Heinäkuun 26. päivänä 1864 viiletti komea huvipursi navakassa
koillistuulessa täyttä höyryä Pohjois-Kanaalin laineilla, Skotlannin ja
Irlannin välisessä salmessa. Englannin lippu liehui kokkamaston
kahvelissa; suurmaston päässä oli sininen merkkiviiri, johon oli
kultaneuloksin ommeltu kirjaimet E.G. ja niiden yläpuolelle
herttuakruunu. Huvialuksen nimi oli _Duncan_: sen omistaja oli lordi
Glenarvan, yksi niistä kuudestatoista Skotlannin pääristä, jotka
istuvat Ylähuoneessa, ja koko Isossa-Britanniassa kuuluisan Thamesin
kuninkaallisen purjehduskerhon arvokkaimpana pidetty jäsen.
Lordi Edward Glenarvan oli laivassa nuoren vaimonsa, lady Helenan, ja
erään serkkunsa, majuri MacNabbsin seurassa.
Vastikään valmistunut _Duncan_ oli ollut tekemässä koematkaansa
muutamia meripeninkulmia Clyden lahden suulta ja nyt palaamassa
Glasgowiin; Arranin saari kohosi jo näköpiiriin, kun tähystäjämatruusi
ilmoitti valtavan suuren kalan seuraavan laivan vanavedessä. Kapteeni
John Mangles lähetti heti lordi Edwardille tiedon tästä tapauksesta.
Lordi nousi peräkannelle majuri MacNabbsin kanssa ja kysyi, mitä
kapteeni ajatteli tästä otuksesta.
-- Toden sanoakseni, teidän jalosukuisuutenne, vastasi John Mangles, --
luulen että se on isohko hai.
-- Hai näillä rantavesillä! Glenarvan huudahti.
-- Epäilemättä, kapteeni vastasi; -- erästä hailajia tavataan kaikissa
merissä ja kaikilla leveysasteilla. Se on vasarahai, ja pahastipa
erehtyisin, ellei tuo ole yksi niitä veijareita! Jos teidän
jalosukuisuutenne suostuu ja lady Glenarvania ehkä huvittaa katsella
mitä merkillisintä kalastusta, niin saamme pian nähdä, mikä se on.
-- Mitä te siihen sanotte, MacNabbs? lordi Glenarvan lausui majurille;
-- yrittäisimmekö?
-- Miksei, jos teitä huvittaa, majuri vastasi tyynesti.
-- Muuten, John Mangles jatkoi, -- näitä kauheita petoja ei saa kyllin
paljon hävitetyksi. Käyttäkäämme tilaisuutta hyväksemme, teidän
jalosukuisuutenne, se olisi samalla jännittävä näytelmä ja hyvä työ.
-- Tehkää niin, John, lordi Glenarvan sanoi.
Sitten hän lähetti sanan lady Helenalle, joka saapui peräkannelle
tosiaankin sangen halukkaana katselemaan tätä jännittävää kalastusta.
Meri oli suurenmoisen kaunis; sen pinnalla saattoi helposti seurata
hämmästyttävän joustavana sukeltelevan ja heittelehtivän hain nopeita
liikkeitä. John Mangles antoi määräyksiään. Matruusit heittivät aluksen
oikeanpuolisen laidan varppeiden yli lujan köyden, jonka päässä oli
pyörykoukku, johon syötiksi oli pantu valtava silavankimpale. Vaikka
hai vielä oli viidenkymmenen metrin päässä, se vainusi ahneena tarjotun
täyn. Se lähestyi nopeasti huvipurtta. Sen kärjestä harmaat, juuresta
mustat evät löivät laineita ankarasti, samalla kun sen pyrstö piti sitä
tarkoin suorassa suunnassa. Sen lähetessä näkyivät suuret, ulkonevat,
himoa kiiluvat silmät ja sen kääntyessä välähti ammottavassa kidassa
nelinkertainen rivi hampaita. Sen pää oli suuri ja muistutti varren
päässä olevaa kaksipuolista vasaraa. John Mangles ei ollut erehtynyt;
se oli haisuvun ahnain kala, englantilaisten vasarahai, provencelaisten
juutalaiskala.
_Duncanin_ matkustajat ja laivamiehet tarkkailivat jännittyneinä hain
liikkeitä. Pian kala oli koukun ulottuvilla; se kääntyi selälleen
voidakseen paremmin hotkaista sen, ja valtava kimpale katosi sen
avaraan kitaan. Samalla se itse kahlehti itsensä voimakkaasti
nytkäisemällä köyttä, ja matruusit alkoivat hilata sitä ylös isonraa'an
päähän sovitetun taljan avulla. Hai teki ankaraa vastarintaa
tuntiessaan itseään kiskottavan pois luontaisesta elinpiiristään. Mutta
sen voima taltutettiin. Juoksusolmulla varustettu köysi saatiin
solutetuksi pyrstön ympärille tekemään sen liikkeet tehottomiksi.
Muutamaa hetkeä myöhemmin se oli nostettu laitavarppeiden yli ja
vedetty laivan kannelle. Muuan matruuseista lähestyi sitä varovasti ja
katkaisi voimakkaalla kirveeniskulla pedon pelottavan pyrstön.
Pyynti oli päättynyt; pedon puolelta ei ollut enää mitään pelättävää;
merimiesten kostonhalu oli tyydytetty, mutta ei heidän uteliaisuutensa.
Yleisenä merimiestapana onkin aina huolellisesti tutkia hain
vatsalaukku. Matruusit tuntevat kalan valikoimattoman ahnauden ja
odottavat yllätystä, eivätkä siinä aina petykään.
Lady Glenarvan ei halunnut katsella tätä tympäisevää tarkastelua ja
palasi peräsalonkiin. Hai huohotti vielä; se oli lähes neljä metriä
pitkä ja painoi yli kolmesataa kiloa. Tällainen koko ei tosin ole
tavaton; mutta vaikka vasarahai ei kuulukaan lajin jättiläisiin, se on
kuitenkin pelätyimpiä.
Valtavan kalan vatsa avattiin kirveeniskuilla, suuria siekailematta.
Koukku oli tunkeutunut aina vatsaan saakka, joka oli aivan tyhjä; eläin
oli ilmeisesti paastonnut pitkän aikaa, ja pettyneet merimiehet
rupesivat jo heittämään sen raatoa mereen, kun kapteenin huomiota
kiinnitti muuan suurehko esine sisälmysten sopukassa.
-- Kas, mikä tuo on? hän huudahti.
-- Sekö? yksi matruuseista vastasi. -- Se on kivenlohkare, jonka peto
on nielaissut painolastikseen.
-- Hei, toinen jatkoi, -- sehän on kanuunankuula, jonka se veitikka on
saanut vatsaansa, mutta ei ole vielä ehtinyt sulattaa.
-- Olkaa vaiti, huomautti Tom Austin, laivan ensimmäinen perämies, --
ettekö näe, että tämä ahmatti on ollut paatunut juoppo, joka ei ole
juonut ainoastaan viiniä, vaan -- ettei pisaraakaan menisi hukkaan --
vielä pullonkin?
-- Mitä! lordi Glenarvan huudahti, -- onko hain vatsassa pullo?
-- On kuin onkin, ensimmäinen perämies vastasi. -- Mutta sen kyllä
näkee, ettei se tule suoraan viinikellarista.
-- No niin, Tom, lordi Edward lausui, -- ottakaa se esiin varovasti;
merestä löydetyt pullot sisältävät usein tärkeitä papereita.
-- Niinkö arvelette? majuri MacNabbs sanoi.
-- Arvelen ainakin, että niin voi olla.
-- Niin, en minä vastaan väitä, majuri vastasi, -- ja ehkäpä tuossakin
on joku salaisuus.
-- Sen saamme pian tietää, Glenarvan sanoi. -- No, Tom?
-- Tässä se on, vastasi ensimmäinen perämies näyttäen muodotonta
esinettä, jonka hän juuri oli saanut vaivoin vedetyksi esiin hain
vatsasta.
-- Hyvä, Glenarvan sanoi, -- peskää se ensin ja tuokaa sitten
peräsalonkiin.
Tom teki työtä käskettyä, ja näin omituisissa oloissa löydetty pullo
asetettiin peräsalongin pöydälle, jonka ympärille istuutuivat lordi
Glenarvan, majuri MacNabbs, kapteeni John Mangles ja lady Helena, sillä
nainen on, sanotaan, aina hiukan utelias.
Merellä voi kaikki tuntua erikoisen merkittävältä. Syntyi hetken
hiljaisuus. Jokainen tutki katseellaan tätä merestä saatua särkyvää
esinettä. Piilikö siinä todellisen onnettomuuden salaisuus vaiko joku
tyhjänpäiväinen, jonkun joutilaan purjehtijan aaltojen armoille
heittämä sana?
Oli miten oli, asiasta oli saatava selko, ja Glenarvan ryhtyi enempää
odottamatta tutkimaan pulloa; hän noudatti siinä muuten kaikkea
asianmukaista varovaisuutta, ikään kuin olisi ollut vakavan tapauksen
yksityiskohtia tutkimassa oleva rikoskomisario; ja siinä Glenarvan teki
oikein, sillä näennäisesti mitättöminkin merkki voi usein paljastaa
tärkeitä seikkoja.
Ennen pullon avaamista tarkastettiin sen ulkokuori. Sillä oli
pitkänsuippeneva kaula, jonka vankassa päässä vielä oli ruosteen syömä
rautalangan pätkä; suurta painetta kestävä paksuseinäisyys osoitti
ilmeisesti champagnelaista alkuperää. Näillä pulloilla lyövät Ain ja
Épernayn viinitarhurit poikki aisanpaksuisia kalikoita, pullon saamatta
vähäisintäkään säröä. Tämä oli siis särkymättä saattanut kestää
pitkänkin vaelluksen vaiheet.
-- Se on Cliquot-pullo,[1] majuri sanoi yksikantaan.
Ja kun hänen täytyi siinä asiassa olla asiantuntija, myönnettiin hänen
toteamisensa oikeaksi.
-- Rakas majuri, huomautti kuitenkin lady Helena, -- vähät kai on
väliä, mikä pullo se on, ellemme tiedä, mistä se tulee.
-- Me saamme sen tietää, Helena-kulta, lordi Edward sanoi, -- ja jo nyt
voi vakuuttaa, että se tulee kaukaa. Katsokaa sitä peittävää
kivettynyttä ainesta, jonka merivesi on ikään kuin muuttanut malmiksi!
Tämä pullo oli uiskennellut jo kauan valtameressä ennen solahtamistaan
hain vatsaan.
-- Minun täytyy olla samaa mieltä, majuri lausui; -- tämä pullo, jota
sen kivikuori on suojellut, on tosiaan voinut tehdä hyvin pitkän
matkan.
-- Mutta mistä se tulee? lady Glenarvan kysyi.
-- Odota, rakas Helena, odota; pullojen suhteen täytyy olla
malttavainen. Erehtyisin suuresti, ellei se anna vastausta kaikkiin
kysymyksiimme.
Ja näin sanoen alkoi Glenarvan raaputtaa pullon suuta peittävää kovaa
kerrostumaa; pian tulikin korkki näkyviin, mutta pahoin meriveden
tärvelemänä.
-- Ikävä seikka, Glenarvan sanoi, -- sillä jos siellä on joku paperi,
se on varmaan pahoin pilalla.
-- Se on mahdollista, majuri myönsi.
-- Minä lisäisin, Glenarvan jatkoi, -- että tämän huonosti suljetun
pullon olisi piankin täytynyt upota, ja on onni, että tuo hai sen
nielaisi tuodakseen sen meille_ Duncanin _kannelle.
-- Epäilemättä, John Mangles vastasi, -- ja kuitenkin olisi
ollut parempi löytää se suoraan merestä, määrätyltä pituus- ja
leveysasteelta. Silloin voisi, tuulia ja merivirtoja tutkimalla, laskea
sen kulkeman tien; mutta kun sen tuojana on hai, joka kulkee vasten
tuulta ja virtaa, ei enää tiedä perusteita päätelmille.
-- Saammehan nähdä, Glenarvan lausui.
Samassa hän poisti korkin mitä huolellisimmin, ja hyttiin levisi
voimakas, suolainen tuoksu.
-- No? lady Helena kysyi malttamattomana kuten naiset ainakin.
-- On kuin onkin! Glenarvan sanoi. -- Minä en erehtynyt. Täällä on
papereita!
-- Viestejä! Viestejä! lady Helena huudahti.
-- Ne näyttävät vain kosteuden kuluttamilta, Glenarvan vastasi, -- ja
niitä on mahdoton vetää ulos, sillä ne ovat tarttuneet kiinni pullon
laitoihin.
-- Lyödään pullo rikki, MacNabbs sanoi.
-- Minä säilyttäisin sen mieluummin ehjänä, Glenarvan huomautti.
-- Niin minäkin, majuri yhtyi.
-- Epäilemättä, lady Helena sanoi, -- mutta sisällys on arvokkaampi
kuin kuori, ja jälkimmäinen täytyy uhrata edellisen vuoksi.
-- Ehkä teidän jalosukuisuutenne rikkoo vain kaulan, John Mangles
esitti. -- Silloin saamme paperin ulos sitä vahingoittamatta.
-- Tehdään niin, tehdään niin, rakas Edward! lady Glenarvan huudahti.
Oli vaikea menetellä toisin, ja niinpä lordi Glenarvan päätti särkeä
kallisarvoisen pullon kaulan. Täytyi käyttää vasaraa, sillä lasin
kivettymäkerros oli tehnyt sen kovaksi kuin graniitti. Pian se hajosi
siruina pöydälle, ja pullossa nähtiin useita toisiinsa takertuneita
paperipaloja. Glenarvan otti ne varovasti ulos, erotti ne ja levitti
eteensä, lady Helenan, majurin ja kapteenin painautuessa hänen
ympärilleen.