Jouluk. 30 p:nä 1914 oli Helsingin päivälehdissä nimi *Eva Ingman*
mustan kehyksen ympäröimänä. Ken ei ennestään tuntenut tuota nimeä, ei
luultavasti kiinnittänyt siihen mitään huomiota, ken taas tunsi,
säpsähti ja luki tarkalleen kaikki mitä siinä seisoi. Ja siinä
kerrottiin, että Eva Vilhelmina Ingman kuoli Dresdenissä jouluk. 18 p.
1914.
Se tuli kuin salama selkeältä taivaalta, eihän sitä edes ollut kuullut
hänen olleen sairaana. Ja siksi olikin niin vaikea käsittää, että Eva
Ingman, joka tuntui ikuisesti nuorelta, iloiselta ja elämänhaluiselta,
jota niin monet siteet liittivät elämään, jolla oli hiin paljon ystäviä,
että hän oli mennyt pois. Eva Ingmanin kuva nousi silloin kauniina ja
elävänä kaikkien hänen ystäviensä silmien eteen, ja he sanoivat varmaan
kaikki kuten minäkin: »Eva oli monessa suhteessa poikkeusihminen, hän
oli sekä sisällisesti että ulkonaisesti rotuihminen ja harvinaisuus».
[Kuva: Eva Ingman kesällä 1908.]
Eva Ingmanilla oli lämmin ja uskollinen suomalainen sydän ja suuren
maailman naisen käytös ja esiintyminen. Hän oli kuollessaan 60-vuotias,
mutta teki sen vaikutuksen kuin olisi hän ollut parikymmentä vuotta omaa
ikäänsä nuorempi. Hän oli notkea ja kevyt kuin keijukainen, jaksoi astua
pitkiä matkoja, maalata tuntikausia kun oli kiireitä töitä, kiertää
maita ja mantereita ja sitten taas seurustella ja huvitella. -- Hän oli
aivan kuin syntynyt kieliniekaksi. Toistakymmentä kieltä hän jo hallitsi
ja yhä hän harjoitteli uusia. Häntä huvitti lukea maailmankirjallisuuden
mestariteoksia alkukielellä: Shakespearin draamoja englannin kielellä,
Danten Divina Commediaa italian kielellä, Cervantesin Don Quixotia
espanjan kielellä, Virgiliuksen Aeneidia latinaksi, Dostojevskin
Raskolnikovia venäjäksi j. n. e. Iltasin, kun hänen sisarensa *Anna
Ingman* musiikkiarvostelujensa takia oli konserteissa tai oopperassa,
istui Eva kotosalla, jottei vanhan tädin tarvinnut olla yksin, ja
silloin hänen paras huvinsa oli syventyä eri maiden klassilliseen
kirjallisuuteen.
Ja mitä hän kerran oli lukenut, sen hän osasi. Hänellä oli nimittäin
aivan kadehdittavan hyvä muisti. Yhtäkkiä, hänen kanssaan
keskustellessa, kun jokunen sana tai ajatus antoi aihetta siihen,
saattoi hän toistaa kohtia Kalevalasta, Ibsenin Per Gyntistä, Holbergin
tai Molière'in komedioista y. m., puhumattakaan saksalaisista
kirjailijoista, joiden henkisten muistomerkkien ympäröimänä hän eli. En
ole koskaan tavannut henkilöä, joka niin kevyesti ja vaivatta olisi
sirotellut ympärilleen sekä vakavia että hauskoja otteita eri
kirjailijoiden teoksista, niin paljon lystikkäitä kaskuja ja
sanasutkauksia. -- Yhtä kevyesti tuntui hän kirjoittaneenkin. Vaikka
kirjalliset työt eivät kuuluneet hänen varsinaiseen elämäntehtäväänsä,
oli hän aina ystäviensä pyynnöstä valmis tarttumaan kynään ja antamaan
avustusta heidän toimittamiinsa julkaisuihin ja lehtiin. Ne koskivat
silloin enimmäkseen taidetta ja kirjallisuutta, ja samassa kun ne
kertoivat hänen harvinaisesta lukeneisuudestaan ja hyvistä tiedoistaan,
olivat ne aina muodollisesti erittäin hienot ja hiotut.
Eva Ingmanissa ei ollut rahtuakaan kunnianhimoa ja halua tulla
huomatuksi ja kuuluisaksi. Hän rakasti kulttuuria sen itsensä takia,
eikä käyttänyt kielitietojaan ja maalaustaitoaan hankkiakseen itselleen
tunnettua nimeä ja suurta mainetta, johon kiusaukseen niin monet muut
hänen sijassaan varmaankin olisivat langenneet. Mutta sensijaan hän oli
aivan ruhtinaallisen antelias ja aina valmis muita ilahuttamaan. Kukapa
on antanut ystävilleen sellaisia suurenmoisia lahjoja kuin Eva Ingman,
jäljentäessään heille heidän lempitaulujaan Dresdenin taulukokoelmista;
ja heidän muotokuviaan hän oli yhtä valmis maalaamaan.
Ei mikään todista hänen rajatonta hyväntahtoisuuttaan ja
anteliaisuuttaan paremmin kuin seuraava, hänen serkkujensa kertoma
tapaus. Eva Ingman oli eräänä kesänä kotimaassa käydessään oleskellut
Ruovedellä ja maalannut siellä muun muassa erään pienen tytön
muotokuvan. Lapsukainen oli ollut varsin levoton ja vaivalloinen, mutta
lopulta oli Eva kuitenkin saanut hänen pienen naamansa kankaalle
kiinnitettyä. Ja niin onnistunut kuva siitä tulikin, että hän ilolla
ajatteli sen ottamista mukaansa Dresdeniin. Ennen lähtöään pyysi hän
pikku tytön äitiä pesemään itselleen puseron, ja kun sitten oli kysymys
maksusta ja Eva tahtoi tietää mitä hän oli velkaa siitä, vastasi pesijä:
"No kymmenen penniä, mutta kyllä minä olen yhtä tyytyväinen, jos te
annatte tuon tytöstäni maalaamanne kuvan." Eva purskahti sydämelliseen
nauruun. Häntä huvitti niin sanomattomasti tuo ajatus, ettei luonnon
ihminen arvioinut hänen työtään sen kalliimmaksi, ja seuraus oli, että
äiti sai kuvan.
* * * * *
Eva Ingman oli Helsingin lapsia ja hänen vanhempansa olivat lääketieteen
professori *Erik Alexander Ingman* ja *Eva Perander*. Eva syntyi siihen
aikaan vuotta, kun Suomen luonto on kaikkein ihanimmillaan ja päivä
pisin, kesäk. 22 p. 1853, mutta syvä suru vallitsi silloin hänen
kodissaan, sillä hengellään oli äidin täytynyt maksaa pienokaisensa
maailmaan tulo. Mustilla silkkinauhoilla oli hänen ristikolttinsa
koristeltu ja samassa huoneessa hänet kastettiin, missä äiti lepäsi
kirstussaan.
"Kukapa olisi silloin voinut aavistaa", lisäsi Eva hymyillen,
kertoessaan tästä kerran minulle, "että siitä pienestä rääpästä tuli
näin iloinen ihminen".
Mutta ei siinä kyllin, ettei Eva tiennyt mitään äidistään, hämäräksi
hänen muistonsa isästäkin jäi, sillä tämä kuoli, kun Eva oli päässyt
viiden vuoden vanhaksi. Hän ja hänen kahta vuotta vanhempi sisarensa
Anna joutuivat silloin kahden tädin, *Amalia* ja *Sophie Louise
Peranderin*, huostaan, ja *Elias Lönnrot* rupesi heidän holhoojakseen.
Hänen ehdotuksestaan he tulivat viettämään suurimman osan lapsuuttaan
maalla, Pellin tilalla Karjalohjan pitäjässä.
[Kuva: Anna ja Eva Ingman kasvavina.]
Maalla oleskeleminen on yleensäkin onnellisinta lapsille, mutta
varsinkin sillä oli suuri merkitys Evalle, joka sitten joutui niin kauas
isänmaastaan. Siellä Karjalohjan hiljaisuudessa vastaanotti hän niin
voimakkaan vaikutuksen Suomen luonnosta ja sen kauneudesta, ettei
mikään, ei vuodet, ei etäisyys, eikä monet muut myöhemmät
kauneusvaikutelmat sitä koskaan voinut haihduttaa.
Amalia täti, joka oli hyvin johdonmukainen, tarmokas ja jäntevä,
huolehti etupäässä pikku Ingmanien hoidosta ja kasvatuksesta, hänen
sisarensa Sophie Louise heidän opetuksestaan. Hän luki heidän kanssaan
tavallisia kouluaineita, eritoten ranskaa, jossa hän oli varsin taitava,
ja valmisti heidät niin hyvin, että kun sitten tuli aika lähteä kouluun,
pääsivät he ruotsalaisen tyttökoulun yläluokille. -- Amalia täti seurasi
tietysti holhokkejaan Helsinkiin ja järjesti heille täällä
koulukortteerin, jonne myöskin vastaanotti heidän serkkunsa, *Fanny* ja
*Waldemar Churbergin*.
Koulussa tulivat Ingmanin tytöt piankin sangen huomatuiksi ja
suosituiksi lahjakkuutensa, herttaisuutensa ja sievyytensä takia, ja Eva
oli sitä paitsi jo silloin niin "sukkela suustaan".
Vielä koulunsa suoritettuaankin jäivät he pääkaupunkiin, Anna
soitannollisia taipumuksiaan kehittämään, Eva piirustamaan ja
maalaamaan. He saivat parhaat opettajat, mitä siihen aikaan oli
saatavissa, ja liikkuivat Helsingin ensimäisissä seurapiireissä. Ei
ollut sitä kutsua ja juhlaa Willebrandtien, Tengströmien, Palménien,
Castrénien y. m. silloista intelligenssia edustavien perheissä, missä
Ingmanin tytöt eivät olisi olleet mukana, ja isän hyvien ystävien J. W.
Snellmanin, C. G. Borgin ja Elias Lönnrotin luona he olivat aivan kuin
kotonaan. -- Ne olivat onnellisia, huolettomia, sisältörikkaita vuosia;
oli paljon isänmaallista innostusta, paljon harrastuksia, paljon ystäviä
ja ihailijoita.
Niin, ehkäpä noita viimemainituita oli liiaksikin Amalia tädin mielestä,
sillä hän päätti matkustaa holhokkiensa kera Dresdeniin, jotta he
olisivat tilaisuudessa oikein todenteolla jatkamaan opintojaan, Anna
soittamaan ja Eva maalaamaan. Eva oli silloin kahdeksantoista vuotias,
Anna kahdenkymmenen ja molemmat niin lupaavat, miellyttävät ja suloiset,
että eräs henkilö, joka näki heidät näihin aikoihin, vertasi heitä
kahteen ruusunnuppuun.
[Kuva: Eva Ingman. Anna Ingman.
Dresdeniin matkustaessaan.]
[Kuva: Amalia Perander Eva Ingmanin maalaaman taulun mukaan.]
Tarmokkaasti he Dresdeniin asetuttuaan tarttuivat työhön, edistyivät
nopeasti ja nauttivat sanomattomasti kaikesta siitä uudesta ja
kauniista, joka siellä tulvi heitä vastaan. Ei silloin vielä ollut
kysymystäkään siitä, että he jäisivät sinne ainaiseksi. Se oli vain
opintomatka, ja parin vuoden päästä he palasivat jälleen kotimaahan, pää
täynnä tuumia. Anna oli valmistautunut soitto-opettajaksi, Evan
erikoisala oli muotokuvamaalaus, ja molemmat toivoivat saavansa
kotimaassa työtä ja toimeentulonsa, ja siinä sivussa he myöskin
tahtoivat itse vielä paljon edistyä.
Mutta kuten monille muillekin, jotka jo kauan ovat oleskelleet suuressa
maailmassa, tuotti kotiintulo Ingmaneillekin pettymystä. He olivat jo
niin kauan liikkuneet väljemmillä vesillä, että nyt tuntui aivan siltä
kuin olisivat tulleet suletuiksi pieneen lammikkoon. Ansiotyöhön ei
ollut paljoakaan tilaisuutta ja edistymiseen vielä vähemmin. Monet
olivat sitä mieltä, ettei sellaisten ollut tarvis hankkia itselleen
työtä ja tuloja, joilla oli varoja oleskella niin pitkät ajat
ulkomailla. Ja kaikki tämä kypsytti heissä päätöksen lähteä uudelleen
Dresdeniin, ja sinne he sitten jäivät. Anna rupesi antamaan
soittotunteja, sillä oppilaista ei ollut koskaan puutetta, ja sitäpaitsi
hänestä aikaa myöten tuli suurien amerikalaisten ja europalaisten
musiikkilehtien kirjeenvaihtaja. Eva maalasi ahkerasti itse, muun muassa
von *Oerin*, *Suchodolskin* ja *Karl Bantzerin* johdolla, ja rupesi
samalla saamaan sekä muotokuvatilauksia että oppilaita. Välistä hän taas
jätti Dresdenin pitkäksi aikaa ja matkusti toisiin suuriin
taidekeskuksiin, kuten Müncheniin, Firenzeen, Roomaan ja Lontooseen
j. n. e. ja syventyi sikäläisiin suuriin kokoelmiin sekä jäljensi niistä
monet taideteokset. Näillä matkoillaan hän aina teki intressantteja
tuttavuuksia, joutui asumaan huomattujen henkilöiden luo, kuten esim.
taiteilija Prellerin perheeseen, Weimarissa maalaustaidetta tutkiessaan,
ja solmi läpi elämän kestäviä ystävyysliittoja.
[Kuva: Eva Ingman maalaa J. W. Snellmanin kuvaa Hypotekiyhdistystä
varten v. 1908.]
Siinäkin suhteessa Eva Ingman erosi nimittäin niin kauniisti muista,
ettei hän milloinkaan jättänyt kirjettä vastaamatta ja pyyntöä
täyttämättä, kun hänen puoleensa vain kerran kääntyi. Ja tällä tavalla
ylläpiti hän vuorovaikutusta ja tuttavuutta niiden monien kanssa, joita
hän elämänsä varrella oli tavannut. Ellei olisi tiennyt miten paljon
hänellä oli tuttavia, olisi voinut luulla olevansa aivan erityisesti
hänen mielessään ja ajatustensa esineenä, niin herttaisesti hän aina
kirjoitti ja muisti lähettää sekä joulu-että uudenvuoden toivotuksia.
[Kuva: Ingmanien salonki Dresdenissä.]
En oikeastaan ymmärrä, mitenkä Eva Ingman ehti niin paljon enemmän kuin
muut ihmiset, ehti maalata, kirjoittaa, lukea, matkustella, seurustella,
hoitaa kotiaan, olla erinomainen emäntä j. n. e., mutta luulen, että se
riippui hänen myötäsyntyneestä työkyvystään ja liikkuvaisuudestaan.
Hänessä ei havainnut hituistakaan suomalaista hitautta; kevyesti, aivan
kuin leikkien, hän antautui toimesta toimeen, osoittamatta minkäänmoista
kiirettä, hätiköimistä tai väsymystä.
Ja kuitenkin olivat jo hänen seurusteluvelvollisuutensa niin suuret,
että moni olisi nääntynyt niiden alle. Ingmanien taiteellinen koti
Dresdenissä muodostui nimittäin aikojen kuluessa tyyssijaksi, jonne
kaikki suomalaiset, kaikki skandinaavit ja yleensä Dresdenissä asuvat
muukalaiset mielellään pistäytyivät. Runoilija kreivi Snoilsky
puolisoineen esim. oli kahdeksankymmenluvulla jokapäiväinen vieras
heidän kodissaan, niinikään runoilija Erkko, joka samaan aikaan oleskeli
siellä. Ja samalla tavalla voisi mainita niin lukemattomia muita. Ken
oli ennestään tuttu, meni sentähden, ken ei ollut, meni neuvoja ja
opastusta saamaan, tai vain siksi, että vieraalla pohjalla ollessa oli
niin hauskaa tavata herttaisia, sivistyneitä, ystävällisiä ihmisiä ja
kodin, joka oli niin sopusuhtainen ja kaunis. Dresdenissä oleskeleminen
ja Ingmanien luona käyminen, ne kuuluivat ihan yhteen.
Pari vuotta ennen Evaa kuoli heidän tätinsä Amalia Perander, joka
kaikkina näinä vuosina oli ollut heidän kanssaan. Hän oli jo silloin
90-vuotias ja viime aikoina sivullisen silmissä jotenkin vaativainen,
hän kun tahtoi, että kaikki talossa piti järjestettämän juuri hänen
tahtonsa mukaan. Mutta aivan ihmeellisen kauniisti ja kärsivällisesti
molemmat sisaret siihen alistuivat ja hoitivat häntä mitä
epäitsekkäimmin aivan loppuun asti.
[Kuva: Eva Ingmanin maalaamia tauluja (alkuperäisiä), joita hänen
kuoltuaan oli näytteillä Naisten Äänen toimistossa.]
"En minä tahtoisi tulla vanhaksi", sanoi Eva kerran, johon kyllä ehkä
vaikutti se, että hän oli läheltä nähnyt, miten vaivaloinen ja
puolinainen oikein vanhan ihmisen elämä oli. "No, kauanko sinä tahtoisit
elää?" kysyi toinen. "Noin kuudenkymmenen-vuotiaaksi", oli vastaus.
[Kuva: Eva Ingmanin maalaamia tauluja (jäljennöksiä) joita hänen
kuoltuaan oli näytteillä N. Ä:n toimistossa.]
Ihmeellisesti tämä toivo sitten toteutuikin. Hän meni pois silloin, kun
vielä oli täysissä voimissa ja työkyky murtumaton, kun kaikki ystävät ja
ennen kaikkea hänen ainoa armas sisarensa niin mielellään olisivat
tahtoneet pitää hänet täällä. Mutta se, että hän itse oli toivonut
pääsevänsä pois, ennenkuin oli loppuun kulunut, lievensi hieman sitä
katkeruutta ja surua, jota tämä kuolinsanoma niin laajoissa piireissä
herätti sekä hänen uudessa kotimaassaan että täällä meillä.