Ja Archie oli vastannut: "Jotta muistoni pysyisi suloisena! Nimittäin
jos se kestää niin kauan kuin pullo! Hyvästi!"
Juuri niin se oli ollut. Mitenkä se olisi voinut ollakaan toisin!
Nyt hän sai maksaa sen, kautta Luojan. Hän jatkoi tällä tavoin sen
maksamista, kunnes aamu sarasti.
* * * * *
Hän heräsi nukuttuaan tuskin kolmea tuntia; ja kun hän heräsi, oli hän
aivan parantunut siitä hämmästyksestä ja ihmettelystä, jota hän oli
tuntenut huomatessaan Ethel Johnstonen yhtäkkiä sylissään.
Hän heräsi ihmetellen missä oli ja miten hän oli tullut tähän pieneen
kukalliseen huoneeseen, jonka lumivalkoiset uutimet leijuivat ikkunasta
sisäänpäin.
Muistaessaan sen hän hypähti vuoteesta ja pisti päänsä ulos ikkunasta
ilmaan, jonka kaltaista hän ei ollut koskaan ennen hengittänyt. Se oli
Pohjoisen Skotlannin ilmaa, joka puhalsi suoraan laajalta valtamereltä.
Hän veti kengät jalkaansa ja kylpypuvun ylleen ja kiiruhti ulos
rannikolle sukeltaakseen veteen. Laskeutuessaan veteen hän katseli
ympärilleen.
Laaja ranta... Suojaavia kallioita, kerrostuma toisensa päällä kuin
jättiläisen voileivällä. Valkoinen hiekkaranta kapeana vyöhykkeenä
kahden meren, vihreänä vyöryvän ulapan ja hiljaa aaltoilevan
kanervameren välillä. Molempien merien yllä kohosi raikas, harmaa
taivas. Linnan tornit kohosivat sitä kohti kuin vanhanaikaiset
kypäränkoristeet. Koko maisemassa oli jotain — jotain kovaa ja
selväpiirteistä, joka sai hänet suoristamaan selkänsä ja kohottamaan
päänsä korkeammalle.
"Ihana paikka!" sanoi Archie.
Uituaan hän juoksi takaisin aamiaiselle ja aamuhommiinsa.
Tämän työn kuvaileminen yksityiskohdittain vaatisi asiantuntijan
kynää, sellaisen, joka viikottain täyttää The Tatlerin moottoriosaston
palstat. Yksin jäätyään Archie kokonaan syventyneenä hommaansa
vihelteli iloisesti; puhkesi koneellisesti hyräilemään — muistamatta
kenen laulua hän hyräili tai missä hän oli sen kuullut — —
Tukka kuin palavaa kultaa... Olipa omituinen sattuma, että hän oli täällä
yhtaikaa kuin Archie. Todennäköisesti seurueen vieraana; luultavasti
amiraalin sisaren hoivissa. Archie taas amiraalin sisaren seurueen
autonohjaajana. Luultavasti hän ei saisi mahdollisuutta vaihtaa enää
sanaakaan Ethel Johnstonen kanssa.
Hän alkoi mietiskellä.
Juodessaan teetä pienessä huoneessaan hän mietti, missä ja milloin hän
saisi jälleen nähdä hänet. Alkoi arvailla mahdollisuuksia. Sitten hän
rupesi järjestelemään kohtaamista.
Tyttö lähtisi ehkä ulos metsästäjien mukana? Ehkä hän istuisi auton
etuistuimella? Entäpä jos hän halusi tulla viedyksi lähikaupunkiin
(joka oli viidentoista mailin päässä)? Tai jospa hänen piti päästä
postitoimistoon sähköttämään?
Sillä tietysti hänen täytyi saada nähdä hänet. Tietysti hänen täytyi
selvittää se hänelle.
Selvittää mikä?
Se kysymys näytti itse antavan itselleen vastauksen samassa hetkessä.
Majan avoimesta ovesta hän kuuli kirkkaiden äänien sorinan, joka
lähestyi. Lasten ääniä! Jo kerran tämän päivän aikana hän oli itsekseen
ihmetellyt, mihin kaikki ne lapset olivat joutuneet, joiden hän tiesi
olevan talossa. Nähtävästi heidät oli viety pois vanhempien tieltä ja
annettu jonkun hoivaan.
Äkkiä, kaukaisen kuoron lähetessä, hän kuuli kimakkojen äänien
toistavan erästä nimeä.
"Neiti Johnstone — neiti Johnstone!" Sitten: "Nyt on teidän vuoronne
etsiä meitä, neiti Johnstone — —"
Kiiruhtamatta, mutta päättäväisesti Archie Laverock nousi tuoliltaan,
meni puuveräjästä, joka johti noille kivellä aidatuille kentille,
siihen suuntaan, mistä äänet olivat kuuluneet. Lähestyessään hän erotti
pakenevia kirjavia puseroita ja hameita, liehuvia hiuksia ja pitkiä
sääriä. Sitten joku noista lapsista kääntyi, juoksi Archiea kohti,
törmäsi häneen ja työnsi hänet tieltään huutaen innostuneesti:
"Hei, Laverock!"
"Hei vain, Royds", vastasi Archie, tuntien pikku toverinsa matkalta
pohjoista kohti; hän oli nyt uskomattoman ryppyinen, naarmuinen ja
tahriintunut. "Mitä sinä teet?"
"Me leikimme piilosilla", selitti pieni likainen poika hänelle
innostuneena kuiskaten. "Muut juoksivat tuohon pieneen metsikköön tien
luona, luullakseni. Minä olen urkkimassa täällä. Me menemme kaikki
piiloon serkkujeni hoitajaa —"
"Naisparka; kuka hän on?"
"Ei hän ole mikään naisparka, Laverock. Hän on neiti Johnstone."
"Neiti — mikä?" huusi Archie tarttuen pojan harmaaseen jerseypukuun.
"Mitä neiti Johnstone on?"
"Serkkujeni hoitajatar. Mutta hän ei ole vähääkään tätimäinen",
vakuutti lapsi hänelle. "Antakaa minun mennä nyt, Laverock. Hän on
tuolla alhaalla aidan toisella puolen. Hänen pitää peittää silmänsä
laskiessaan sataan, niin ettei hän näe, minne me kaikki menemme. Hän on
todellakin sangen hauska ollakseen tyttö", selitti poika vääntäytyen
irti.
Ennenkuin viimeiset sanat olivat päässeet lapsen huulilta, oli nuori
Laverock kiivennyt kiviaidan yli ja astunut hiljaa ruohoiselle polulle,
missä tyttö seisoi.
Hänen näkemisensä palautti kaiken jälleen hänen mieleensä. Koko
hämmästyksen, mielenliikutuksen, kaipauksen.
Siinä hän seisoi. Hän oli jälleen puettu ruskeaan, lämpimään
lehdenväriin. Hänen hiuksensa loistivat kirkkaina harmaata,
auringotonta taivasta vastaan. Hän seisoi siinä aivan itsetiedottomana,
kädet silmillään. Niiden alla näkyivät hänen huulensa; ne vaikuttivat
vieläkin eloisammilta ja ilmehikkäämmiltä, samalla tavoin kuin
naamion alla nähdyt huulet; hänen nauravat huulensa; jotka laskivat
ääneen: "Yhdeksänkymmentäseitsemän, yhdeksänkymmentäkahdeksan,
yhdeksänkymmentäyhdeksän —"
"Sata", lopetti Archie tyynesti vain jalan päässä hänestä.
Tyttö päästi kätensä alas. Vaikka "sata" olisi ollut Archien huulten
kosketus hänen omillaan, ei hän olisi voinut nopeammin peräytyä. Jo
toisen kerran vuorokauden kuluessa he tuijottivat suoraan toistensa
silmiin.
"Oh!" huudahti hän suuttuneena. "Miten uskallatte!"
"En uskaltanutkaan! Sitähän juuri en tehnytkään."
"Mitä te tarkoitatte?" Hän punastui nopeasti. "Tarkoitan, mitä
tarkoitatte pelästyttämällä minut taas tuolla tavoin?"
"Taas?" sanoi Archie voittaakseen aikaa.
"Niin — no niin, tuo eilisiltainen oli sattuma, sen tiedän, mutta nyt
te tulitte ihan tahallanne ja hiljaa."
"Niin, tiedän niin tehneeni."
"Se oli halpamaista! Yllättää minut!"
"Niin."
"Ja antaa minun huutaa tällä tavoin suoraan päin kasvojanne!"
"Niin; se oli niin ihastuttavaa," sanoi Archie Laverock nopeasti. "Ette
tiedä miltä näytitte. Jos tietäisitte, miten kaunis olitte — en huoli
siitä suututteko vai ettekö — te olette vihainen, mutta minä en huoli
siitä! Jos tietäisittte, niin antaisitte minulle kaiken anteeksi — —"
Tyttö kääntyi nopeasti.
"Te ette mene", vastusti Archie kiivaasti, "enhän minä ole vielä
sanonut tai kysynyt mitään! Te ette voi mennä!"
Ja hän pidätti häntä silmillään, tuota suuttunutta, vilkasta,
punatukkaista tyttöä; hän piteli häntä katseella, jota hän oli puoliksi
tiedottomasti oppinut käyttämään Mon Reposin päivällisillä; nyt se oli
hänelle enemmän hyödyksi kuin milloinkaan ennen, ja hän tunsi, että
tämä oli kaikki, mitä varten hän olisi halunnut omistaa kaiken maailman
miellyttämiskyvyn ja voiman.
"Minun täytyy mennä. Tietysti minun täytyy mennä!" huudahti tyttö
pysähtyen hänen eteensä. "Oh — unohdin kysyä — miten on olkapäänne
laita, kapteeni Laverock?"
"En käytä sitä, tiedättehän."
"Mitä?" Hänen äänensä ja kasvonsa valpastuivat äkkiä. "Olkapäätäkö — —?"
"Ei; kapteenin arvonimeä."
"Oh! Sanon siis mr. Laverock."
"Eilen illalla", sanoi mies hyvin hiljaa, "sanoitte Archie."
"Ohoh!" huudahti tyttö veitikkamaisesti. "En suinkaan!"
"Varmasti."
"Ensimmäisenä — ensimmäisenä iloisena hämmästyksen hetkenä kenties!"
"Eikö se sitten kestä?"
"Ei mikään hetki kestä!" sanoi tyttö.
"Te olette väärässä", sanoi Archie Laverock. "Muutamat hetket —
kestävät."
Tytön vilkas pää liikkui sinne tänne, mutta koko ajan hän katsoi
poispäin Archiesta. Vaiettuaan hetkisen hän sanoi tavallisimmalla
äänellään: "Niin, hyvästi, sillä minun täytyy todellakin mennä; minun
täytyy."
Archien ajatukset liikkuivat hyvin nopeasti. "Niin," myönsi hän.
"Teidän kai täytyy. Miten pian saan taas nähdä teidät?"
Tyttö kysyi: "Ettekö luule, että olisi yhtä hyvä, jos ette enää tapaisi
minua?"
"En", sanoi Archie päättäväisesti, "en luule. Milloin saan puhua
kanssanne ja missä?"
Tyttö koetti vältellä. "No, koska olemme molemmat täällä, niin satumme
varmastikin vastakkain —"
"Tiedättekö", sanoi Archie miellyttävästi hymyillen suoraan hänen
silmiinsä, "siitä olisi minulle kovin vähän hyötyä."
"Neiti John-stone!" kuului heikosti kentältä.
"Kuulkaahan! He huutavat minua!"
"Hyvä, heti kun olette sanonut minulle missä. Milloin?"
Tyttö epäröi. "Se ei käy ennenkuin olen pannut lapset vuoteeseen. Ja
sen jälkeen — se ei käy."
"Ellei se käy ennen, niin sen täytyy käydä jälkeen," sanoi mies
loogillisesti.
"En luule sen käyvän lainkaan."
"Tänä iltana", sanoi hän.
"Ei, en luule sen olevan mahdollista — —"
"Kello kahdeksalta? Oletteko jo silloin syönyt päivällistä?"
"Päivällinen tuodaan minulle kello kahdeksalta."
"Puoli yhdeksän sitten," päätti mies. "Hyvä!"
Tyttö puhkesi pieneen naurahdukseen, teki sellaisen liikkeen kuin olisi
hän kutsunut koko maisemaa ja harmaata taivasta katsomaan tämän olennon
itsepäisyyttä.