Pian kuitenkin tilanne muuttui. Meikäläiset eivät olleet radalle
tultuaan ehtineet katkaista puhelin- ja lennätinlankoja, ennenkuin
vihollinen ehti lähettää ensimäisen hätäviestin Raudun asemalle.
Tästä oli seurauksena, että sieltä kiiruhti pian täydellä höyryllä
Raasuliin panssarijuna ryhtyen oitis taisteluun luutnantti Lindbergin
joukkojen kanssa. Aukeassa kylässä oli meikäläisten aseina kerrassaan
epäedullinen, ja niinpä vetäytyi luutnantti Lindberg joukkoineen metsän
laitaan jatkaen siellä kuitenkin vastarintaa iltahämärään asti.
Tällä välin oli panssarijunan lisäksi tullut Raasuliin viholliselle
muutakin apuväkeä, ja kun panssarijunan johtaja oli huomannut
heikäläisten päässeen täydellisesti tilanteen herroiksi, jatkoi se
junineen matkaa rajan yli Raasulin asemalle, josta myöskin kuului
ankara konekiväärien rätinä.
Siellä otteli vänrikki Sainio komppaniansa kera suuren Raasulin aseman
herruudesta. Hän oli hyökännyt asemalle suoraan idästä ja saanut sen
jo kiivaasti tapellen melkein kokonaan miehitetyksi, kun hätään joutui
vihollisen panssarijuna. Nähtyään tämän tulla jyristävän vetäytyivät
meikäläiset hiukan taaksepäin, ja tätä peräytymistä johtaessaan sai
vänrikki Sainio vaikean haavan rintaansa tullen kykenemättömäksi
taistelua johtamaan. Päälliköttä jäänyt komppania näki taistelun
jatkamisen kerrassaan ylivoimaista vihollista vastaan hyödyttömäksi ja
jätti asema-alueen klo 4 tienoilla iltapäivällä vetäytyen koko ajan
vihollisen rynnäkköjä torjuen vähitellen metsään ja sitä tietä takaisin
joukkojen yhtymäkohtaan Palkealan tielle.
Kaikkein paraiten suosi onni luutnantti Aschanin johtamaa lentävää
osastoa. Se pääsi Viisjoen sillalle aivan kuin varas yöllä; sillan
6-miehinen vartiosto oli meikäläisten äkillisestä ilmestymisestä niin
pökertynyt, ettei se ennättänyt edes apua mistään päin hälyttää,
ennenkuin se oli tehty vaarattomaksi.
Meikäläiset tekivät sillalla puhdasta jälkeä. Ensin se räjäytettiin,
sen jälkeen valeltiin sillan jäännökset huolellisesti öljyllä ja
sytytettiin palamaan. Eikä luutnantti Aschan tyytynyt vielä tähänkään,
vaan samosi rataa pitkin kauemmas etelään Lempaalan asemalle asti,
valtasi sen, särki aseman suuren vesitornin sekä sytytti osan
asemarakennusta tuleen. Vasta tämän jälkeen hän läksi pitkin rataa
paluumatkalle joutuakseen vielä ennen yön tuloa lähempänä Suomen
rajaa olevalle Sahajoen sillalle ja täydentääkseen sen tuhoamisella
hävitystyönsä.
Vänrikki Sainion komppanian peräydyttyä Raasulin asemalta oli sieltä
kuitenkin kiiruhtanut vihollisosastoja Sahajoelle, ja kun vihollisen
panssarijunakin hääräsi edestakaisin radalla, täytyi luutnantti
Aschanin sinä iltana jättää silta rauhaan. Hän voi kuitenkin olla
sangen tyytyväinen jo siihenastisiinkin ennätyksiinsä palatessaan
iltamyöhällä Palkealaan, jonne toiset joukot olivat jo ennen häntä
saapuneet.
Yön aikana saatiin Palkealaan hiukan lisäväkeä, ja varhain
seuraavana aamuna uudistettiin hyökkäys radalle tällä kertaa kahtena
joukko-osastona. Pienempää, eli lentävää osastoa johti edelleen
luutnantti Aschan, ja oli tämän joukon tehtävänä edellisen päivän
hävitystyön täydentäminen. Suurempaan osastoon olivat yhdistetyt kaikki
muut joukot, ja tuli tämän osaston luutnantti Lindbergin johdolla
saartaa Raasulin asema ja kylä sekä koettaa vallata ne.
Tälläkin kertaa suosi onni aluksi luutnantti Aschania. Hän sai
äkkirynnäköllä vallatuksi edellisenä päivänä hävittämättä jääneen
Sahajoen sillan ja tuhosi sen perinpohjin. Näin oli rata lähes 10 km.
matkalta tehty kokonaan käyttökelvottomaksi. Pietarista päin pääsivät
vihollisen junat ainoastaan Lempäälään asti ja Raudun puolelta Sahajoen
sillalle. Tämä aukko oli tarpeeksi suuri tehdäkseen raskasvarusteiselle
viholliselle miltei voittamattomia vaikeuksia juuri alkavan
kevätkelirikon aikana.
Raasulin aseman ja kylän valtausyritys ei siihen sijaan tänäkään
päivänä onnistunut. Tosin sai luutnantti Lindberg joukkoineen ne
jo saarretuksi johtaen itse hyökkäystä Raasulin kylän ja aseman
länsipuolelta, toisten ahdistaessa asemaa koillisen ja idän puolelta.
Urhokas päällikkö tunkeutui kuitenkin, vihollisen sitkeästä
vastarinnasta kiukustuneena, liian rajusti eteenpäin. Hänen miehensä
jäivät jälkeen, ja silloin kohdistivat miltei nenän edessä olevat
vihollisen konekiväärit tulensa tuohon hurjan rohkeaan mieheen, jonka
he kaikesta näkivät johtajaksi ja joka näytti tykkänään halveksivan
heidän kuuliaan.
Noiduttu ei kuitenkaan ollut pelottoman sankarin rinta. Pian osui
yksi turmanluoti maaliinsa, ja luutnantti Lindberg vaipui verissään
hangelle. Silloin unohtivat lähinnä takana olevat miehet vaaran ja
riensivät tuiskuna tulevasta kuularyöpystä huolimatta ihailemaansa
päällikköä pelastamaan. Luutnantti Lindberg selitti kuitenkin
miehille, että hän oli saanut tarpeensa ja vaati näitä jyrkästi
palaamaan ketjuun, ettei järjestys häiriytyisi. Samalla hän veti esiin
revolverinsa ja selitti miehilleen, että siinä on vielä muutamia
marjoja vihollisen varalta ja viimeinen häntä itseään varten.
Näin jäi tyynenä loppuaan odottamaan sankaripäällikkö. Kerrotaan, että
hän tosiaan henkitoreissa hangella maaten vielä taisteli viimeisen
taistelun päälle tunkevien vihollisten keskeen jouduttuaan. Malttoiko
hän säästää edes viimeistä luotia itselleen, siitä ei ole varmaa
tietoa. Hänen ruumiinsa saatiin pelastetuksi vasta jälkeenpäin. Se oli
alastomaksi ryöstetty ja runneltu.
Mutta päällikön sorruttua alkoivat meikäläisten rivit horjua
ja vetäytyä taaksepäin. Vihollinen oli ollut jo aika kireällä,
meikäläisten ketju jo paikotellen noin 50 metrin päässä vihollisen
asemista ja radasta, ja vaikka se vielä puolustautui epätoivon
vimmalla, olisi taistelu lopultakin saattanut ratketa meidän eduksemme.
Nyt täytyi kuitenkin antaa yleinen peräytymiskäsky, ensin aseman
länsipuolella taisteleville joukoille, ja kun niiden paluutie oli saatu
turvatuksi, myös itä- ja koillispuolella taisteleville.
Eivätkä päivän vastoinkäymiset päättyneet vielä tähänkään. Kun
luutnantti Aschan miestensä etunenässä palasi pitkin rataa
hävittämältään Sahajoen sillalta, tuli heitä vastaan kaksi
vihollissotilasta, jotka eivät Aschanin joukkoa huomanneet, ennenkuin
olivat joutuneet aivan luutnantti Aschanin eteen. Luutnantti Aschan,
rinnallaan rakuuna Kaivola, oli joutunut hyvän matkan joukkonsa edelle,
ja niinpä luulivat ehkä punikit olevansa tekemisissä ainoastaan kahden
miehen kanssa. Luutnantti Aschanin komennosta kohottivat miehet kyllä
kätensä ylös, mutta samassa laukaisi toinen revolverinsa, ja panos osui
suoraan luutn. Aschanin otsaan.
Se oli meno toisen sankarin ja sotilaiden ihaileman päällikön samana
päivänä, ja tämä isku oli sitä katkerampi, kun se tuli melkein
tapaturman tavoin. Masentunein mielin palasivat miehet loistavasti
suorittamaltaan retkeltä rakkaan päällikkövainajansa ruumis mukanaan.
Sodan kohtalottaret ovat oikukkaita...
Mutta siirtykäämme jo tapahtumiin Raudun aseman ympärillä. Kuten
muistamme, käskettiin taistelumääräyksessä Raudun asemaa puoliympyrässä
saartavien joukkojemme pitää yllä kiivasta tulta sitoakseen siten
vihollisen voimat ja helpottaakseen vihollisen selkäpuolella liikkuvien
joukkojen toimintaa.
Kun joukoille varhain maalisk. 25 päivän aamuna ilmoitettiin, että
meidän pojat sillä hetkellä taistelivat jo kaukana Raasulissa ja
siitä etelään pitkin rataa tuhoten sen minkä ennättivät vihollisen
liikeyhteyksiä Pietarin kanssa, nostatti tämä tieto kaikkialla suuren
innostuksen. Ei muistettu enää, että vihollisella oli niin hyvin
aseistukseen kuin miehistöön nähden ratkaiseva ylivoima, tai jos
muistettiin, ei siitä välitetty, vaan käytiin joka taholla kilvan
hyökkäykseen. Pitihän näet niitä rajalla ja sen takanakin tappelevia
poikia auttaa, kun kerran oli niin suuret asiat kyseessä.
Ikävä kyllä ei nytkään edes ainoa tykkimme ammuksien puutteessa voinut
olla juuri miksikään avuksi jalkaväelle. Niinikään oli saatu vain
muutama konekivääri entisten neljän lisäksi. Vihollinen puolestaan pani
heti meikäläisten hyökkäyksen alettua kymmenkunnan tykkiä paukkumaan,
ja sen konekiväärit vetelivät joka taholla pitkiä säveliä meikäläisiä
hyökkäysjoukkoja vastaan.
Siitä huolimatta mentiin eteenpäin. Kirkonkyläläiset, joita johtivat
jääkärivänrikki Siira ja komppanian päällikkö Männikkö, sivuuttivat
pian kirkonkylän ja aseman välillä olevan pienen joen. Sen yli päästyä
jatkettiin taivalta ankarassa kuulasateessa ja jouduttiin pieneen
Keripadan kylään, joka on noin 500 metrin päässä asemalta. Mutta ei
siihenkään pysähdytty vaan painettiin yhä eteenpäin, kunnes klo 3
tienoilla oltiin aivan vihollisen varustusten edessä.
Yhtä sisukkaasti ponnistelivat kirkonkyläläisten rinnalla Leinikkälän
joukot, johtajinaan luutnantti Pekkala sekä komppanian päälliköt
Pesonen ja Nissinen. Tosin näillä joukoilla oli vielä vaikeampi taival
— osaksi aukeita peltoja ja niittyjä — mutta eteenpäin piti mennä ja
niin mentiin mistään välittämättä, taakseen katsomatta.
Mäkrän ja Orjansaaren joukkoja johti tällä kertaa jääkärivänrikki
Skogström, tämän sivustan vanhan, treenatun johtajan Läheniemen
potiessa haavoittunutta koipeaan. Mutta eipä uusi johtaja tänä kuumana
päivänä pilannut edeltäjänsä mainehikkaita traditsioneja. Vaikka
vihollinen tälle sivustalle oli keskittänyt konekiväärejä melkein
ketjun tapaan ja lähetti niistä ihan sakeanaan kuulia hyökkääjäin
silmille, niin kuutisen tunnin tappelun jälkeen voi Skogström klo 3
tienoilla iltapäivällä raporteerata lyhyesti ja ytimekkäästi: »Olemme
vallanneet maantien aivan Raudun asemaa myöten.»
Oli siis tällä siivellä päästy aivan vihollisen tiilivarustuksille
asti, ja pian niille tunkeuduttiin muuallakin. Niillä puolustausivat
venäläiset kuitenkin epätoivon vimmalla, ja vaikka siellä ja täällä
puolustautujat saatiin jo asemistaan karkotetuiksi, niin ajautui niiden
tilalle uusia, eikä pysyväistä aukkoa saatu millään kohdalla sen
vahvaan varustusvyöhön repäistyksi.
Koko taistelun ajan piti vihollinen yllä hurjaa tykkitulta saaden
useita hyviä sattumia kirkonkylään sekä myöskin Mäkrälle, m.m.
aivan meidän esikuntatalomme ulkosuojiin. Vihollisen tykkitulesta
syttyi päivän pitkään useampia tulipaloja, jotka lisäsivät laajalla
taistelualueella riehuvan näytelmän suuremmoisuutta. Lopuksi alkoivat
ryssät syytää meikäläisten hyökkäysjoukkojen silmille tuiskunaan
kartesseja pelottavan ankaran konekivääritulensa lisäksi.
Mutta kyllä niillä ryssillä oli kuumat paikat itselläänkin. Meikäläiset
olivat jo joka puolella siksi lähellä, että tulemme pyyhki ristiin
asema-alueen yli. Se tuli teki tuhoisaa jälkeä vihollisen riveissä,
ja useammissa sadoissa sai vihollinen varmaan laskea sinä päivänä
kärsimänsä mieshukan.
Mutta taistelu ei päättynyt edes päivän loputtua, vaan sitä jatkettiin
hellittämättä puoliyöhön asti. Silloin otettiin vasta ensimäinen lyhyt
lomahetki, osa miehiä päästettiin syömään, toiset jäivät ketjuun
vihollisen varustusten edustalle. Hetkisen perästä vaihdettiin vuoroja,
ja kun sillä tavoin kaikki olivat saaneet hiukan einettä haukatuksi,
alotettiin leikki viipymättä uudestaan. Vihollinen oli ehkä luullut,
että se pääsisi levähtämään, mutta siinä se pahasti erehtyi. Koko
seuraavan päivänkin se sai puolustautua yhtä vimmatusti aina hamaan
puoliyöhön asti.
Se päivä pani kovalle koetukselle miesten voimat. Yöllä oli pakkanen
ollut ankara eikä se sanottavasti päivälläkään lauhtunut. Sen kynsissä
pyrkivät väsyneet miehet loputtomasti ketjussa maatessaan kokonaan
vilusta puutumaan. Ainoa keino, jolla voi pitää itseään sulana, oli
hellittämätön ampuminen, ja kyllä sitä ammattiinkin, niin että pyssyjen
piiput tämän tästä kuumenivat hyppysiä polttavaksi ja täytyi niitä
hangessa jäähdytellä. Huumaava rätinä ja pauke, kuulien viheltäminen ja
kartessien räiske tahtoivat viedä herpautuneet aistit aivan sekaisin.
Siellä ja täällä näki uupuneen miehen painavan päänsä lumeen sillä
tavoin sekavia ajatuksiaan selvitelläkseen. Sakeassa metsässä ruskui
ja paukkui kuin maailmanlopun hävitys olisi siellä kulkuaan kulkenut.
Tuhkatiheään kaatelivat räjähtelevät kartessipanokset kokonaisia
puitakin ja tuiskuna ryöppyävät kuulat karistelivat, yhtenäisenä
sateena havunoksia ketjussa makaavien miesten päälle. Moni jäi niiden
alle ainaiseksi nukkumaan, ja yhä paksummaksi karttui havupeite elonsa
kukkeudessa uupuneen nuorukaisen päälle. Metsä-äiti sillä tavoin
peitteli pehmoisella, vihertävällä vaipallaan kotimaansa puolesta
kaatuneita. Mutta kaatuneiden ympärillä riehui yhä taistelu, kaikuivat
komentosanat, ja eteenpäin paloi vielä elossa olevien kiihkeä halu. Ja
vielä mentiinkin eteenpäin, vaikka väsymys tahtoi jo kaikki jäsenet
herpaista. Ryömittiin upottavassa lumessa ammunnasta kuumentunut
kivääri toiseen käteen puristettuna, toisella vapisevalla kädellä
haroen oksista ja lumesta pistävistä vesoista matkan jouduttamiseksi.
Ja kun sillä tavoin, aina välillä ampuen, oli hivuttu kuolettavan
pitkä rupeama, kohottiin yhtäkkiä rynnäkköön, ja kaikkosi silloin
taas herpaiseva väsymys, horjuvat polvet terästyivät, rajuna kaikui
eläköönhuuto. Mutta vielä taisteli vihollinenkin sitkeästi lujien
varustustensa turvin, ei voitu sen vastarintaa lopullisesti murtaa.
Tehtiin vielä väsymyksestä huolimatta yllätyksiäkin viholliselle.
Kolmessa eri kohdassa Raudun aseman eteläpuolella pääsivät meikäläiset
äkkihyökkäyksellä tunkeutumaan radalle, mutta vihollinen ennätti
hätään, ennenkuin rataa ehdittiin pahemmin rikkoa.
Tänä päivänä sai vihollinen lopulta Raudun vanhan, kovia kokeneen
kirkon poltetuksi. Se olikin jo ammuttu niin remaksi, että oli aivan
käsittämätöntä, miten se niin kauan oli kestänyt kasaan luhistumatta.
Pelottavan määrän tuhlasikin vihollisen tykistö ammuksia tämän
kaksipäiväisen taistelun aikana, ja vaikka sen tykkitulen aiheuttamat
sotilaalliset vauriot olivat verrattain vähäiset, teki se siihen
sijaan paljon tarpeetonta, aineellista vahinkoa. Raudun pieni, mutta
sievä kirkonkylä oli taistelun jälkeen aivan raunioina, siitä oli
jälellä vain savuavia kekälekasoja sekä sen lisäksi muutamia repaleiksi
ammuttuja talorähjiä, nekin jo osaksi luhistuneita. Ja muissakin aseman
ympäristökylissä näkyi hävityksen jälkiä, vaikka tosin vähemmässä
määrässä.
Se oli sitä vanhastaan tunnettua venäläistä sodankäyntitapaa. Aikanaan
olivat tsaarikauden armeijat siitä kuuluisat, eivätkä bolshevikit
näyttäneet jäävän oppi-isistään hitoistakaan jälelle.
Taistelu lopetettiin vasta klo 11,30 maalisk. 26 päivän illalla. Vahva
vahtiketju jätettiin aseman ympärille, muut joukot saivat palata
lepäämään. Taistelu oli kestänyt yhteen menoon 44 tuntia, ja sen
päätyttyä olivat joukkomme niin uuvuksissa, että tuskin jaksoivat enää
ketjusta majapaikkoihinsa hoippua. Myös oli joukkojemme mieshukka ollut
suuri, puhumattakaan kaatuneista pataljoonan päälliköistä Aschanista ja
Lindbergistä, joiden kaatuminen niissä oloissa oli aivan korvaamaton.
Jos sitten käännymme tarkastelemaan taistelun tuloksia, niin eivät
ne ehkä ensi katseella näytä uhrausten arvoisilta. Näkyväisenä,
kouraantuntuvana tuloksena oli vain Raudun ja Pietarin välisen
rautatieyhteyden katkaiseminen. Sen merkitys oli kyllä arvaamattoman
suuri, kuten jo tuonnempana olemme painostaneet, mutta senhän olisi
ehkä onnen suosiessa voinut saavuttaa vähemmälläkin.
Oli kuitenkin yksi, jota ei vähemmillä uhreilla olisi voitu saavuttaa:
se oli taistelualotteen ratkaiseva siirtyminen meikäläisten käsiin.
Vihollinen oli yhdellä iskulla viskattu hyökkääjästä puolustautujaksi.
Se piti kyllä edelleen hallussaan Raudun rautatieasemaa, vieläpä
rajalla olevaa Raasuliakin, mutta siitä huolimatta se tunsi olevansa
jo melkein kuin saarroksissa ja kykenemätön mihinkään aktiiviseen
toimintaan. Siltä oli otettu luonto pois ja se alkoi tajuta päivänsä
luetuiksi tällä maankolkalla.
Myös Pietarissa meikäläisten odottamaton hyökkäykseen ryhtyminen
vaikutti mieliin kerrassaan yllättävästi. Kaikki Kiviniemeen
suuntautuvat venäläisten hyökkäysaikeet raukesivat, ja Pietarin
punaisissa lehdissä alkoi näkyä hälyttäviä tietoja Rautuun
kokoontuvista suurista valkoisten voimista. Sotapoluille noussut
Karjala alkoi herättää kunnioitusta, vieläpä tuohon kunnioitukseen
sekoittui pelkoakin, kun tuo nousuaalto kohosi jo aivan rajalla,
melkein punaisen Pietarin nurkkajuurella.
Sellaiset olivat Raudussa annetun ensi iskun tulokset. Mutta sen iskun
täytyi olla voimakas, kun mieli nuo tulokset saavuttaa, siihen täytyi
meidän vähälukuisten, ilman tykistön tukea taistelevien joukkojemme
panna kaikkensa ja kantaa raskaat uhrit. Ne uhrit kannettiinkin
nurisematta, miehekkäästi. Kaikki joukko-osastot olivat nälästä,
väsymyksestä ja paleltumisesta huolimatta taistelleet loppuun asti
sankarien tavoin. Niin toteaa everstiluutnantti Elfvengren Antrean
päämajaan lähettämässään taisteluraportissa.
Tuossa samaisessa raportissa tehdään muutamin sanoin selkoa taistelun
mukanaan tuomasta edullisesta käänteestä sekä painostetaan sitä, että
alotettu taistelu on saatettava voitokkaaseen loppuun niin pian kuin
mahdollista. Muuten voisi vihollinen päästä ensi iskun huumauksesta
tointumaan, ja silloin sen vastarinta olisi varmaan paljon ankarampi.
Meidän puolelle saadaan tykistöä ja apuväkeä. — Saartorengas suletaan
täydellisesti. — Vihollinen menettää panssarijunansa.
Maaliskuun 27 ja 28 päivän pysyi meikäläisten vahva vahtiketju Raudun
aseman ympärillä. Koko ajan jatkui kiihkeä laukaustenvaihto ja
konekiväärituli, joka tietenkin hermostutti kovasti vihollista ja esti
sen korjaamasta kaatuneitaan sekä paikkailemasta muita taistelun aikana
kärsittyjä vaurioita.
Meidän puolella käytettiin nämä päivät taistelussa väsyneiden joukkojen
lepoon sekä varastojen täydentelyyn ja muihin valmistustöihin alotetun
taistelun saattamiseksi voitokkaaseen loppuun. Kaatuneen luutnantti
Lindbergin tilalle nimitettiin III:nnen pataljoonan päälliköksi
jääkärivänrikki Läheniemi, jonka jalkahaava alkoi sen verran parantua,
että mies sauvan turvin pääsi jotenkuten liikkumaan. Samoin täytettiin
muut kaatuneiden johtajien paikat uusilla, sikäli kuin miehiä oli
saatavissa.
Vastaista taistelusuunnitelmaa muutettiin sikäli, että Palkealasta
siirrettiin sinne kiertoliikettä varten kootut joukot takaisin Rautuun.
Palkealaan jätettiin vain vahva vartiosto, jonka tehtäväksi jäi
tiedustelujen toimittaminen rajalla ja vihollisen hommien silmälläpito
rajan eteläpuolella särettyjen Sahajoen ja Viisjoen siltojen seutuvilla.
Palkealasta Rautuun siirretyt joukot käytettiin osittain reservien
muodostamiseen, osittain Maanselän kylän miehittämiseen. Johtajiksi
Maanselkään määrättiin rykmentin päällikön apulainen Seitola ja
komppanian päällikkö Hynninen, joka samalla nimitettiin pataljoonan
päällikön apulaiseksi. Maanselän joukkojen tehtäväksi tuli
saartorenkaan täydentäminen ja lujittaminen lännen puolella. Samalla
näiden joukkojen tuli pitää silmällä etelään päin Raasulin maantietä
ja mikäli mahdollista estää sieltä Raudun asemalle pyrkivät vihollisen
apuvoimat. Valitettavasti eivät nämä joukot mitenkään riittäneet
saartorenkaan täydelliseen sulkemiseen etelän puolella. Siihen olisi
tarvittu paljon enemmän väkeä, kun vihollisella olivat rajalla olevat
Raasulin asema ja kylä edelleen hallussaan, joten meikäläiset Raudun ja
Raasulin välillä olisivat joutuneet taistelemaan kahden tulen välissä
sekä olisivat ainaisesti olleet alttiina vihollisen panssarijunan
hyökkäyksille, joka yhtenään hankasi pitkin rataa edestakaisin.
Vaikeuttaakseen kuitenkin niin paljon kuin mahdollista vihollisen
liikeyhteyttä Raudun ja Raasulin välillä tekivät meikäläiset
tiedustelijat sekä kirkonkylän että Maanselän puolelta yhtenään
äkkihyökkäyksiä radalle. Maalisk. 29 päivänä onnistuikin meikäläisten
tällaisen yllättävän hyökkäyksen aikana räjäyttää 3 km Raudun asemalta
etelään oleva pienen ojan poikki rakennettu alkovin tapainen — muuten
ainoa sillan nimellinen koko Raudun ja Raasulin välisellä taipaleella.
Räjähdyksessä syntyi rataan kymmenkunnan metrin pituinen ja useampia
metrejä syvä kuoppa, mutta kun vihollisella oli Raudun asemalla, kuten
jo aiemmin olemme maininneet, loppumattomat varastot rakennustarpeita
sekä erittäin täydelliset työpajat, sai se jo samana päivänä
panssarijunansa turvin rikotun radan korjatuksi.
Mutta tällä välin oli myöskin Antreassa ryhdytty ponteviin
toimenpiteisiin tykistön ja lisävoimien hankkimiseksi Rautuun.
Pohjanmaalta saatiinkin lupaan yksi raskas tykistöpatteri sekä
saksalaisen majuri Schleutkerin johtama viisituumainen haubitsipatteri.
Jo ennen näiden joutumista komennettiin Rautuun Ahvolan rintaman
vasemmalle sivustalle Oran kylään sijoitettu joukkuepäällikkö Karimon
(nykyisin kapteeni ja piiripäällikkö) johtama vuoritykki. Tämä saapui
Rautuun maalisk. 28 päivänä ja yhdistettiin siellä ennestään toimineen
samanlaisen tykin kera puolipatteriksi Karimon komentoon.
Maalisk. 29 päivänä, joka oli Pitkäperjantai, kuletettiin tykit
Leinikkälän järven koillisrannalla olevaan niemeen, jossa ne
sijoitettiin verrattain hyvin suojattuihin ja muutenkin erinomaisiin
asemiin. Kun vielä seuraavana päivänä oli järjestetty hyvät
tähystysasemat, voi puolipatteri jo maalisk. 30 päivän iltana alottaa
järjestelmällisen vihollisen asemien ja varustusten pommituksen. Eihän
näin keveiden tykkien tuli kylläkään voinut aiheuttaa vihollisen
varustuksille niin laajalla alalla sanottavaa tuhoa, mutta joka
tapauksessa oli päästy askel parempaan päin, ja se tietenkin oli omansa
nostattamaan jalkaväen mielialaa, varsinkin kun samalla huomattiin
vihollisen tykkitulen käyvän yhä laimeammaksi. Siltä alkoivat
ammusvarastot vähetä, saarroksissa olon seuraukset rupesivat tuntumaan.
Vielä se kuitenkin teki jäykkää vastarintaa. Koko maaliskuun 30 ja
vielä seuraavankin päivän jatkui aseman ympärillä yhtämittainen
taistelu, jonka kestäessä vihollinen teki ehtimiseen raivokkaita
uloshyökkäyksiä karkottaakseen meikäläiset kauemmas varustustensa
edustalta ja päästäkseen siten rauhaan meikäläisten murhaavalta
ristitulelta. Kaikki vihollisen uloshyökkäykset torjuttiin kuitenkin
verisesti, vieläpä meikäläiset taistelun aikana tunkeutuivat useampia
kertoja aivan asema-alueelle asti ahdistaen pahasti ryssiä näiden
omissa, varustetuissa pesissä.
Koetti viholliselle maalisk. 31 päivänä tulla pienempiä apujoukkojakin
Raasulista, mutta kuuman ottelun jälkeen lyötiin nämä joukot hajalleen,
ennenkuin niiden onnistui yhtyä Raudun asemalta hyökkäilevien
vihollisjoukkojen kanssa.
Hyvän sadon niitti näiden päivien taisteluissa vihollisen riveistä,
meikäläisten hyvin tähdätty ristituli, ja kaikesta huomasi, että ryssät
alkoivat pahasti hermostua. Näihin saakka olivat he jokaisen suuremman
voimainmittelyn jälkeen vaihtaneet väsyneet joukkonsa uusiin, nytpä
ei vaihtamisesta enää tullutkaan mitään. Samat joukot saivat olla
vuorokaudet läpeensä tulessa, ja se tuli muodostui saartorenkaan yhä
enemmän puristuessa pahaksi painajaiseksi. Ei voinut enää ensinkään
vapaasti liikkua asema-alueella; kaikkialla vihelsi kuulia, kaikkialla
vaani kuolema tehden tuhoisaa jälkeä suojattujen asumusten ja
tiilivarustusten välisillä teillä, kun nääntyneitä joukkoja vaihdettiin
uusiin.
Kaiken pahan lisäksi tuli meikäläisten tykkituli, joka kävi yhä
tarkemmaksi sitä mukaa kuin tähystäjien ja meikäläisen jalkaväen
huomioiden perustalla opittiin tuntemaan vihollisen varustusten
arimmat kohdat. Niitä ahdistettiinkin sen jälkeen hellittämättä, ja
pahaa hämminkiä huomattiin tulemme tämän tästä aiheuttavan vihollisen
riveissä.
Raskaita uhreja vaati kyllä ylivoimaisen vihollisen uloshyökkäysten
torjuminen meidänkin jalkaväeltä, mutta ne uhrit kannettiin nyt jo
toivehikkain mielin, sillä huomattiinhan vihollisen vastarinnan
vähitellen olevan murtumassa; varma yliote siirtyi yhä ratkaisevammin
meikäläisten käsiin.
Pian alkoivat saapua luvatut apuvoimatkin. Jo maalisk. 31 päivänä
joutui Mäkrälle majuri Pohjanheimon johtama kolme tykkiä käsittävä
raskas kenttäpatteri. Vielä samana päivänä kuletettiin kaksi näistä
tykeistä viimeisillään olevaa Leinikkälän järven jäätä myöten ja
sijoitettiin ne vuoritykkien rinnalle asemiin sekä alotettiin
viipymättä vihollisen varustusten pommitus.
Vielä ratkaisevammin muutti kuitenkin tilanteen meikäläisten eduksi
Sortavalassa muodostetun ja harjoitetun, majuri Oeschin johtaman
VIII:nnen jääkäripataljoonan saapuminen Rautuun. Alkuaan kyllä
lienee ajateltu, ettei Itä-Suomessa muodostettuja jääkärijoukkoja
tuotaisi rintamalle, ennenkuin yleinen hyökkäys Viipuria vastaan
voitaisiin alottaa. Useampien Antreasta käsin tehtyjen pyyntöjen
jälkeen suostui Pohjanmaalla oleva ylijohto kuitenkin lopulta majuri
Oeschin johtaman pataljoonan Rautuun lähettämiseen. Oli näet tärkeätä
saada Raudun taistelu päätökseen, ennenkuin vihollinen ennättäisi
tointua siellä saamastaan ensi iskusta ja rupeaisi kulettamaan Raudun
rajalle suurempia apuvoimia saarrettuja pelastamaan. Pietarista
saapuvista viesteistä kävi selville, että siellä tosiaan jo touhuttiin
apujoukkojen lähettämistä. Oli siis ennätettävä tehdä asia selväksi
ennen niiden joutumista, muuten olisi tilanne voinut vielä viime
tingassa muodostua meikäläisille varsin sekavaksi, kun vähäisin voimin
olisi jouduttu taistelemaan kahden tulen välissä.
Jääkärejä kulettavat kaksi pitkää junaa saapuivat Kiviniemen ja Mäkrän
väliselle Petäjärven asemalle myöhään maalisk. 31 päivän iltana. Sieltä
marssivat pataljoonan ensimäinen ja toinen komppania varhain seuraavana
aamuna Maanselän hoviin, josta viivyttelemättä jatkettiin matkaa Raudun
aseman eteläpuolelle radalle. Sinne tultua muodosti osa joukoista
ketjun eteläänpäin torjuakseen sieltä päin vihollisen avuksi yrittävien
joukkojen hyökkäykset. Päävoimat taas asettuivat ketjuun kahden puolen
rataa rintama pohjoiseen päin sulkien siten lopullisesti saartorenkaan.
Tuskin olivat jääkärit ennättäneet asettua asemiin, kun etelästä
päin tulla puhkui pitkin rataa vihollisen panssarijuna. Sitä vastaan
avattiin kiväärituli, ja ällistyneenä tästä vastaanotosta peräytyi juna
lyhyen kahakan jälkeen takaisin. Kun voi kuitenkin milloin hyvänsä
odottaa sen uudistuvia hyökkäyksiä, irrotettiin radasta muutamia
kiskoja sekä katkottiin kaikki puhelin- ja lennätinjohdot, joten
vihollisen kaikki yhteys Raasulin kanssa kävi mahdottomaksi.
Iltapäivällä saapuivat loputkin jääkärijoukoista Maanselkään, ja
vietiin osa niistä lujittamaan aamupäivällä miehitettyjä asemia toisten
jäädessä reserviin.
Jo samana iltana uudistikin vihollisen panssarijuna Raasulista käsin
hyökkäyksensä. Taistelun kestäessä tunkeutui se kuitenkin vaaraa
huomaamatta rikotulle rataosalle ja suistui kiskoilta. Turhan mieshukan
välttämiseksi ei iltapimeällä ryhdytty junaa väkirynnäköllä valtaamaan,
vaan jäätiin taisteluasentoon odottamaan aamun valkenemista. Yön
pimeyden turvin hiipi kuitenkin junamiehistö pakoon jättäen junansa
täysin käyttökunnossa ja runsaine kuormineen meikäläisten saaliiksi.
Htihtik. 2 päivänä klo 4 aamulla ottivat jääkärit junan huostaansa ja
olivat juuri siitä saatua sotasaalista lajittelemassa, kun Raasulista
hyökkäsi noin 300 miestä venäläisiä vallatakseen takaisin menettämänsä
junan. Meikäläisten vähälukuinen junavartiosto oli jo vähällä joutua
saarroksiin, mutta onneksi ennätti ajoissa apuväkeä ja verissäpäin
lyötiin ryssät takaisin. Tässä ottelussa menettivät jääkärit ensimäiset
uhrinsa: kaatuneita luutnantti Hakkila ja 4 sotilasta sekä 6
haavoittunutta. Siihen sijaan jäi ryssiltä taistelutantereelle noin 40
kaatunutta.
Panssarijunan menettäminen oli ankara isku viholliselle. Se oli lujasti
rakennettu ja käsitti veturin lisäksi kokonaista 9 vaunua, joten
siihen voi sijoittaa lukuisan varusväen, minkä turvin se muodostui
erinomaiseksi taisteluaseeksi. Sen avulla olivatkin ryssät näihin
saakka voineet ylläpitää Raudun ja Raasulin välillä säännöllistä
yhteyttä koettaen Raasulista sinne Lempaalasta hevosilla vedettyjä
elintarpeita ja ammuksia piiritetyille. Nyt oli se liikenne loppunut,
vihollinen oli Raudun asemalla umpipussissa. Vain ilmatietä olisi se
vielä voinut päästä punaisen Pietarin yhteyteen, mutta lentokoneita ei
vihollisen käytettävissä ollut.
Panssarijunasta saatiin runsas sotasaalis. Siitä mainittakoon 5
konekivääriä, suurempi määrä täysinäisiä konekiväärivöitä, 1,000
kappaletta 7,5 cm kranaatteja, tykistön kiertokaukoputkia, kiikareja,
30 teurastettua lehmää, suuri määrä ryssänlimppuja, ryynejä sekä muita
elintarpeita, jotka kaikki varmaan olisivat alkaneet olla Raudun
asemalla hyvään tarpeeseen. Nyt ne kuitenkin menivät parempiin suihin,
vihollinen sai vähitellen opetella paastoamaan.
Kun vielä huhtik. 2 päivänä oli Rautuun saapunut Pohjanmaalta majuri
Schleutkerin johtama haubitsipatteri ja sekin saatu kuletetuksi
asemiin toisten tykkien viereen, alettiin meidän puolella olla valmiit
ratkaisevaan voimainmittelyyn Raudun aseman herruudesta.
Sitä ennen jatkettiin kuitenkin koko huhtik. 3 päivän vastainen yö,
huhtik. 3 päivä ja vielä seuraava yökin hellittämättä vihollisen
asemien pommitusta. Tykkitulemme aiheuttikin asemalla huomattavia
vaurioita: asemarakennuksen päähän laitettu vihollisen tähystystorni
viottui, veturitalliin, jota vihollinen käytti konekivääriasemanaan,
saatiin useampia täyssattumia ja asema-alueella syttyi parisen
pienempää tulipaloa. Vihollisen tykistö vastasi enemmän laimeasti,
nähtävästi se säästeli ammuksiaan, ja ehkä vihollinen sen lisäksi
pelkäsi paljastaa meikäläisten tähystäjille tykistöasemiaan, jotka
olivat asema-alueella verrattain suojaamattomilla paikoilla ja siis
pahasti alttiina meikäläisten tykkitulelle.
Meidän tykistö siihen sijaan sai koko ajan toimia täysin rauhassa
vihollisen tulelta. Vaikka tykistömme asemat olivat vain 3,200 metrin
matkan päässä asema-alueen keskustasta ja vaikka vihollisen tykistö
useampaan otteeseen niitä koetti haeskella, ei sen tuli tähystyksen
puutteessa kertaakaan osunut edes tykistömme lähettyville.
Jalkaväen toiminta huhtik. 3 päivänä supistui parin vihollisen
heikomman uloshyökkäysyrityksen torjumiseen sekä näiden loputtua
meikäläisten puolelta tehtyyn puserrukseen, joka kuitenkin pian
keskeytettiin, kun ratkaisevan hyökkäyksen oli määrä alkaa vasta
seuraavana päivänä, ja sitä ennen piti kaikkien joukkojen saada
kunnollisesti levätä.
Raudun viimeinen taistelu. — Vihollisen läpimurto ja tuho Maanselän
rinteellä.
Ratkaisevan hyökkäyksen Raudun asemaa vastaan piti alkaa huhtik.
4 päivänä klo 5 iltapäivällä. Sitä ennen tehtiin kuitenkin meidän
tykistön sijoitukseen seuraavat muutokset: Siihen saakka käyttämätönnä
ollut majuri Pohjanheimon raskaan patterin kolmas tykki purettiin
rautatievaunuista ja kuletettiin Raudun kirkolle, josta sillä voitiin
ampua Raudun asemalle näkyvään maaliin. Samoin siirrettiin toinen
kevyen vuoristopatterin tykeistä Haapakylän kohdalle meikäläisen
jalkaväen ketjuun, josta oli Raudun asemalle matkaa ainoastaan vajaa
kilometri, sekin aukeata niittyä ja peltoa, niin että tykkimme oli
siitä mahdoton ampua harhaan ainuttakaan laukausta. Tosin oli siinä
tykin miehistökin verrattain suojaton vihollisen tulta vastaan, mutta
arveltiin, etteivät sen konekiväärit viime rytäkässä enää osaisi niin
perin tarkkaa työtä tehdä.
Huhtik. 4 päivän aamuna jaettiin kaikille joukoille everstiluutnantti
Elfvengrenin taistelumääräys, jossa sanotaan:
»Ilmoittakaa kaikille joukoillenne, että tänään klo 5 i.p. alkaa
yleinen hyökkäys Raudun asemaa vastaan ja sitä varten käsken:
Haubitsit ja raskaat tykit alkavat ankaran tulen klo 12 päivällä ja
pommittavat asemarakennuksia yhtämittaa klo 5:een saakka. Vuoritykki
alkaa ankaran tulen klo 2 päivällä ja pommittaa pikatulella klo 4:stä
— 5:een. Joukkojenne tulee alkaa edetä klo 2,30 ja liikkua niin,
että klo 4,30 kaikki ovat asemissa, joista voidaan ryhtyä yleiseen
hyökkäykseen, konekiväärit mukana. Merkki hyökkäykseen annetaan klo
5 kaikista tykeistä asemarakennukseen ammutulla yhteislaukauksella,
jonka jälkeen tykkituli lakkaa.
Joukkojen järjestämisestä ja liikkumisesta on teidän huolehdittava.
Jääkäripataljoona hyökkää etelän puolelta. Tunnusmerkkinä kaikilla
hyökkääjillä on valkoinen nauha tai pieni lippu kivääriin
kiinnitettynä. Hyökkäyksessä on ensin vallattava vihollisen
konekiväärit ja tykit sekä, jos mahdollista, yksityiset rakennukset,
joista käsin voisi auttaa tulella hyökkäystä. Ammuttava on vain
vihollista tähdäten sekä enemmän alas, jotteivät omat joukot joutuisi
oman tulen alaisiksi. Hyökkäykseen on käytävä eläköönhuudoin,
niin että joka paikassa kuuluu, ja lähelle päästyä on käytettävä
käsipommeja.
Terottakaa miehistön mieleen, että tänään on Raudun asema vihdoinkin
ehdottomasti valloitettava, muuten voisi käydä niin, että vihollinen
saapi suurempia apujoukkoja Venäjältä, ja silloin koko meidän
pitkäaikainen, raskas ja verinen työ sekä paraimpien toveriemme
sankarikuolema menevät hukkaan. Toivon, että me voimakkaalla
yhteisellä ponnistuksella teemme tänään voitokkaan lopun Raudun
taistelusta.