Kevät kylmää ja myrskyä mulle soi,
surun usviin kietoen nuoruuteni;
niin nautinnon maljan sakkaan joi
sydän tuskassa kuuman kaipaukseni.
Tulenarkaa syöntä ken tuomita voi! —
Vilun kuumeessa vihreät vuodet meni.
Niin ahjosta tuskain kohtalo loi
kesän onnenlämmön mun sielulleni.
Se onni on paahtava elämän helle,
se on polttava kuivuus erämaan,
se on lähde ja keidas sydämelle,
valo auringon kuolon Varjolaan,
kesän hehku ja kirkkaus ihmiselle,
joka sammuu ja yöhön haudataan.