Hoi! köydet irti, siteet katkaiskaa
ja soutakaa päin seireenien rantaa!
Pian taakse jää se autuus, jonka antaa
vain kerran elo meidän aavistaa.
Käy kautta taisteluiden, tuskien
tää elämämme turha harharetki;
nyt annettu on onnen suuri hetki —
ma tahdon tuta hurmiota sen!
Nyt iäksi sen huumaan hukkukoon
tää etsinnän ja kaipauksen taakka,
sen juovuttavan maljan pohjaan saakka
nyt sydän tyhjentäköön — nukkukoon!
Pois köydet, hoi! Ah, kurjat soutajat,
te ette kuule autuussäveleitä!
Te kuuroin korvin raadatte, — voi teitä! —
Jo seireenien rannat haipuvat!
1909.