Hän oli sanonut keveästi: "Oi, miten herttaista teiltä!"

Ja Archie oli vastannut: "Jotta muistoni pysyisi suloisena! Nimittäin

jos se kestää niin kauan kuin pullo! Hyvästi!"

Juuri niin se oli ollut. Mitenkä se olisi voinut ollakaan toisin!

Nyt hän sai maksaa sen, kautta Luojan. Hän jatkoi tällä tavoin sen

maksamista, kunnes aamu sarasti.

* * * * *

Hän heräsi nukuttuaan tuskin kolmea tuntia; ja kun hän heräsi, oli hän

aivan parantunut siitä hämmästyksestä ja ihmettelystä, jota hän oli

tuntenut huomatessaan Ethel Johnstonen yhtäkkiä sylissään.

Hän heräsi ihmetellen missä oli ja miten hän oli tullut tähän pieneen

kukalliseen huoneeseen, jonka lumivalkoiset uutimet leijuivat ikkunasta

sisäänpäin.

Muistaessaan sen hän hypähti vuoteesta ja pisti päänsä ulos ikkunasta

ilmaan, jonka kaltaista hän ei ollut koskaan ennen hengittänyt. Se oli

Pohjoisen Skotlannin ilmaa, joka puhalsi suoraan laajalta valtamereltä.

Hän veti kengät jalkaansa ja kylpypuvun ylleen ja kiiruhti ulos

rannikolle sukeltaakseen veteen. Laskeutuessaan veteen hän katseli

ympärilleen.

Laaja ranta... Suojaavia kallioita, kerrostuma toisensa päällä kuin

jättiläisen voileivällä. Valkoinen hiekkaranta kapeana vyöhykkeenä

kahden meren, vihreänä vyöryvän ulapan ja hiljaa aaltoilevan

kanervameren välillä. Molempien merien yllä kohosi raikas, harmaa

taivas. Linnan tornit kohosivat sitä kohti kuin vanhanaikaiset

kypäränkoristeet. Koko maisemassa oli jotain — jotain kovaa ja

selväpiirteistä, joka sai hänet suoristamaan selkänsä ja kohottamaan

päänsä korkeammalle.

"Ihana paikka!" sanoi Archie.

Uituaan hän juoksi takaisin aamiaiselle ja aamuhommiinsa.

Tämän työn kuvaileminen yksityiskohdittain vaatisi asiantuntijan

kynää, sellaisen, joka viikottain täyttää The Tatlerin moottoriosaston

palstat. Yksin jäätyään Archie kokonaan syventyneenä hommaansa

vihelteli iloisesti; puhkesi koneellisesti hyräilemään — muistamatta

kenen laulua hän hyräili tai missä hän oli sen kuullut — —

Tukka kuin palavaa kultaa... Olipa omituinen sattuma, että hän oli täällä

yhtaikaa kuin Archie. Todennäköisesti seurueen vieraana; luultavasti

amiraalin sisaren hoivissa. Archie taas amiraalin sisaren seurueen

autonohjaajana. Luultavasti hän ei saisi mahdollisuutta vaihtaa enää

sanaakaan Ethel Johnstonen kanssa.

Hän alkoi mietiskellä.

Juodessaan teetä pienessä huoneessaan hän mietti, missä ja milloin hän

saisi jälleen nähdä hänet. Alkoi arvailla mahdollisuuksia. Sitten hän

rupesi järjestelemään kohtaamista.

Tyttö lähtisi ehkä ulos metsästäjien mukana? Ehkä hän istuisi auton

etuistuimella? Entäpä jos hän halusi tulla viedyksi lähikaupunkiin

(joka oli viidentoista mailin päässä)? Tai jospa hänen piti päästä

postitoimistoon sähköttämään?

Sillä tietysti hänen täytyi saada nähdä hänet. Tietysti hänen täytyi

selvittää se hänelle.

Selvittää mikä?

Se kysymys näytti itse antavan itselleen vastauksen samassa hetkessä.

Majan avoimesta ovesta hän kuuli kirkkaiden äänien sorinan, joka

lähestyi. Lasten ääniä! Jo kerran tämän päivän aikana hän oli itsekseen

ihmetellyt, mihin kaikki ne lapset olivat joutuneet, joiden hän tiesi

olevan talossa. Nähtävästi heidät oli viety pois vanhempien tieltä ja

annettu jonkun hoivaan.

Äkkiä, kaukaisen kuoron lähetessä, hän kuuli kimakkojen äänien

toistavan erästä nimeä.

"Neiti Johnstone — neiti Johnstone!" Sitten: "Nyt on teidän vuoronne

etsiä meitä, neiti Johnstone — —"

Kiiruhtamatta, mutta päättäväisesti Archie Laverock nousi tuoliltaan,

meni puuveräjästä, joka johti noille kivellä aidatuille kentille,

siihen suuntaan, mistä äänet olivat kuuluneet. Lähestyessään hän erotti

pakenevia kirjavia puseroita ja hameita, liehuvia hiuksia ja pitkiä

sääriä. Sitten joku noista lapsista kääntyi, juoksi Archiea kohti,

törmäsi häneen ja työnsi hänet tieltään huutaen innostuneesti:

"Hei, Laverock!"

"Hei vain, Royds", vastasi Archie, tuntien pikku toverinsa matkalta

pohjoista kohti; hän oli nyt uskomattoman ryppyinen, naarmuinen ja

tahriintunut. "Mitä sinä teet?"

"Me leikimme piilosilla", selitti pieni likainen poika hänelle

innostuneena kuiskaten. "Muut juoksivat tuohon pieneen metsikköön tien

luona, luullakseni. Minä olen urkkimassa täällä. Me menemme kaikki

piiloon serkkujeni hoitajaa —"

"Naisparka; kuka hän on?"

"Ei hän ole mikään naisparka, Laverock. Hän on neiti Johnstone."

"Neiti — mikä?" huusi Archie tarttuen pojan harmaaseen jerseypukuun.

"Mitä neiti Johnstone on?"

"Serkkujeni hoitajatar. Mutta hän ei ole vähääkään tätimäinen",

vakuutti lapsi hänelle. "Antakaa minun mennä nyt, Laverock. Hän on

tuolla alhaalla aidan toisella puolen. Hänen pitää peittää silmänsä

laskiessaan sataan, niin ettei hän näe, minne me kaikki menemme. Hän on

todellakin sangen hauska ollakseen tyttö", selitti poika vääntäytyen

irti.

Ennenkuin viimeiset sanat olivat päässeet lapsen huulilta, oli nuori

Laverock kiivennyt kiviaidan yli ja astunut hiljaa ruohoiselle polulle,

missä tyttö seisoi.

Hänen näkemisensä palautti kaiken jälleen hänen mieleensä. Koko

hämmästyksen, mielenliikutuksen, kaipauksen.

Siinä hän seisoi. Hän oli jälleen puettu ruskeaan, lämpimään

lehdenväriin. Hänen hiuksensa loistivat kirkkaina harmaata,

auringotonta taivasta vastaan. Hän seisoi siinä aivan itsetiedottomana,

kädet silmillään. Niiden alla näkyivät hänen huulensa; ne vaikuttivat

vieläkin eloisammilta ja ilmehikkäämmiltä, samalla tavoin kuin

naamion alla nähdyt huulet; hänen nauravat huulensa; jotka laskivat

ääneen: "Yhdeksänkymmentäseitsemän, yhdeksänkymmentäkahdeksan,

yhdeksänkymmentäyhdeksän —"

"Sata", lopetti Archie tyynesti vain jalan päässä hänestä.

Tyttö päästi kätensä alas. Vaikka "sata" olisi ollut Archien huulten

kosketus hänen omillaan, ei hän olisi voinut nopeammin peräytyä. Jo

toisen kerran vuorokauden kuluessa he tuijottivat suoraan toistensa

silmiin.

"Oh!" huudahti hän suuttuneena. "Miten uskallatte!"

"En uskaltanutkaan! Sitähän juuri en tehnytkään."

"Mitä te tarkoitatte?" Hän punastui nopeasti. "Tarkoitan, mitä

tarkoitatte pelästyttämällä minut taas tuolla tavoin?"

"Taas?" sanoi Archie voittaakseen aikaa.

"Niin — no niin, tuo eilisiltainen oli sattuma, sen tiedän, mutta nyt

te tulitte ihan tahallanne ja hiljaa."

"Niin, tiedän niin tehneeni."

"Se oli halpamaista! Yllättää minut!"

"Niin."

"Ja antaa minun huutaa tällä tavoin suoraan päin kasvojanne!"

"Niin; se oli niin ihastuttavaa," sanoi Archie Laverock nopeasti. "Ette

tiedä miltä näytitte. Jos tietäisitte, miten kaunis olitte — en huoli

siitä suututteko vai ettekö — te olette vihainen, mutta minä en huoli

siitä! Jos tietäisittte, niin antaisitte minulle kaiken anteeksi — —"

Tyttö kääntyi nopeasti.

"Te ette mene", vastusti Archie kiivaasti, "enhän minä ole vielä

sanonut tai kysynyt mitään! Te ette voi mennä!"

Ja hän pidätti häntä silmillään, tuota suuttunutta, vilkasta,

punatukkaista tyttöä; hän piteli häntä katseella, jota hän oli puoliksi

tiedottomasti oppinut käyttämään Mon Reposin päivällisillä; nyt se oli

hänelle enemmän hyödyksi kuin milloinkaan ennen, ja hän tunsi, että

tämä oli kaikki, mitä varten hän olisi halunnut omistaa kaiken maailman

miellyttämiskyvyn ja voiman.

"Minun täytyy mennä. Tietysti minun täytyy mennä!" huudahti tyttö

pysähtyen hänen eteensä. "Oh — unohdin kysyä — miten on olkapäänne

laita, kapteeni Laverock?"

"En käytä sitä, tiedättehän."

"Mitä?" Hänen äänensä ja kasvonsa valpastuivat äkkiä. "Olkapäätäkö — —?"

"Ei; kapteenin arvonimeä."

"Oh! Sanon siis mr. Laverock."

"Eilen illalla", sanoi mies hyvin hiljaa, "sanoitte Archie."

"Ohoh!" huudahti tyttö veitikkamaisesti. "En suinkaan!"

"Varmasti."

"Ensimmäisenä — ensimmäisenä iloisena hämmästyksen hetkenä kenties!"

"Eikö se sitten kestä?"

"Ei mikään hetki kestä!" sanoi tyttö.

"Te olette väärässä", sanoi Archie Laverock. "Muutamat hetket —

kestävät."

Tytön vilkas pää liikkui sinne tänne, mutta koko ajan hän katsoi

poispäin Archiesta. Vaiettuaan hetkisen hän sanoi tavallisimmalla

äänellään: "Niin, hyvästi, sillä minun täytyy todellakin mennä; minun

täytyy."

Archien ajatukset liikkuivat hyvin nopeasti. "Niin," myönsi hän.

"Teidän kai täytyy. Miten pian saan taas nähdä teidät?"

Tyttö kysyi: "Ettekö luule, että olisi yhtä hyvä, jos ette enää tapaisi

minua?"

"En", sanoi Archie päättäväisesti, "en luule. Milloin saan puhua

kanssanne ja missä?"

Tyttö koetti vältellä. "No, koska olemme molemmat täällä, niin satumme

varmastikin vastakkain —"

"Tiedättekö", sanoi Archie miellyttävästi hymyillen suoraan hänen

silmiinsä, "siitä olisi minulle kovin vähän hyötyä."

"Neiti John-stone!" kuului heikosti kentältä.

"Kuulkaahan! He huutavat minua!"

"Hyvä, heti kun olette sanonut minulle missä. Milloin?"

Tyttö epäröi. "Se ei käy ennenkuin olen pannut lapset vuoteeseen. Ja

sen jälkeen — se ei käy."

"Ellei se käy ennen, niin sen täytyy käydä jälkeen," sanoi mies

loogillisesti.

"En luule sen käyvän lainkaan."

"Tänä iltana", sanoi hän.

"Ei, en luule sen olevan mahdollista — —"

"Kello kahdeksalta? Oletteko jo silloin syönyt päivällistä?"

"Päivällinen tuodaan minulle kello kahdeksalta."

"Puoli yhdeksän sitten," päätti mies. "Hyvä!"

Tyttö puhkesi pieneen naurahdukseen, teki sellaisen liikkeen kuin olisi

hän kutsunut koko maisemaa ja harmaata taivasta katsomaan tämän olennon

itsepäisyyttä.

Nykypäivien maantieritari · 第 70 / 87 题