Harmaa sade-ilta huhtikuun
kietoo mailman surusoitteluun.
Vierii hetket lailla hautasaaton —
sade soi kuin kellot kevään aaton.
Vaiko kyyneleitä lesken lie,
jonka haudan ääreen kulki tie?
Vaierrusta orvon lapsukaisen
parmahilla äidin kuolevaisen? —
Turhat toiveet, noin ne kyynelin
painuu ahnaan ajan aaltoihin;
siipirikot, noin ne hukka peri,
pois ne huuhtoo vuotten valtameri! —
Monta tietä aukee maailmaan,
toiset tuskaan, toiset onnelaan.
Toinen johtaa loistoon vallan, maineen,
toinen hautaa alle unhon laineen.
Monta tietä, — yksi määränpää
kaiken sorruttua meille jää.
Paljon lupaa elo, vähän pitää,
onnessakin turman siemen itää.
Aina seuraa jälkeen päivän työn
ilta, aina aamu jälkeen yön.
Aina samaa toivonvaellusta —
aina matkan määrä hauta musta!
Liiaks uskonut lien aurinkoon,
koska pettynyt niin paljon oon.
Kaikki murskaa aika haaveilemme,
ennenkuin on kypsä sydämemme.