tekee. Huomaan että te olette sillä tavalla antanut.
EDITHA (muistaa äkkiä)
Kuulkaa... eihän lankoni vain...
LAHTONEN (nauraa pahasti)
Vasen käsi tiesi siis kuitenkin mitä oikea kätesi teki.
EDITHA
Onko lankoni siis todella sanonut teidät irti?
LAHTONEN (koettaen solmia hänet sanoihinsa)
Millä perusteella neiti Ahlfelt niin luulee...?
EDITHA
Sillä että lankoni siitä jotakin puhui...
LAHTONEN
Ja te...?
EDITHA
Minä...? Aaa... te luulette että minä... ehkä häntä siihen
kehoitin! (Vihaansa pidätellen.) Te olette... te olette... (nauraa
häijysti). Minun olisi pitänyt osata sitä odottaa.
LAHTONEN
No mutta sanokaa mitä muuta järjellistä syytä tirehtöörillä olisi
sanoa minut irti? Kaksikymmentä vuotta olen ollut kauppaneuvoksen
palveluksessa... Kaksikymmentä vuotta! Paras aika elämästäni meni
siihen... Meille tuli tirehtöörin kanssa pieni mitätön riita. Hän
väitti että minä panin pullot liian täyteen. Minä sanoin ettei pulloon
mene enemmän kuin menee.
EDITHA
Mutta jos te kaasitte yli.
LAHTONEN
Joka on ollut kauppaneuvoksen palveluksessa kaksikymmentä vuotta, ei
kaada yli. »Pullo täyteen», oli kauppaneuvoksen tapana sanoa, »mutta
ei tippaakaan yli». Ja tämän minä sanoin tirehtöörille ja hän vastasi
siihen: »Niin tehtiin kauppaneuvoksen aikana, mutta ei enää minun
aikanani. Nyt määrään minä!»
EDITHA
Lankoni on voinut sanoa teidät irti siksi ettette ole oikein
raitis...
LAHTONEN (rupeaa nauramaan)
Mutta eihän koko liike kannattaisi, jos ihmiset rupeisivat raittiiksi...!
Jos minä olisin juonut muitten tavaroita, niin voitaisiin minua
syyttää, mutta minä olen aina uskollisesti juonut kauppaneuvoksen
tavaroita.
EDITHA
Kyllä te meidän puolestamme olisitte saanut olla juomatta. Emme mitään
olisi hartaammin toivoneet.
LAHTONEN
Ettekö te siis todella ole vaikuttanut siihen...? Ei, ei, teidän ei
tarvitse vastata, minä näen sen teidän silmistänne ja minä riemastun
niin, että tahtoisin pusertaa teidät kuoliaaksi käsissäni...
EDITHA
Että te kehtaattekin käyttää hyväksenne asemaanne! Te tiedätte miksi
minä en aja teitä ulos ovesta...
LAHTONEN (hellästi, ikäänkuin viluissaan)
Minun on nälkä, Editha neiti! Nälkäisen täytyy varastaa leipää jollei
sitä muuten saa...
EDITHA
Ylpeä sielu kuolee nälkään mieluummin kuin varastaa...
LAHTONEN
Te ette koskaan ole nähnyt nälkää...! Kuinka kaunis te olette
vihassanne! Kaunis olette kuin Herran enkeli... Minulla on hurskas
äiti, joka puhuu minulle enkeleistä. Hän silittelee päätäni, rukoilee
ja kutsuu enkeleitä minua vartioimaan. Kerran olin minä kysynyt häneltä
— onko enkeli sellainen kuin kauppaneuvoksen Editha...
EDITHA (taistelee heltymistä vastaan)
Mitä te nyt niistä kerrotte... ovatko joululahjat kunnossa?
LAHTONEN
Sanokaa minulle... te rakastatte toista...
EDITHA
Menkää nyt ja antakaa minun olla. Te olette kauhea.
LAHTONEN
Nyt te sanoitte toden sanan. Kauhea minä olen! Sisässäni on kauheaa,
polttaa, polttaa ja löyhkää. Helvetti siellä on...
(Editha vaipuu lamaan tuolille hänen sanojensa aikana. Palvelustyttö
avaa perältä oven. Salokannel tulee reippaasti.)
SALOKANNEL
Hyvää iltaa...
LAHTONEN
Aa...! Koska lohduttaja tulee, se pyhä henki... niin minun on aika
väistyä — — —
(Menee perälle.)
EDITHA (on kirkastunut, karannut ylös)
Kuinka hyvä että sinä tulit!
SALOKANNEL
Mitä... mitä hän tässä puhui?
EDITHA
Tyhmyyksiä! Emme ajattele niitä. Kuinka sinä osasikin tulla juuri tällä
hetkellä! Tunsitko että minä koko sielullani huusin sinua luokseni?
SALOKANNEL
Tunsin. Kuule, ilta on ihana, tähdessä taivas, tule kävelemään.
EDITHA (keveästi)
Tulen... Tai jos ajaisimme! Mikä elämänhalu minussa heräsi kun sinä
tulit. Tahtoisin juosta, juosta ja huutaa! Tahtoisin sinun kätesi ottaa
ja lähteä lentoon...
SALOKANNEL
Me lähdemme, sinä pyhä henkeni, sinä elävä runoni...
EDITHA (äkkiä)
Mutta meillähän on kuusijuhlan vietto...
SALOKANNEL
Mitä sinä siitä? Tule!
EDITHA
Täytyy minun jäädä... mamman tähden...
ALLAN WILLARDT (tulee perältä)
Ohoo, lankomies!! Terve, terve... No, sinä voit paksusti, kuten
näkyy. Ja huomenna on kihlaus lehdissä. Se oli oikein se. No paina
puuta, paina puuta...
SALOKANNEL
Aion viedä Edithan kävelemään.
WILLARDT
Ää, ehditte te vielä kävelläkin. Lauteerataan nyt ja pidetään lyhtiä.
(Painaa hänet istumaan.)
EDITHA
Ilta kuuluu olevan niin kaunis...
WILLARDT
Tulee niitä toisiakin kauniita iltoja. Kuule Salokannel, mitä sinä nyt
pidät tuosta (viittaa Edithaan) Pariisin matkan päälle?
SALOKANNEL
Olen varsin tyytyväinen. On hänessä jotakin vähän vierasta, mutta se on
vain pikanttia ja menee menojaan...
WILLARDT
Suoraan sanoen, olisin minä toivonut, että hän olisi vähän
pariisiiaistunut. Toisista näkee ihan päältäpäin, että he tulevat
Pariisista — ei tästä Edithasta sitä huomaa. Tukka ihan entisellään...
Kun tässä tuonnoin yksikin naikkonen sieltä meidän kaupungista tuli
Pariisista, niin sen oli tukkakin niin, niin tällätty, että...
niin se oli yhtenä rytönä, ettei olisi luullut minkään kamman sitä
oikaisevan, mutta fiiniä se vain oli...! Ja käy Pariisissa eikä nouse
Eiffeltorniin...! Kuuluvat aikovan repiä koko tornin.
EDITHA
Aikovatko? En minä siitä mitään kuullut.
WILLARDT
Niin oli meidän lehdissä. No, kai sinä kävit sellaisessa
pariisilaisessa... hm... yöpaikassa... sellaisessa Mulängruusissa...
EDITHA (naurahtaa)
En käynyt. (Sulhaselleen.) Katso, kaikki kysyvät ensiksi Moulin Rougea.
WILLARDT
Tarkoitan: sellaisessa hienommassa. Niitä kuuluu löytyvän oikein
hienoja... rikkaita varten, joissa käy hienoja naisiakin.
EDITHA
En käynyt... Minne Sigrid ja mamma jäivät?
WILLARDT
Pariisista tulee ja sotkee pois selvät asiat! No jo nyt jotakin...!
Jäivät Rolfin luo. Kun sen pikku miehen piti sairastua. Kylmettyi kai
jossakin matkalla.
SALOKANNEL
Vai on Rolf sairas...
EDITHA
Ei mitään vaarallista. Mutta ei hän tänään pääse kuusta katselemaan...
Ja se on vahinko se.
WILLARDT
No, kunhan hän nyt paranee huomiseksikin... Mutta kuules svookeri,
millä lailla me nyt alamme tätä lafkaa hoitaa? Mikäli minä tänään olen
ehtinyt kirjanpitoa kontrolloida, on johto viime aikoina ollut suoraan
sanoen rempallaan. Ja mikä on merkillisintä, ei ukko vainaja itsekään
enää viime aikoina näytä entisellä täsmällisyydellä ja energiallaan
johtaneen asioitaan...
EDITHA
Sitä minä en voi uskoa.
WILLARDT
Älä nyt suutu, madmoaselli, en minä millään lailla tahdo loukata.
Päinvastoinhan minä suuresti kunnioitan ja ihailen setää. Mutta
totuuden nimessä minun täytyy se sanoa.
SALOKANNEL
Jaa, minä en ymmärrä afääreistä mitään.
WILLARDT
Ei sitä sillä lailla saa sanoa. Jumalakin rankaisi sitä
pahaa palvelijaa, joka kaivoi leiviskänsä maahan. Meidän täytyy
koettaa ymmärtää. Runoilijoidenkin. Sinä saat aikoinasi käsiisi suuria
kapitaaleja. Täytyy se tietää minne ne plaseeraa.
SALOKANNEL (nauraen)
No, sen kai sentään aina tietää...
WILLARDT (nauraa niinikään)
Sen kyllä uskon. Mutta täytyy osata hoitaa leiviskäänsä kasvun kanssa.
Että lapsillekin jotakin jää... Niin, niin. Teillä voi olla lapsia ja
tuleekin olla lapsia. Ei se avioliitto mitään ole ilman niitä. Kenelle
minäkään raataisin ja puuhaisin, jollen pikku Rolfille. Se käy niin
rakkaaksi, se sellainen pikku faari... Meiltä kuoli ensimmäinen
lapsi... Kyllä se oli raskasta... Mutta niitä tulee uusia.
EDITHA
Kuule, Allan, oletko sinä todella sanonut irti Lahtosen?
WILLARDT (muuttuneella, järkähtämättömällä äänellä:)
Olen.
EDITHA
Mutta miksi?
WILLARDT
Älä rupea häntä puolustamaan. Minä en millään ehdolla huoli hänestä.
Hän on täällä tehnyt aivan auttamattomia tyhmyyksiä ja juo... ja
tuhlaa. Voithan sinä käsittää, ettei tällaisessa toimessa voi pitää
miestä joka juo...
EDITHA
Hän vastasi, kun hänelle siitä sanoin, että meille on edullista, että
hän juo — rahat joutuvat takaisin meille.
WILLARDT
Hän pitää hyvin puoliaan ja pettää sinua minkä jaksaa. Ostaako hän muka
mitä juo...? Ehei! Hän otta noin vain.. Kuka häntä voisi kontrolloida.
Sinä närkästyt niin hänen puolestaan, että luulisi sinun pikiintyneen
koko mieheen.
EDITHA
Allan!
WILLARDT
Sitäpaitsi olen saanut siitä ihan tarpeekseni, että minulle alituisesti
kerrotaan kuinka tehtiin kauppaneuvoksen aikana. Nyt määrään minä ja
kauppaneuvoksen aika on ollut ja mennyt. Suo anteeksi... mutta niin
se on!
EDITHA
Mutta onhan luonnollista, että isän vanhat palvelijat muistelevat
kuinka isän aikana tehtiin. Jollet sitä kärsi, niin sittenhän sinun
pitäisi erottaa kaikki isän aikaiset.
WILLARDT
Minä olenkin valmis sen tekemään, jos se käy tarpeelliseksi.
EDITHA
Isän vanhat työmiehet!
WILLARDT
Huomaa: jos se käy tarpeelliseksi. Toivottavasti ei se käy. Kuitenkin:
kuinka vaikea on saada naisväkeä mitään ymmärtämään! Katso nyt:
ensimmäinen ehto afäärin menestymiseen on, että työväki ehdottomasti
kunnioittaa ja tottelee isäntäänsä. Mutta kuinka voi se sitä tehdä,
jos se yhtämittaa inttää vastaan: niin ja niin tehtiin entisen isännän
aikana.
EDITHA (punnitun ilkeästi)
Minä ymmärrän. Sinä pelkäät isäni muistoa. Sinä pelkäät, ettet jaksa
pysyä isän tasalla. (Hyväntahtoisemmin:) Älä lennä korkeammalle kuin
siivet kannattavat. Et sinä eikä kukaan muu mies nouse isän tasalle.
WILLARDT
Noo... siitäkin voi olla eri mieliä.
EDITHA (leimahtaen)
Mitä sinä tarkoitat? Uskotko sinä noihin juoruihin? Kuule, Allan, sano
suoraan mitä sinä...
WILLARDT (jäniksen käpälällä)
En minä mitään tarkoittanut. Päinvastoin. Isäsi oli erinomainen
afäärimies, afäärinero kerrassaan. Alkaa mies kaksin tyhjin käsin ja
jättää vaimolleen ja lapsilleen kivimuureja ja huviloita ja tehtaita
ja... Jos minä vain voisinkin tulla hänen kaltaisekseen! En muuta
toivoisi... Tahdotkos, niin minä tänä iltana, kun kaikki ovat koolla,
pidän sedän kunniaksi pienen muistopuheen?
EDITHA (epäilyksensekaisella ilolla)
Voisitko pitää?
WILLARDT
Miksen voisi? Sellaisen jylisevän ylistyspuheen että, että... Pidän
kuin pidänkin, niin saavat kaikki nähdä, etten minä suinkaan ole
tahtonut halventaa kauppaneuvoksen muistoa, vaikka olen herra Lahtosen
sanonut irti...
EDITHA
Voi kuinka hauskaa...! Kuinka minä siitä iloitsen! Voitko sinä todella
pitää sellaisen puheen?
WILLARDT
Oll reit, sanoi enkelsmanni. Etkö sinä usko, että minä olen puheita
pitänyt. Nytkin kun erosin entisestä toimestani ja minulle pidettiin
kekkerit ja tietysti puheita, vastata pirautin kumminkin... viiteen
puheeseen yhtenäkin iltana.
EDITHA
Vai niin, vai niin...
SALOKANNEL
En siis saa sinua kävelemään? Ehkä minä sitten lähden yksin...
EDITHA
Ei, Armas... ei vielä...
WILLARDT
Mihin sinulla nyt on sellainen kiire? Etkö sinä tahdo ensinkään nähdä
minun eukkoani?
SALOKANNEL
Johan minä aamupäivällä kävin täällä.
WILLARDT
No, vaikka nyt yhtä menoa olisit yönkin lisää? Ei lisä pahaa tee...
Tuossahan ne jo ovatkin...! Kuinka Rolf voi?
(Rvat Ahlfelt ja Willardt tulevat sylitysten perältä.)
SIGRID
Hän nukkui. Kas Armas!
SALOKANNEL
Niin, täällä minä taas olen.
RVA AHLFELT
Se on hyvä se... Jos te tietäisitte kuinka turvalliselta tuntuu, kun
te lapset olette täällä. Olen kuin toinen ihminen. Kun vain pikku Rolf
pian paranisi.
SIGRID
Huomenna hän on terve. Se menee häneltä aina niin pian, kun vain saa
hänet pysymään sängyssä.
WILLARDT
Kyllä te Edithan kanssa voisitte lähteä Valhallaan vaikkapa tänä
päivänä.
EDITHA
Ei, nyt tahdon minä jäädä kuulemaan puhettasi.
SIGRID
Pitääkö Allan puheen?
WILLARDT
Päätimme tässä että pitäisin pienen puheen työmiehille. Muistopuheen,
koska setä nyt on poissa...
SIGRID
Mamma, sinä et jää sitä kuulemaan. Sinä sitten taas hellyt ja se on
niin rasittavaa.
SALOKANNEL (rva Ahlfeltille)
Minä kävin puutarhurilla. Hän tekee taustan kuusista ja eteen tulee
palmunlehtiä ja valkeita liljoja. Kello yhdeksän ammulla on mies
hautausmaalla, jollei täti telefonissa määrää toista aikaa.
RVA AHLFELT
Kiitos, Armas. Kyllä se sopii. Heillä on tietysti huomenna paljon työtä.
EDITHA (Willardtille)
Sinä puhut täällä?
WILLARDT
Niin, kai se tekee paraimman efektin täällä, kuusen palaessa.
SIGRID
Sääli, ettei kuusi mahtunut alasaliin, niin ei olisi tarvinnut tuoda
koko joukkoa tänne ylös. Mikä siinä lieneekin, että työväen vaatteista
aina lähtee niin paha haju... anteeksi ruma sana!
(Nauraa.)
RVA AHLFELT
No, kerran vuodessa! Alfred totutti heidät siihen. Alasali on niin
ikävä ja ahdas... Saavat edes köyhät pienet lapset nähdä kauniin
huoneen kerran vuodessa.
WILLARDT
Tjaa...! Nykyajan työväki —! Se voi heissä vain lisätä
tyytymättömyyttä, jota heissä, Jumala paratkoon, on liiaksikin.
SIGRID
Mikä sinulle taas tuli, mamma...? Sinä kärsit. Mehän rakastamme sinua
kaikki. Puhuisit kerran.
RVA AHLFELT
Sitä on niin paljon.
WILLARDT
Huolet hiiteen, mamma! Te menette Edithan kanssa Valhallaan ja me
jäämme Sigridin ja Rolfin kanssa tänne taistelemaan. Voi, voi, minäkös
laajennan tätä liikettä...
RVA AHLFELT
Laajennat liikettä...
WILLARDT
Niin, mammaseni. Tämä talo alkaakin jo näyttää niin ränstyneeltä,
ettei sitä viitsi katsella. Minä laitan tähän uuden ja muhkean,
sellaisen, että Helsinki ihmettelee. Saatte nähdä että tulot nousevat
uskomattomiin... Sitten voit sinä, sosialistifröökynä, saada
vaikkapa automobiilin.
EDITHA (koettaen laskea leikkiä)
Automobiilista en huoli vaikka maksaisit. Pariisissa sain niistä ihan
tarpeekseni.
SALOKANNEL
Ei, kuule, ei ne hullumpia ole! On niin suurenmoista, että etäisyydet
katoavat...
SIGRID
Mamma... tule levolle...
RVA AHLFELT
Voi, lapset, ette te minua ymmärrä...
SIGRID
Mutta puhuisit nyt.
(Rva Ahlfelt ravistaa päätään, jää tuijottamaan eteensä, Editha ja
Salokannel seuraavat häntä levottomina, koettavat ylläpitää hilpeyttä.)
WILLARDT
Et huoli automobiilista! Se on uuden ajan merkillisin keksintö. Kun
minä viimeksi kävin Saksassa, koetin sitä masinaa ja se vei kuusi
peninkulmaa tunnissa se on pikajunan vauhti!
EDITHA
En tiedä muuta kuin että Pariisissa ne aina tulivat tielleni.
Puistoissa, kaduilla... aina ne olivat kumoon ajaa.
Äänettömyys.
RVA AHLFELT (kuin unessa)
Vaikeaa... vaikeaa on kadottaa mies, jota on rakastanut, jonka kanssa
on elänyt avioliitossa niin kauan... Lapset... teidän isänne oli
kaunis... ja uljas... päätä pitempi muita miehiä... ja hyvä...
EDITHA (puhkeaa hehkuen)
Oli! Oli...!
RVA AHLFELT
Me olimme kerran ratsastamassa... hänellä oli musta Ajax, minulla
valkea Troll... päivä paistoi, syksy hehkui kaikissa väreissään...
Ilma oli niin kirkasta että se lemusi ja helisi... Ajoimme
käyntiä. Hän laski leikkiä hunnustani, joka ei ottanut liehuakseen.
Sanoi että minä olen kuin siipeen ammuttu lintu. Hunnun olisi pitänyt
liehua. Hän oli sen tuonut Konstantinopolista, se oli kevyt kuin
hämähäkinverkko... mutta ilma oli liian tyyni ja ehkä vähän kostea.
Puna oli hänen poskillaan, korvan juuressa tukka kiharaa, valkoiset
hampaat loistivat, silmät nauroivat ja joka jäsenestä pulppusi terveys
ja ilo... Tienkäänteessä, siinä missä ne kolme kaunista kuusta seisoo,
tuli vastaan kaksi vaimoa ja lapsia, maalaisia. He pysähtyivät... ja
liittivät kätensä ristiin ja niiasivat syvään ja minä näin kuinka
heidän huulensa liikkuivat ikäänkuin olisivat sanoneet: siunatkoon!
Mutta hän pisti käden taskuunsa ja viskasi vaimoille kultaa... Ja
kun vaimot itkivät kiitollisuudesta, nauroi hän, nauroi äänellään
ja silmillään ja rupesi sitten viheltelemään sitä tuttua säveltä
Rigolettosta... Häntä täytyi rakastaa...
EDITHA
Niin täytyi! Oi minun isäni, minun isäni!
RVA AHLFELT (herää)
Tiedättekö mitä on kun kuolee sellainen mies... Sitä tuskaa ei taida
kuvata. (Hiljaa.) Ja kun sitten tulee jotakin vielä kauheampaa. Ja nyt
on ilmassa jotakin vielä kauheampaa. Pahat ihmiset... puhuvat... Pahat
ihmiset eivät tahdo antaa minun... valkeilla liljoilla koristaa hänen
hautaansa.
WILLARDT
Ohoo! Köyhemmätkin hankkivat liljoja haudoilleen. Vaikka me panisimme
kultasepät takomaan liljoja kullasta ja hopeasta! (Nauraa.) Ei meiltä
rahat lopu!
SIGRID
Emme välitä ihmisistä. Ne ovat niin kiittämättömiä, vaikka pappa
lahjoitti köyhille tuhansia vuodessa...
RVA AHLFELT
Ei se ole sitä...
WILLARDT
Ole huoleti, mamma, kyllä minä opetan maailmalle huutia. Ne luulevat,
että nyt sitä kelpaa, kun kauppaneuvos kuoli, mutta minä elän, minä!
RVA AHLFELT
Ei, ei, ei... Tämä kauppa... ei tämä ole hyväksi. Se vaivaa minua
sekin. On niin kummallista. En minä ole sitä tullut ajatelleeksi. Enhän
minä koskaan täällä käynyt isänne eläessä... Me olemme saaneet varoja,
mutta kovin moni ihminen on tullut onnettomaksi...
WILLARDT
Mutta nyt mamma puhuu ihan kuin raittiusväki, niinkuin mikäkin
vesipoika!
RVA AHLFELT
Ette te ymmärrä minua, lapset...
SALOKANNEL
Täti on liian herkkä ja helläluontoinen. Tietysti yhteiskunnan pohjalla
on paljon pimeää ja sairasta. Ne ovat lääkärin asia. Jokainen ei ole
lääkäriksi syntynyt...
SIGRID
Onnetonta ettet sinä, Allan, heti päässyt irti toimestasi. Mamman ei
koskaan olisi pitänyt tulla tänne ja jäädä tänne. Olisi mennyt miten
hyvänsä.
WILLARDT (Salokanteleelle)
Kyllä niiden akkain kanssa käskee...! Mutta ettei sitä joukkoa jo ala
kuulua!
RVA AHLFELT (ei ole huomannut viime sanoja)
Minun silmäni ovat äkkiä ikäänkuin auenneet. En minä ennen huomannut
kun tuli vastaan humalainen. Ne olivat kuin kiviä ja kantoja vain.
Mutta nyt ne kaikki pistävät silmiini. Aina tulee mieleeni: meidän
liikkeestäköhän tuo on juonut? Ja minulle tulee niin vaikea olla. Ehkä
sillä miehellä on kotona perhe, joka näkee nälkää. Ja mies vain juo. On
kuin se olisi minun syyni.
WILLARDT
Mamma on sairas! Ei nuo ole terveen puheita!
RVA AHLFELT
Voi olla... Minä uskon, että minä olen sairas... tai ainakin hyvin
lapsellinen. Mutta te ette ymmärrä kuinka se kalvaa...
SIGRID
Kyllä se menee, kun pääset kotiin Valhallaan.
RVA AHLFELT
Kun minä pelkään, ettei mene... Ja kun täällä silloin kerran tapahtui
puukotus ja se mies sen seurauksesta kuoli, niin oli minusta kuin minä
olisin ollut murhaaja.
Jää tuijottamaan eteensä.
LAHTONEN (tulee perältä)
Vieraat saapuvat. Otanko minä vastaan... vai?
WILLARDT
Ei helkkarissa! Kyllä minä tulen. Kreivin aikaan kerrassaan.
(Salokanteleelle.) Tule pois veli! Täällä on noiden naisten kanssa kuin
häkissä...
SALOKANNEL
Ei, kyllä minä lähden klubiin. Ei minulla ole mitään tekemistä täällä.
WILLARDT
No niin, terve mieheen sitten.
(Katoaa perälle Lahtosen jälkeen. Sigrid ja Editha ovat äitinsä
ympärillä.)
EDITHA
Et sinä jaksa olla ylhäällä.
RVA AHLFELT
Kyllä minä jaksan. Työmiesten luo minä nyt menen.
SIGRID
Sinä tulet levolle.
RVA AHLFELT
Minun täytyy jaksaa. Tulkaa tekin, lapset.
(Etenevät perälle päin. Ovessa pidättää Salokannel Edithan.)
SALOKANNEL
Minä lähden nyt, emmekä siis tapaa ennenkuin huomenna Valhallassa.
EDITHA
Niinkö...
SALOKANNEL
Menikö minun päiväni taas pilveen? Mikä nyt tuli? Tädin sairas puheko...?
EDITHA
Ei se ollut sairasta. Kyllä se oli oikein... järkevää.
SALOKANNEL
Älähän... kyllä sinä itsekin olet sairas, jos sitä järkevänä pidät.
EDITHA
Ehkä olen... sairas.
SALOKANNEL
Kuljetko unissasi...? Herää, Editha! Kuulehan... muistatko mikä päivä
huomenna on?
EDITHA (sulaa)
Muistan... Ovatko ilmoitukset lehdissä?
SALOKANNEL
Itse vienyt... omassa persoonassani käynyt joka lehden konttorissa.
Kuulehan... Uskaltaisinkohan pyytää sinulta jotakin...?
EDITHA
Noo...?
SALOKANNEL
Ettet huomenna olisi mustissa vaatteissa...
EDITHA
Mutta minullahan on surua.
SALOKANNEL
Koeta ajatella eikö olisi hiukan aihetta iloonkin. Etkö sinä nyt
huomenna voisi olla valkeissa, vain huomenna, kun minä näin kauniisti
pyydän!
EDITHA (leikillä nuhdellen)
Kuinka sinä olet lapsellinen... No, no, no... minä olen valkeissa,
minä olen!
(Hyvästelevät iloisina. Menevät perälle. Huone pysyy hetkisen tyhjänä,
sitten pistää Lahtonen päänsä konttorihuoneesta, tarkastaa huoneen,
työntää sisään työmies Åströmin, joka ensin neuvottomana katselee
ympärilleen, sitten jää tuijottamaan siihen kohtaan missä kauppaneuvos
kuoli.)
LAHTONEN
Odottakaa nyt tässä. Kauppaneuvoksen ryökinä tahtoo puhua kanssanne.
ÅSTRÖM
Mitäs hän minusta? Jaa, niitäkö asioita? Mitä ne puhumisesta paranevat.
(Lahtonen katoaa perälle. Åström tuijottaa entiseen kohtaan. Vihdoin
tulee Editha ikäänkuin noutamaan jotakin — huomaa kumartelevan miehen.
Muistaa kuka hän on, alkaa taistella päästäkseen tunteittensa herraksi.)
ÅSTRÖM (vihdoin)
Ryökinä oli käskenyt minut tänne.
EDITHA (peloissaan)
En minä... ole...
ÅSTRÖM
Konttoristi sanoi, että... Mutta jollei ole asiaa, niin minä menen
sitten alasaliin...
EDITHA
Ei... ei... kyllä on asiaa... Te olitte ollut läsnä... kun isäni
sairastui.
ÅSTRÖM
Olinhan minä.
EDITHA
Olisin mielelläni tahtonut kuulla... kuinka se kaikki tapahtui.
ÅSTRÖM
Kyllä kai ryökinä sen on kuullut.
EDITHA
En ole... Olkaa nyt hyvä ja kertokaa... Minä olin silloin ulkomailla.
ÅSTRÖM
Ne on niin rumia juttuja, ettei niitä käy kertominen.
EDITHA (hermostuneesti)
Ei mutta kertokaa nyt vain... Ihan totta. En minä saa rauhaa muuten.
(Vaitiolo.)
ÅSTRÖM
Kauppaneuvos kiivastui minulle niin, että sai laakin ja kuoli.
EDITHA
Sen minä tiedän... Mutta mitä te sitten sanoitte isälleni?
ÅSTRÖM
Sanoin vain niinkuin asia oli...
EDITHA
Mutta kuinka se sitten oli? Sanoisitte nyt kaikki...
ÅSTRÖM
Ne on niin rumia asioita. Se rupesi se meidän tyttö... se Aino...
tulemaan niin myöhään kotiin. Enkä minä vielä osannut mitään epäillä
ennenkuin toverit rupesivat ivaamaan siitä, että olen lainannut
tyttäreni kauppaneuvokselle... Ei sitä sellaista kukaan kärsi.
EDITHA (tuskin saaden sanaa suustaan)
Mutta... mistä te nyt tiedätte... että se oli totta...?
ÅSTRÖM
Tyttö tunnusti sen lopulta itsekin... kun kovalle panin.
EDITHA
Jos hän... ei puhunut totta?
ÅSTRÖM
Minkätähden hän olisi valehdellut itselleen häpeää...? Kyllä maar se
totta oli. Kyllä sen meikäläiset tietää, vaikkei hänen vertaisensa...
Mitäs ryökinä käski puhumaan, kun se noin ryökinään sattuu?
EDITHA
Ei... ei... puhukaa nyt vain. Kyllä minun täytyy kuulla.
ÅSTRÖM
Siinä ne sitten ovatkin...
EDITHA
Tehän aina olitte niin hyvissä väleissä kauppaneuvoksen kanssa.
ÅSTRÖM
Niin oltiin. Ei meillä ollut riitaa mitään. Vaikka kyllähän minulla
huolta oli aina, kun piti niistä pojista tulla sellaisia hulttioimia...
EDITHA
Mutta... pitikö teidän nyt tämän tähden tappaa kauppaneuvos?
ÅSTRÖM
En minä tahtonut häntä tappaa... Enkä minä olisi hänelle pahasti
sanonutkaan. Mutta kun hän ensin kielsi kivenkovaan, niin silloin minä
suutuin ja sanoin: siellä on oma akkanne huvilalla, pidelkää minkä
ehditte, mutta jättäkää köyhien naiset rauhaan.
EDITHA (tukahtumaisillaan)
Kuinka kauheasti te puhuitte!
ÅSTRÖM
Ehkä se oli pahasti puhuttu. Mutta saattoi se olla oikeinkin puhuttu.
Yhteen aikaan omatunto minua soimasi. Mutta sitten olen ajatellut,
että ehkä se olikin Jumalan tuomio, joka tuli tuoreeltaan.
EDITHA (itsekseen)
Jumalan tuomio!
ÅSTRÖM
Kauppaneuvos oli niin rikas ja suuri herra. Ja olihan hän hyväkin.
Mutta hän oli syntinen ihminen. Niinkuin me kaikki ollaan.
(Ovi perällä avautuu. Grönlundska ja Anderssonska tulevat sisään.
Lahtonen häämöttää takaa työntäen heitä, mutta koettaen pysytellä
näkymättömänä. Editha hämmentyneessä tilassa. Samasta peräovesta
näkyy taas Lahtonen.)
EDITHA (kirkaisee)
Herra Lahtonen... Älkää menkö... Ei, ei, ei... en minä tahdo...!
(Ovi sulkeutuu armottomasti. Grönlundska ja Anderssonska lapsineen
ovat niiaten, peläten pysähtyneet ovensuuhun. Editha on paennut heitä
kuin ruttoisia. Vähitellen hän tyyntyy, lähestyy naisia, jotka yhä
niiailevat.)
EDITHA (arasti)
Keitä te olette?
GRÖNLUNDSKA
Komersrootin työmiesten vaimoja vain.
EDITHA
Ovatko teidän miehenne kauan olleet meidän tehtaissa?
GRÖNLUNDSKA (Anderssonskalle)