KAUPPANEUVOKSEN KUOLTUA
Näytelmä kolmessa näytöksessä
Kirj.
MAILA TALVIO
Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1905.
HENKILÖT
LOUISE AHLFELT, kauppaneuvoksen leski.
SIGRID WILLARDT, |
EDITHA, | hänen tyttärensä.
TIREHTÖÖRI ALLAN WILLARDT, Sigridin mies.
ROLF, heidän lapsensa.
OIVA LAHTONEN, konttoristi Ahlfeltilla.
ARMAS SALOKANNEL, runoilija.
PENTTI MARTO, kuvanveistäjä.
HELLA ASP.
GUNNAR KILPI.
LAHTOSEN ÄITI.
TYÖMIES ÅSTRÖM.
GRÖNLUNDSKA.
ANDERSSONSKA.
Ahlfeltin palvelijoita, työmiehiä, heidän vaimojaan ja lapsiaan.
Tapahtuu parina päivänä ennen jouluaattoa sekä jouluaattona.
ENSIMMÄINEN NÄYTÖS
Suuri, matalahko, räikeän loistavasti kalustettu sali; peräseinällä
kolme ikkunaa raskaine punaisine plyyshiverhoineen. Toisella sivulla
ovi eteiseen, toisella ovi konttorihuoneisiin ja myymälään. Pöytä
tuoliryhmineen. Ympärillä KILPI, MARTO, SALOKANNEL ja HELLA ASP
(muodikkaassa kävelypuvussa, suuri hattu päässä). EDITHA (surupuvussa)
kaataa kahvia ja tarjoilee vieraille. Ulkoa kuuluu kaiken aikaa
kansanjoukon epämääräistä puhetta ja rähinää.
MARTO
No, Editha, tottahan sinä kävit Moulin Rougessa? (Marto purskahtaa
pieneen nauruun, katsahtaa Edithaan).
EDITHA (puoleksi leikillä, puoleksi hermostuneena)
Olisihan minun pitänyt odottaa että se kysymys tulee ennemmin tai
myöhemmin — täällä kotonakin!
MARTO
Kuinka niin?... Mitä...?
EDITHA
Ei mitään, ei mitään... Tai sitä vain, että... Kaikki te puhutte
ikäänkuin Moulin Rouge olisi Pariisin merkillisin merkillisyys.
KILPI
Jollei se juuri ole merkillisin merkillisyys, niin onhan se ainakin
merkillisimpiä merkillisyyksiä.
EDITHA (leikitellen, pieni kärki sanoissa)
Niin, eikö totta: Louvret ja Luxembourgit ja kaikki muut ovat pelkkä
varjo Moulin Rougen rinnalla!
KILPI
Taidetta tapaa kaikkialla, mutta Moulin Rougea ei ole kuin Pariisissa.
MARTO
Oo — älkää luulko! Jokaisella suurkaupungilla on sekä Louvrensa että
Luxembourginsa ja Moulin Rougensa! Eikä ulkomaalaisen pidä laiminlyödä
kumpaakaan. Toinen katsotaan päivällä, toinen yöllä.
SALOKANNEL
Ei ole Moulin Rouge enää entisellään. Pariisin kuuluisa Punainen mylly
on nykyään varsin siisti paikka, jonne kuka hyvänsä saattaa mennä.
Toista oli silloin kun minä... Et sinä, Editha, siellä olisi pahentunut.
EDITHA
Tiedänhän minä, etten olisi. Mutta ei ollut sopivaa aikaa.
MARTO
Eikä halua!
EDITHA
Olkoon menneeksi!
MARTO
Sopivaa aikaa? Uskallanko kysyä, mitä erityistä oli tekemistä? Oletko
ehkä kaikessa salaisuudessa ruvennut kirjailemaan tai laulamaan tai
maalaamaan tai... Niin, niin! Ja hämmästytät äkkiä maailman valmiina
taiteilijana. Kaikki on mahdollista Editha Ahlfeltille!
EDITHA nauraa
Kaikki tämä siksi etten käynyt Moulin Rougessa!
MARTO
Se oli sellaista, että Editha joutui sosialistien seuraan
ja sitten katosi halu kaikkeen mikä meitä muita ulkomaalaisia huvitti...
SALOKANNEL (pitkään)
Ooo!
KILPI
Kauppaneuvos Ahlfeltin tytär sosialistien seurassa!
Oletko jo sosialisti, jauresilainen?
EDITHA
Ei siitä kannata puhua. Minä en osaa vielä aakkosiakaan. On vain
jonkinlainen hämärä aavistus... Siellä oli niin hyviä puhujia. Minä
opin kieltä ja...
SALOKANNEL
Sääli oikeastaan että se oikea Moulin Rouge meni!
EDITHA (hämmästyneenä)
Niinkö?
SALOKANNEL
Se oli niin tyypillisesti pariisilainen.
HELLA ASP
Jaa, kyllä minun täytyy sanoa että menisin sitä katsomaan, jos
Pariisiin pääsisin.
MARTO
Bravoo, bravoo!
HELLA hämillään, koettaen korjata
Niin... tietysti uteliaisuudesta vain. Että kerran näkisin millaista
siellä sellaisessa... on... en tietysti millään lailla nauttiakseni
siitä...
(Kaikki purskahtavat nauruun.)
MARTO
Mitä te nyt menitte sitä särkemään! Se oli niin herttaista.
Rehellisyys on sentään niin pukevaa nuorelle naiselle.
HELLA
Valitan että olin niin liian rehellinen. Annoin naurunaihetta.
SALOKANNEL
Siunattu se olento, joka tähän matoiseen maailmaan tuo hiukankin
naurunaihetta. Äh, täällä on niin yllin kyllin kuivaa...
MARTO
Muistatko, Editha, missä olimme viikko sitten?
EDITHA
Odotahan... tänään on perjantai... ei, torstai...
MARTO
Me läksimme Pariisista.
EDITHA
Eikö siitä ole kuin viikko? Hyvänen aika, minusta on kuin kokonainen
iäisyys.
MARTO (katsoo kelloa)
Juuri tähän aikaan istuimme ravintolavaunussa...
HELLA
Oliko ikävä lähteä Pariisista?
EDITHA
Ehkä hiukan.
MARTO
Ei niin hiukkaakaan. Minä satuin olemaan todistajana, kun Edithan
piti erota Louvresta. Mentiin sanomaan hyvästi da Vincille,
Murillolle, Rafaelille ja muille suuruuksille. Sitten lähdettiin
kuvanveisto-osastoon, kumarrettiin Milon Venukselle, Junolle ja
muille jumalattarille. Siinä salissa sattui minulla olemaan erityiset
lemmikkini ja kun minä unohduin heitä katselemaan, joutui Editha
toisaalle...
EDITHA
Kyllä minä koko ajan tiesin missä sinä olit.
MARTO
Mutta minä en tietänyt missä sinä olit. Etsin etsimistäni ja vihdoin
viimein tapaan hänet porraskäytävästä, vastapäätä Samothraken
taisteluenkeliä, ihan vaipuneena tämän päättömän ja kolhitun enkelin
katselemiseen. Minun täytyi pysähtyä. Ja minulle tuli ajatus: jos
joskus pistäisi päähäni hakata kuva nimeltä »Ihailu» tai »Antautuminen»
tai jotakin sellaista, niin kuvaisin sen sellaiseksi jommoisena näin
Editha Ahlfeltin erohetkellä Samothraken edessä — pukua tietysti
lukuunottamatta...
EDITHA (joka jo pari kertaa on yrittänyt häntä keskeyttää)
Anna nyt jo minullekin puheenvuoro! No niin, miksen myöntäisi että
olin ihastunut Louvreen. Mutta se olikin ainoa paikka, josta minun oli
vaikea erota. Oikein vaikea.
MARTO
Entä sosialistisi! Ja olihan muitakin ihmisiä...
EDITHA
Tietysti. Olihan sitä ehtinyt esimerkiksi bolagisteihin kiintyä.
Puolen vuoden aikana oltiin miltei joka päivä yhdessä. (Hämätäkseen:)
Tiedättekö, minä toin mukanani pari niin kaunista marmorijäljennöstä ja
paljon, paljon valokuvia...
KILPI
Ovatko ne jo niin että voi saada nähdä...?
HELLA (miltei yhtaikaa)
Niin, näytä rakas Editha.
EDITHA
En vielä ole avannut mitään (miltei inholla silmäillen ympärilleen).
Mitä täällä kannattaisi! Jahka me pääsemme Valhallaan.
HELLA
Kai te muutatte ennen joulua?
EDITHA
Huomispäivänä... Jaa... ei... emme pääse ennenkuin jouluaattona. Sillä
täällä vietetään vanhan tavan mukaan kuusijuhla työväelle.
Huokaa.
SALOKANNEL
Ikäänkuin teitä siinä tarvittaisiin.
EDITHA
Ei ole ennenkään tarvittu! Mutta mamma tahtoo välttämättömästi.
(Synkistyen, hiljemmin:) Nyt kun pappakin on poissa. (Keveämmin:)
Mutta ylihuomenna Valhallaan! Minä iloitsen siitä. Täällä on niin
painostavaa, niin levotonta, niin vierasta — (inholla, pelolla) en
ottaisi mistään hinnasta asuakseni täällä. Valhalla; sinun pitää tulla,
Pentti, näkemään kotini.
MARTO
Heti kun Helsinkiin tulen.
(Katsoo kelloa.)
HELLA
Aiotteko todella vielä tänä iltana lähteä?
MARTO
Kello kahdeksan junassa. En muuten ehdi kotiin jouluaatoksi.
EDITHA
Ei nyt vielä ole kiirettä.
Ovi konttorihuoneeseen avautuu, Lahtonen astuu kiireesti sisään,
kumartaa, pysähtyy.
LAHTONEN
Anteeksi... Eikö komerserodinna vielä ole tullut?
EDITHA
Ei ole... Mutta tehkää hyvin ja tulkaa juomaan kahvia. Ehkä minä saan
esittää...
LAHTONEN
Kiitoksia... Puoti on täynnä väkeä.
(Kumartaa, on menemäisillään.)
EDITHA (on noussut, seuraa)
Olisiko ollut jotakin kiireellistä?
LAHTONEN
Olisin vain kysynyt huomisesta kuusijuhlasta... Ja sitten täällä on
eräs... joka tahtoisi tavata komerserodinnaa...
EDITHA
Kuka se sitten on?
LAHTONEN
Köyhä vaimo vain.
EDITHA
Mitä hän...?
Etsii esiin kukkaronsa.
LAHTONEN (salatulla ivalla ja katkeruudella)
Ei ole pyytämässä.
EDITHA
Mitä hän sitten...? Onko jotakin tapahtunut? (Menevät yhdessä
konttorihuoneisiin).
HELLA
Voi kuinka minun on sääli Edithaa! Hän koettaa hillitä itseään, mutta
kyllä näkyy että hän kärsii. Hän joka ennen oli niin iloinen ja täynnä
elämänhalua. Olisikohan parempi että lähtisimme pois?
SALOKANNEL
Helpommin hän vain unohtaa, kun on ihmisiä ympärillä.
KILPI
Mutta eikö hän nyt vähitellen ala tottua? Ei ihminen sentään jaksa koko
ikäänsä surra. Johan kauppaneuvos on ollut haudassa pari kuukautta.
HELLA
Kyllä, kyllä... Mutta Editha palasi ulkomailta vasta eilen.
KILPI
Tietysti hän Pariisiin sai tiedon.
SALOKANNEL
Tietysti. Mutta on nyt aina hiukan vaikeaa palata kotiin sellaisten
tapausten jälkeen.
KILPI
No... no... no... ymmärrän.
HELLA
Edithalle mahtoi olla kamalaa sinne saada se tieto.
MARTO
Hän sairastui. Pariin päivään ei häntä kuulunut Duval'iimme Boul.
St. Miehin varrella. Kun vihdoin menimme häntä katsomaan, makasi hän
kuumeessa ja houraili olevansa kotimatkalla. Huuteli isäänsä...
isänsä koiraa... isänsä ratsuhevosta...
HELLA
Editha raukka! Hän rakasti isäänsä aivan mielettömästi.
KILPI
Editha ei tuntenut isäänsä.
SALOKANNEL
Kukapa häntä oikeastaan tunsi! Se on: kaikki tunsivat eikä kuitenkaan
kukaan. Harva ihminen kai on niin yksinään kulkenut elämän läpi
kuin hän. Kaikki puhuivat kauppaneuvos Ahlfeltin samppanjakesteistä
uudenvuodenpäivänä, kaikki kadehtivat niitä onnellisia jotka saivat
olla mukana Valhallassa Louisen päivänä. Huvila oli kuin satulinna
salaperäisessä elokuunyössä... Eikö jokainen tässä kaupungissa olisi
tuntenut kauppaneuvos Ahlfeltia, kun hän komeissa vaunuissaan ajoi
kadulla? Kaupunkilaiset tunsivat yksin hänen koiransakin...
MARTO
Niin, niin... Sen muistan minäkin. Koulupoikana minä sitä kovasti
pelkäsin... Mikä kumma sen nimi nyt olikaan...? Asch... Sanoihan
Edithakin sen houriessaan...!
HELLA
Tom se oli. Aina vain Tom. Uusi Tom kun edellinen kuoli. Ajatelkaapa,
tämä viimeinen Tom suri isäntäänsä niin, että se vain etsi ja etsi ja
ulvoi. Ei kukaan saanut siltä rauhaa. Kaksi kertaa se tuotiin kotiin
sedän haudalta ja vihdoin se oli ammuttava.
SALOKANNEL
Liikuttava juttu!
MARTO
Selvästi muistan kauppaneuvoksen koulupoikavuosiltani. Hänellä oli
tapana kävellä tännepäin juuri kun me tulimme koulusta. Me teimme
kunnioittavan kierroksen ja vaikenimme, kun ohitse astuimme. Ja kun
kuului huuto: kauppaneuvoksen vaunut! livistimme me kiireesti pois
tieltä. Kauppaneuvos oli komea ja mahtava herra!
HELLA
Ja minä muistan tämän talon aivan aikaisimmasta lapsuudestani — silloin
en vielä Edithaa tuntenut. — Minua huvitti kullattu viinirypäleterttu
oven yläpuolella. En vielä ylettynyt näkemään ikkunaan. Kerran pyysin,
että äitini nostaisi minua niin että saisin tietää mitä ikkunassa oli
ja hämmästyin kovasti, kun siellä oli vain pulloja!
KILPI
Etkö muista, Merto, että minä Pariisiin lähtiessäsi kerroin sinulle
neiti Ahlfeltin oleskelevan Pariisissa?
MARTO
Muistan. Käskit minun varoa maailman vaarallisimpia houkutuksia, rahaa
ja kauneutta. Mutta kuinka oikeastaan oli — en ole koskaan tahtonut
Edithalta kysyä — kuoliko kauppaneuvos äkkiä?
HELLA (katseltuaan ympärilleen, kuiskaa)
Aivan äkkiä. Hän oli joutunut... jollakin lailla riitaan jonkun
työmiehensä kanssa ja kiivastui. Sai siitä halvauksen. Kun täti
huvilalta ehti tänne, ei hän enää osannut puhua. Tämä tapahtui noin
kello seitsemän ja kello yhdeksän hän kuoli.
MARTO
Vai niin, vai niin.
HELLA
Ei voi kuvata mikä sekosorto täällä syntyi. Setä oli aina johtanut
kaikkea, aivan pienimpiäkin asioita. Ihmiset tulivat aivan päättömiksi.
SALOKANNEL
Olihan täällä sentään pari taitavaa konttoristia. Lahtonen esimerkiksi,
joka on ollut sedän palveluksessa parikymmentä vuotta, aivan pienestä
pojasta.
HELLA
Ja täti itse koetti parastaan. Täti on todella ollut aivan ihmeteltävän
energinen. Ajatelkaa, herra Marto, nainen niin epäkäytännöllinen ja
hieno, joka ei ymmärrä afääreistä mitään, heittää kauniin huvilansa,
muuttaa tänne ja asuu täällä kaksi kuukautta aivan viinakaupan
nurkalla. En olisi uskonut tädissä sellaista mielenlujuutta olevan. Kun
muistaa kuka hän on!
MARTO
Mutta se viinakauppa kai se juuri on suvun rikkauden lähde. Kaipa se
niinmuodoin on kärsittävä.
HELLA
Olkoon mikä on, mutta sietämätön se on. Tuolla on aina humalaisia, aina
huutoa, aina tappelua. Eihän se mitään olisi, jos olisivat siivosti.
Varmaan ei tädillä ollut aavistusta siitä mitä se kaikki merkitsee.
Tuskin täti oli täällä vanhassa talossa käynytkään. Mutta hän on kuin
onkin kestänyt täällä kaksi kuukautta.
KILPI
Kovasti hän on vanhentunut viime aikoina.
HELLA
Onko se nyt ihme!
SALOKANNEL
No, pian hän saa apua. Tirehtööri Willardtia odotetaan joka päivä.
(Melu kadulla enenee.)
KILPI (nousee, menee ikkunaan)
Profanum vulgus mylvii... Mikä niiden oikeastaan on?
(Muutkin menevät ikkunaan.)
HELLA (peloissaan)
Nyt ne taas rupeavat tappelemaan.
SALOKANNEL
Niitä suututtaa kun tietävät, että puoti pian suljetaan. Useat eivät
vielä ole ehtineet saada.
HELLA
Niin, onkin käsittämätöntä miksi tämä puoti suljetaan niin aikaiseen.
Muut puodit ovat auki kahdeksaan ja yhdeksään. Onko ihme että ihmiset
suuttuvat!
KILPI
Yhteiskunta laittaa välistä niin turhia määräyksiä.
NAISEN ÄÄNI (ulkoa)
Kiroan, kiroan, kiroan minä koko tämän paikan! (Hänen huutonsa päättyy
itkunsekaiseen ulinaan.) Ei penniäkään tuonut kotiin palkastaan.
Kaikki on tänne kantanut. Täällä syödään ja juodaan ja mässätään
meidän rahoillamme. Kiroan... kiroan...! (Melu ihmisjoukossa on
kasvamistaan kasvanut. On kuulunut huutoja: poliisi! poliisi!)
HELLA (säikähdyksissään)
Kuinka hirmuisen raakoja ne ovat. Ei tällaista kai toki koskaan
tapahtunut sedän aikana. Kyllä todella täytyisi soittaa poliisille...
Mutta mihin kummaan Editha joutui?
KILPI
Jo ne rauhoittuvat. Poliisi tuli mieslukuisena.
MARTO (nauraa)
Luuletteko te, että se heistä on kauheaa? Se on heille vain
joululystiä, kuten meillä on omat joululystimme. Me panemme
joulupuuroon mantelin, me sulatamme tinaa, me... Ettekö te nyt soisi
heille pientä huvia. He kantanut. Täällä syödään ja juodaan ja
mässätään mei- (Palaavat vähitellen paikoilleen).
HELLA
Mutta se vaimo kärsi — ei se huuto tullut ilosta. Kuinka hirveällä
äänellä se huusikin! Ei se ollut joululystiä.
KILPI
Mistä sinä tiedät! Ilot ja ilonilmaisut ovat ihmisiä myöten.
(Editha palaa kalpeana, koettaen hillitä itseään.)
HELLA rientää häntä vastaan, hellästi:
Editha kulta, missä sinä niin viivyit! Kai sinä kovasti pelästyit?
EDITHA (hengästyneenä)
Pelästyin. Kyllä täällä kaupungissa on levotonta. Kunhan me
pääsisimmekin Valhallaan. Voi kun Sigrid ja Allan pian tulisivat!
SALOKANNEL
Mikä siellä nyt sitten oli?
EDITHA
Joku vaimo vain tahtoi tavata mammaa.
SALOKANNEL
Sekö sama joka reuhasi täällä ulkopuolella?
EDITHA
Sama. Selitin ettei mamma ole kotona. Väitti ensin että valehtelen
eikä olisi lähtenyt millään. Herra Lahtosen täytyi työntää hänet ulos.
Hän kävi kourin kynsin kiinni seiniin... oveen, kynnykseen...
Pelkäsin, että hän puree Lahtosta käteen. Sitten hän huusi täällä
ulkopuolella...
HELLA
Kyllä me kuulimme.
EDITHA
Ettei hän vain tekisi mammalle mitään pahaa: Mamma on ulkona.
KILPI
Ehei! Täti ajaa vaunuissaan varsin turvallisesti. Ei tällaisia asioita
pidä ottaa niin juhlallisesti.
EDITHA
Kun minä ymmärtäisin mikä sen vaimon oikeastaan oli. Miksi hän niin
kauheasti uhkasi?
SALOKANNEL
Kai hän yksinkertaisesti tahtoi tädiltä rahaa. Sellaisiahan täällä käy
alituisesti.
EDITHA
Ei hän huolinut rahasta.
SALOKANNEL
Ohoo! Siis ylpeä yksilö! No niin, huolensa on itse kullakin. Pääsemmekö
me niistä vapaiksi? — miksi sitten he! Ole sinä vakuutettu siitä että
ihmisen tunteet ovat sitä tylsemmät jota alemmalla sivistysasteella hän
on. Luuletko että kala kärsii, kun se pataan pistettäessä vielä hyppii
— ja luuletko että tuollainen vaimo tuntee ja kärsii, kun se kirkuu?
EDITHA (lamassa)
Kuka sitä tietää!
MARTO
Muistatko, Editha, pikku Madelaineamme?
EDITHA
Muistan...
HELLA
Kuka oli pikku Madelaine...? Te näytätte niin... Vai eikö siitä
sovi...?
MARTO
Madelaine oli vain pikkuinen katutyttö, jota Editha koetti
»pelastaa» ja joka petti Edithaa monella muotoa. Pikku Madelaine
viihtyi asemassaan erinomaisen hyvin eikä laisinkaan tahtonut tulla
»pelastetuksi».
EDITHA
Kuule Pentti, ole hiljaa...
HELLA
Ei, Editha rakas, kyllä me nyt jätämme sinut rauhaan... Olet kovin
väsynyt.
MARTO
Aivan oikein. Minunkin tavarani ovat vielä huiskin haiskin. No, Editha,
hyvästi nyt ja kiitos kaikesta!
EDITHA (ikäänkuin heräten)
No niin, Pentti, kaunis kiitos nyt hyvästä matkaseurasta ja koko ajasta
Pariisissa. Ja tule tervehtimään, kun Helsinkiin palaat. Silloin me
jo asumme Valhallassa, silloin saat nähdä minun oikean kotini! Hyvää
joulua!
MARTO
Kiitos. Ja muista nyt, ettet saa itkeä. Se kuluttaa ja — rumentaa.
HELLA
Niin: ethän sinä enää itke! Elämässä on sentään niin paljon hyvää ja
kaunista. (Suutelee häntä.) Minä olen taas pian luonasi.
SALOKANNEL
Jaa... kai minunkin pitäisi lähteä. Mutta suoraan sanoen ei minulla
vielä ole mitään erityistä tekemistä. Jäisin mielelläni kuulemaan
Pariisin uutisia, jos...
EDITHA
Mutta sepä hauska! Jää!
(Editha saattaa vieraat eteiseen. Salokannel seuraa kynnykselle,
polttelee siinä. Kuuluu hyvästijättöjä ja hyvän joulun toivotuksia.
Salokannel palaa ensin, sitten Editha. Editha tulee hellästi
Salokanteleen luo, painautuu häneen ja purskahtaa itkuun, jota kauan on
pidättänyt.)
SALOKANNEL (heltyen)
Editha, Editha, no mitä nyt? Tyynny, tyynny...!
EDITHA
Minua niin ahdistaa ja painostaa. En tiedä... Kaikki täällä on niin
outoa. Ei tämä ole kuin kotini. Ihmiset ovat niin kummallisia. En tunne
mammaa, hän on käynyt niin vanhaksi, niin nöyräksi... en tiedä miten
sen sanoisin...! hän ikäänkuin peittää jotakin. Olisin tahtonut kysyä
papan kuolemasta. En tiedä siitä vielä mitään tarkempaa. Kaikkiin
kirjeisiini Pariisista sain vastauksen, että kerrotaan tarkemmin kun
tulen kotiin. Ja nyt ei kerro kukaan. Mammalta en uskalla edes kysyä,
kun hän on niin alakuloinen.
SALOKANNEL
Kyllä sinä sen kaiken saat aikoinasi tietää.
EDITHA
Ja sitten tämä kauppa täällä on niin inhottava. Minä en kärsi tuota
rähisevää joukkoa tuolla...
SALOKANNEL
Rauhoitu nyt, rauhoitu! Pianhan te pääsette pois Valhallaan. Lähtekää
huomispäivänä, vaikkapa tänä iltana.
EDITHA
Ei mamma suostu lähtemään ennenkuin ylihuomenna... Ja sitten minä
pelkään Valhallaakin. Täällä on kaikki niin vierasta, ettei papan
poissaolo niin paljon tunnu. Mutta Valhallassa tyhjyys oikein tulee
huutamaan vastaan. Nähdä hänen huoneensa, hänen kirjoituspöytänsä,
nähdä Tomin tyhjä nurkka... Voi pappa, pappa! Tietää ettei hän
koskaan telefonoi kaupungilta, ettei hän koskaan enää tule... Hän oli
sentään niin äärettömän hyvä ja niin kaunis ja niin rakas minulle...!
SALOKANNEL
Enkö minä mitään merkitse pienelle Edithalleni?
EDITHA (hymyillen)
Etkö sinä mitään merkitse? Voi Armas, Armas — kuinka elämäni olisi
toivotonta ilman sinua! — (muuttuneella äänellä:) En käsitä kuinka
pappa on voinut elää täällä.
SALOKANNEL
Hänen työnsä oli täällä.
EDITHA
Hänen työnsä! Niin, meidän tähtemme hän tämän kaiken kesti. (Inholla:)
Noiden rähisevien ihmisten joukossa.
SALOKANNEL
Älä luule, että he sedän eläessä niinkään rähisivät.
EDITHA
He eivät tohtineet. (Vahingonilolla:) Niin, he eivät tietystikään
tohtineet! Oo kuinka minä vihaan tuota raukkamaista, matelevaa joukkoa.
Mutta että mamma on voinut kestää täällä — sitä en käsitä! Oli onni
ettei mamma ollut kuulemassa mitä kaikkia se vaimo sanoi.
SALOKANNEL
Unohda nyt se! Ehkä hän oli hullu.
EDITHA (ilostuen)
Niin, kuule, ehkä hän todella oli hullu! (Nauraa.)
SALOKANNEL
Joko sinä nyt raaskit luopua hänestä ja ruveta kuulemaan mitä minulla
on sanomista?
EDITHA
Jo, jo, jo. Nyt olen kokonaan sinun.
SALOKANNEL
Sanopa minulle nyt, etkö vain Pariisin humussa joskus unohtanut minua?
Minä sain pari kertaa niin kauan odottaa kirjettä.
EDITHA
Saitko? Kyllä minä mielestäni kirjoitin kovin usein. Ei, kuule, tämä
pitäisi minun sanoa sinulle! Minä kirjoitin paljon useammin kuin sinä.
SALOKANNEL
Sitten on kirjeitä mennyt hukkaan.
EDITHA
Mahdollista. Ei, kuule, eivät muut kirjeet mene hukkaan kuin ne joita
ei ole kirjoitettu.
SALOKANNEL
Kuulehan... Tuo Marto näytti kohtelevan sinua kovin hyvänä tuttavana.
EDITHA
Meistä tuli hyvät ystävät... (naurahtaa) Pentti! Ei, Pentti ei ollut
ensinkään vaarallinen. Mutta jos minä nyt oikein suoraan tunnustan,
niin oli siellä muuan norjalainen maalari, joka oli vaarallisempi.
Juuri hänen kauttaan jouduin sosialistikokouksiin.
SALOKANNEL
Ahaa!
EDITHA
Hän oli suuri ja komea ja väkevä. Hänessä oli merta ja vuorta ja
vuonoa, siinä miehessä. Hänen nimensä oli näköalakortissa, jonka
sinulle kerran lähetimme Versaillesta. Etkö muista? Juuri siellä,
Trianonin lehdoissa me harhailimme ja...
SALOKANNEL
Kuule, Editha, älä jatka... Taikka minä...
EDITHA
Tuletko sinä mustasukkaiseksi! Kuinka minä pidän siitä! Herttainen sinä
olet mustasukkaisena. Rakasta minua oikein kuumasti (painautuu häntä
likemmä)... Näin... Katso, minä en voi lakata sinua rakastamasta. En
voi! Ymmärrätkö?
SALOKANNEL
Kuinka kauniisti sinä puhut! Oi, sinä olet elävä runo! Odotahan kun
minä puen sinut sanoiksi! Siitä... siitä tulee jotakin! Minulla on
paraikaa tekeillä runoelma...
EDITHA (säpsähtää)
Kuuletko?
SALOKANNEL
Mitä?
EDITHA (ikäänkuin aavetta paeten)
Kerro... Kerro minulle runoelmastasi!
SALOKANNEL (miltei närkästyneenä)
Mitä kummaa sinä pelkäät...? Editha — minun sylissäni!
EDITHA
Olin kuulevinani sen naisen taas huutavan. Kunhan ei se olisi päässyt
irti poliiseilta.
SALOKANNEL
Ole huoleti. Se on vain kansanjoukko... Minun runoni tulee olemaan
miekkain kalsketta ja piiskan läiskettä, itkua, parkua, solvausta,
nuhdetta, ja koko tästä kaaoksesta tulee nousemaan vapauden kirkastettu
henki. Sinä! Sinut minä kuvaan kirkkaaksi, valkoiseksi, loistavaksi ja
kuumaksi kuin aurinko. Ja sinun nimesi tulee olemaan Vapaus.
(Ulkoa kuuluu melua.)
EDITHA (karkaa ylös)
Mikä siellä nyt taas on...? Puoti suljettiin. Jäivät ilman. Hyvänen
aika, nyt se taas alkaa! Puivat nyrkkiä...
SALOKANNEL (äreästi)
Ei se nyt sen vaarallisempaa ole.
EDITHA
Että se nyt niin kauheasti koskee, jolleivät viinaa saaneetkaan.
SALOKANNEL
Tjaa — mitä sinä sanoisit jollet saisikaan kaikkia joululahjojasi! Ja
jollei joulupöydässäsi olisi marsipaania... ja jollei teillä uutta
vuotta otettaisi vastaan samppanjalla — et sinä siitä pitäisi.
EDITHA
Ei tiedätkö, en minä nyt sentään pane niille niin suurta arvoa, että
tuolla lailla...
SALOKANNEL
Et tuolla lailla, sen uskon. Mutta kirvelisi se sentään. Täytyy
ajatella, että nämä kaikki ovat köyhää kansaa, jolla ei ole mitään
muuta jouluiloa...
EDITHA (mietteissään)
Mitään muuta jouluiloa!
(Taas melua.)
EDITHA (kiskaisee ylös uutimen, huutaa)
Täysi tappelu... Poliisi... (vetää alas uutimen.) En käsitä kuinka
pappa on voinut kestää tätä.
SALOKANNEL
Hm. Oli kai kestettävä. Ilman tätä ei teillä olisi Valhallaa eikä
vaunuja eikä hevosia. (Keskeyttää nähdessään pelästyneen ilmeen Edithan
kasvoilla.) Eikä tämä nyt; sedän eläessä tällaista ollut.
EDITHA
Mitä sinä sanoit? Eikö meillä olisi mitä meillä on ilman tätä...
tätä rähinää?
SALOKANNEL
Kuinka sinä otat kaikki asiat kovin juhlalliselta kannalta! Sinä et ole
vapaa. Sinun täytyy oppia vapaan elämisen ihana taito...
EDITHA
Kuinka...? Sinä tarkoitat...
SALOKANNEL
Tarkoitan mitä sanon: ottaa hetki sellaisena kuin se tulee, ei
pelästyä, ei etsiä sanoista enempää kuin niissä on. Hymyillä kaikelle,
imeä ilo ja mehu kaikesta... Tässäkin näytelmässä on aika paljon
humoristista ja hauskaa...
(Huutoja kadulta.)
EDITHA (karkaa ikkunaan)
Tämä totisesti ei ole hauskaa. Nyt... ei, minä lähden heille puhumaan.
SALOKANNEL
Mutta Editha...! Juopuneet ovat poliisin asia, ei nuoren tytön.
EDITHA (kiihtyy)
Mutta enhän minä voi seisoa ristissä käsin — tämähän tapahtuu täällä
meidän asuntomme edustalla... (Salokannel kohauttaa olkapäitään,
suupielissä iva, suuttumus, pettymys. Editha säpsähtää, pelästyy ja
ikäänkuin loittonee häntä katsellessaan).
EDITHA
Armas... missä sinä olet? Mitä sinä ajattelet...? Et vastaa...
Kuule, loukkasinko sinua?
SALOKANNEL
Et... Tulin vain ajatelleeksi että... No, sama se...
EDITHA
Mutta sano se! Minä pyydän hartaasti...
SALOKANNEL
No niin... Sinä olet siellä Pariisissa muuttunut.
EDITHA
Millä lailla...? Onko se paha?
SALOKANNEL
Ne sosialistiseurat...
EDITHA
Älä sano niistä mitään! Niistä minä sain enemmän sisältöä kuin mistään
muualta...
SALOKANNEL (nousee hermostuneena)
Vai niin, vai niin. En minä millään lailla tahdo olla tiellä...
Kehity sinä vain...
EDITHA (yhä kiihtyen)
Aa... nyt muistan! Sinä sanoit kerran, että joku
neiti, kuka se nyt oli? — oli Pariisissa saanut niin pukevan kampauksen!
Minä en ole saanut mitään sellaista... Olet pettynyt...
SALOKANNEL (hillityn ivallisesti)
Minä väitän olevani kauneuden pappeja tässä maassa enkä siis saata olla
sokea sellaisellekaan asialle kuin miten nainen pitää tukkansa...
Editha vetäytyy äkkiä pois ikkunan äärestä.
SALOKANNEL karkaa hänen luokseen
Mitä? Mitä? Heittivätkö sinua kivellä? Sano.
EDITHA (tukahutetusti)
Uhkasivat...
SALOKANNEL
Raakalaiset...! Rauhoitu, armaani. Minä olin sinulle paha... suo
anteeksi! Emme me tästä välitä. Nauramme koko asialle! Oletkohan taas
omani... Noin! Tule tänne, palaamme taas minun runoelmaani.
EDITHA (ei ole huomannut viime sanoja. Ikäänkuin itsekseen:)
Mitä minä olen heille tehnyt? Mitä ne minusta tahtovat? Miksi he minua
vainoovat...?
SALOKANNEL
Älä nyt haudo noita. He vainoovat yleensä kaikkia varakkaampia.
Kuule... eikö sinua nyt millään saa pois noista ajatuksista? Kuule,
ylihuomenna on kihlausilmoituksemme lehdissä...
EDITHA (havahtuen)
Niin... jouluaaton sanomalehdissä. Se on totta! Kyllä kai se
sittenkin on paras niin. Ennen minä aina ajattelin, että jahka menen
kihloihin, niin lähetetään kortteja. Mutta kyllä kai tämä sittenkin on
käytännöllisintä. Kukaan ei jää ilman.
SALOKANNEL (hellästi)
Editha Salokannel...! Kuinka se soi!
EDITHA
Niin, Editha Salokannel. Mutta kuule, älkäämme lausuko sitä näin ennen
häitämme. Se tietää onnettomuutta. Morsian saa korkeintain kirjoittaa
tulevan nimensä.
SALOKANNEL
Editha Salokannel! Editha Salokannel! Oletko taikauskoinen? Etkö
minua rakastakaan? Ehkä se norjalainen sittenkin vielä kummittelee
mielessäsi...
EDITHA
Niinkö vähän sinä minuun luotat? Lausu sitten vaimosi nimi, lausu miten
usein tahdot.
SALOKANNEL
Lausun, lausun. En pelkää: Editha Salokannel, Editha Salokannel!
EDITHA (hyväilee häntä ikään kuin sulkeakseen hänen suunsa)
Kuule... Kuule... (Totistuu äkkiä.) Tiedätkö sinä jotakin tarkempaa
isäni kuolemasta?
SALOKANNEL (vältellen)
En silloin ollut täällä. Viimeistelin juuri »Salomen tanssia» ja luin
siihen korrehtuuria. Ainoa mitä tiedän on, että isäsi sai halvauksen ja
kuoli hyvin äkkiä.
EDITHA
Senhän minäkin kyllä tiedän. Mutta mitä oli tapahtunut sitä ennen? Mitä
isä oli tehnyt, mitä puhunut aikaisemmin? Eikö silloin ollut ketään,
ketään hänen luonaan, joka tietäisi miten se tapahtui?
SALOKANNEL (yhä vältelle)
Täti oli Valhallassa. Kesti tietysti jonkin aikaa ennenkuin hän sieltä
ehti tänne.
EDITHA
Tiedän, tiedän. Mutta mitä oli tapahtunut aikaisemmin? Kuka oli isän
luona kun se tapahtui? Eikö nyt kukaan voi sanoa sitä minulle?
SALOKANNEL
Sitä en todella voi...
EDITHA (kiihtyen)
Etkö tiedä vai etkö tahdo sanoa?
SALOKANNEL (yhä vältellen)
En tiedä.
Hetkisen vaitiolo.
EDITHA
Voi minun rakasta isääni kuinka hänen piti loppua! Kuinka hän oli
kaunis, minun isäni, kaunis ja hyvä. Ja kuinka hän minua rakasti.
Tiedätkö, pienempänä ollessani hän ei koskaan palannut kotiin ilman
että hänellä oli joitakin tuomisia minulle. Minä saatoin tuntikausia
istua ikkunassa odottamassa hänen tuloaan. Ja sitten kun mustat hevoset
kääntyivät puukujaan, mikä riemu juosta häntä vastaan! (Hetkisen
vaitiolo. Salokannel puhaltaa savuja tupakastaan. Äkkiä katsahtaa
Editha epäillen häneen.) Armas, sinä et ensinkään lämpene. Etkö pitänyt
isästäni?
SALOKANNEL
Mutta kuinka sinä tänään olet hermostunut! Lämpenenhän kyllä. Kerro
vain eteenpäin.
(Hetkisen vaitiolo.)
EDITHA
Ja uskotko, että se pelätty ja kunnioitettu kauppaneuvos Ahlfelt
saattoi olla niin lapsellinen ja veitikkamainen? Välistä
hän jätti hevoset kadulle, tuli sisään pienestä portista ja yllätti
minut vielä ikkunassa... Voi minun isäni, minun isäni, etten enää saa
nähdä häntä!
SALOKANNEL
Entä minä, Editha?
EDITHA
Sinä, sinä, sinä!
(Hyväilee häntä hymyillen kyynelten seasta.
Lyhyt äänettömyys.)
LAHTONEN (tulee konttorihuoneista)
Eikö komerserodinna vieläkään ole kotona?
EDITHA
Ei ole. (Pelästyen.) Joko se ihminen taas on siellä?
LAHTONEN
Ei. Mutta minä vain...
EDITHA
Kuulkaa, kuka hän oli?
LAHTONEN
Työmiehen vaimo vain. Ei edes meidän työmiesten vaimoja. (Ikäänkuin
itsekseen:) Minä olisin vain tahtonut tietää kutsutaanko Åström
kuusijuhlaan.
EDITHA
Åström! Åströmhän on isän vanhimpia työmiehiä. Mitä teidän päähänne
pälkähtää — kuinka ei häntä kutsuttaisi?
LAHTONEN (hämmästyneenä)
Eikö neiti tiedä?
EDITHA
Mitä minun pitäisi tietää?
LAHTONEN (epäröiden)
Vai... ei... Åström on viime aikoina käyttäytynyt... vähän...
omituisesti. Komerserodinna ei aina ole ollut häneen oikein
tyytyväinen. Tirehtööri Willardt kirjoitti jo jokin aika sitten, että
hänet on sanottava irti työstä. Komerserodinna ei vielä ole tahtonut
sitä tehdä. Kyllä kai tirehtööri sen tekee ensi työkseen.
EDITHA
Kummallista. Isäni oli aina tyytyväinen Åströmiin.
SALOKANNEL
Eikö se liene ollut se Åströmin poika roisto, joka sotki
kauppaneuvoksen ja Åströmin välit. Sehän usein kävi täällä räyhäämässä...
LAHTONEN (salatulla ivalla)
Kyllä kai se oli Åströmin tyttö roisto.
EDITHA
Mutta mitä on sitten tapahtunut?
LAHTONEN
Kaikenlaista... pientä. Minä luulin, että komerserodinna oli kertonut.
EDITHA
Ei, ei mitään.
SALOKANNEL
Mitä sinä nyt sitä säikähdät. Ehtiihän hän vielä kertoa. Vastahan sinä
toissa päivänä tulit kotiin. Ainahan isäntäväen ja työmiesten välillä
tulee pieniä rettelöjä.
EDITHA
Mutta Åströmin kanssa ei koskaan ollut riitaa. Isä siitä nimenomaan
mainitsi. Ei, herra Lahtonen, Åström on ehdottomasti pyydettävä.
RVA AHLFELT (tulee hätäisesti sisään perältä, sähkösanoma kädessä)
Kuinka hyvä, Sigrid ja Allan tulevat tänä iltana. Pikku Rolf tulee...
LAHTONEN
Sitten on paras ettei Åströmiä pyydetä.
EDITHA (on noussut, rientänyt äitiään vastaan)
Jumalan kiitos, että tulet kotiin! Missä sinä niin viivyitkin!
RVA AHLFELT
Ei pidä olla utelias näin ennen joulua!
EDITHA
Herra Lahtonen on tässä kysymässä kutsutaanko Åström kuusijuhlaan.
Kuinka ei häntä kutsuttaisi? Åströmhän on papan vanhimpia työmiehiä.
RVA AHLFELT (on käynyt epävarmaksi)
Niin... kyllä kai Åström on kutsuttava... (Hätäisesti.) Jollemme
nyt Allanin tähden jättäisi häntä pois. Kun Allan juuri nyt sattuu
tulemaan. Katso, Allan riitaantui vähän Åströmin kanssa...
EDITHA
Pappa piti Åströmistä eikä minusta tässä tarvitse välittää muusta.
RVA AHLFELT
Niin... kuinka te vain tahdotte.
(Kalpenee, painaa käden rintaansa vastaan.)
EDITHA (pelästyksissään)
Mamma? Mikä sinun tuli? Teinkö sinulle pahaa?
RVA AHLFELT
Et... et... Jumalan kiitos että Sigrid ja Allan tulevat. Minä en enää
jaksaisi...
EDITHA
Niin, mamma... sinä olet jo ihan liian paljon ponnistellut.
Kuulepa, jollemme jäisikään kuusijuhlaan, vaan muuttaisimme
jo aamulla Valhallaan?
RVA AHLFELT
Ei, ei... Emme huomenna, mutta ylihuomenna...
SALOKANNEL
Eiköhän olisi parasta että täti menisi levolle.
RVA AHLFELT (hymyilee)
Kyllä minä saan levätä, kun Sigrid ja Allan tulevat.
LAHTONEN
Tottahan juhla sitten järjestetään entiseen tapaan? Kahvi ja
joululahjat alasaliin, kuusi tänne.
RVA AHLFELT
Kyllä. Järjestäkää vain kaikki niinkuin ennen on ollut. Minä olen
tilannut joululehtiä lapsille.
LAHTONEN
Ne tulivat jo. Suuri pinkka konttorihuoneen permannolla.
RVA AHLFELT
Ehditteköhän te järjestää ne?
LAHTONEN
Otan yötä avuksi.
EDITHA
Mehän voimme auttaa, herra Salokannel ja minä...
LAHTONEN
Kiitoksia paljon... Minä olen niin tottunut valvomaan näin joulun
aikana. Mutta kuinka nyt käy: kutsutaanko Åström? Minun pitäisi
lähettää sana, ennenkuin miehet menevät työstä.
EDITHA (päättäväisesti)
Kutsutaan. Isä kutsuisi hänet, sen tiedän, emmekä me tässä muuta kysy.
RVA AHLFELT
No niin, no niin... kuinka te tahdotte. (Vapisee, purskahtaa itkuun.)
EDITHA
Mutta mamma... mikä sinun on? Mamma! Oletko sairas...? Ei, nyt
sinun täytyy mennä levolle.
RVA AHLFELT
Niin, ehkä se on paras...
(Poistuvat perälle. Salokannel kävelee edestakaisin, pysäyttää Lahtosen,
joka on menemäisillään konttorihuonesiin.)
SALOKANNEL (kohdellen ikäänkuin ylhäältäpäin)
Herra Lahtonen! Että te nyt viitsittekin kysyä kauppaneuvoksettarelta
joka asiaa. Näettehän ettei hän tiedä mitään. Olisitte antanut sen
työmiehen tulla ilman muuta.
LAHTONEN
Ettekö te tiedä mitä rouva Åström...
SALOKANNEL
Tiedän, tiedän, tiedän...
LAHTONEN
Sitten te, herra runoilija, ette tunne sitä herraa jota tänne niin
suurella riemulla odotetaan. Sitä tirehtööriä. Kas siitä herrasta ei
kauppaneuvoskaan pitänyt — oli kauppaneuvoksella siksi paljon älyä!
Sille tirehtöörille minä en tahdo olla vastaamassa mistään...
SALOKANNEL (kohauttaa olkapäitään)
Olisitte jättänyt riidanalaisen työmiehen kutsumatta.
Joka tapauksessa olisi suotavaa että kauppaneuvoksettarelle ja neiti
Ahlfeltille kerrottaisiin niin vähän kuin suinkin näistä ikävistä
jutuista. Eihän niitä asioita enää paranneta. Antaa siis heidän pitää
kauniit unelmansa.
LAHTONEN
Kernaasti minun puolestani. Mutta komerserodinna on viime aikoina
ruvennut vaatimaan niin tarkkaa selvää kaikesta.
SALOKANNEL
Äsh — panisitte vaikka hiukkasen omianne, kunhan rauhoittaisitte...
EDITHA (tulee kiireesti)
Lääkkeet ovat kaikki lopussa. Hyvä herra Lahtonen, olisikohan joku
juoksupojista vapaa? Tämä resepti pitäisi uusia professorilla.
LAHTONEN (ottaa reseptin)
Kyllä minä toimitan.
(Katsahtaa hiukan epäilevänä molempiin nuoriin, menee.)
EDITHA
Kun minä ymmärtäisin mitä täällä oikein on tapahtunut! Täällä on niin
painostavaa, niin pelottavaa ja salaperäistä. Sano, Armas, etkö sinä
tunne sitä ilmassa?
SALOKANNEL (kuivasti)
En. Tiedätkö kun tupakoi niin paljon kuin minä. Koetapas sinäkin...! No,
no, no... mitä sinä nyt niin katsot... Eikö saisi laskea leikkiä?
EDITHA
Ei mutta... kun minusta tuntuu siltä kuin kaikki olisi kaatumaisillaan
päälleni. Suuri, tuntematon onnettomuus tulossa...
SALOKANNEL (leikitellen kuin lapselle)
Huu! Huu! Hirveä peikko tulee...
(Editha naurahtaa, totistuu samassa.)
EDITHA
Kuule, kummoisena sinä odotit minun palaavan Pariisista?
SALOKANNEL
Iloisena, eleganttina, joka suortuvassa tuoksu maailman pääkaupungista,
verrattomasta Pariisista... Sinulla oli puku jommoista ei kellään edes
Helsingissä; hattu sellainen... sellainen... minä pyysin sinua
ostamaan sellaisen leveän hatun à la Watteau...! Minä ymmärrän, minä
ymmärrän, ethän sinä nyt voi... Mutta minä ajattelin, että kun me
sitten kihlattuina kävelemme rinnan, niin kaikki minua kadehtivat,
sillä päärlyn omistan minä, yksin minä!
EDITHA (arasti)
Sinä olet kovin pettynyt.
SALOKANNEL
No en, en, en... Meneehän tämä musta aika ohitse...
EDITHA
En minä sittenkään ole se jota toivoit...
SALOKANNEL
Et saa ruveta noin ikäväksi. Sinä välistä muistutat... ei, ei, ei!
EDITHA (uteliaana)
No, mitä?
SALOKANNEL
Ei, minä... liioittelin... Ei, ei, ei! Ja nyt minun täytyy mennä.
Kokous kahdeksalta.
EDITHA
Et saa mennä sillä tavalla. Minulle jää jokin oka sydämeen...
SALOKANNEL (kuten lapselle)
No, otetaan pois, otetaan pois. (Reippaasti) Kuulehan, ylihuomenna on
ilmoitus lehdissä... Pois pilvet päiväni päältä!
(Katselee häneen ihastuksissaan.)
EDITHA (kirkastuneena)
Pois kaikki pilvet! Ylihuomenna olemme maailmankin edessä sulhanen ja
morsian.
SALOKANNEL
Editha Salokannel, Editha Salokannel — kuinka se helisee ja soi!
EDITHA
Älä... Älä... Minä vakuutan: se tietää onnettomuutta.
SALOKANNEL
En pelkää! Hyvästi, Editha Salokannel!
(Menevät eteiseen. Huone on vähän aikaa tyhjä. Sitten tulee Lahtonen
konttorihuoneista, tarkastaa ympäristöä, alkaa kanniskella sisään
koreja joululahjoineen: makeisia, joululehtiä, esiliinoja, villahuiveja
yms. Alkaa järjestellä niitä. Vihdoin Editha tulee.)
EDITHA
Ei mutta kuinka kauheasti tavaraa! Onko meillä noin paljon työväkeä?
LAHTONEN
On kyllä. Sitäpaitsi heille jaetaan rahaa. Kauppaneuvos pani joka joulu
liikkeelle tuhansia.
EDITHA
Minun isäni! Minun hyvä isäni... Mutta kuulkaa, ettekö te nyt vihdoin
kertoisi minulle isäni kuolemasta. Katsokaa, minä en vielä tiedä siitä
mitään tarkempaa. Olen koettanut kysellä — ei kukaan vastaa.
(Lahtonen vaikenee, vaihtaa väriä.)
EDITHA
Mikä teille tuli? Miksette tekään vastaa? Kaikki te vaikenette tai
vastaatte vältellen. Nyt minä alan ymmärtää. Isän kuolemaan liittyy
nähtävästi jotakin kauheaa... Jumala, Jumala... ettei isääni vain
olisi murhattu?
LAHTONEN
Ei...
EDITHA
Minä rukoilen teitä, herra Lahtonen, sanokaa minulle totuus. Minä näen
teistä, että te sen tiedätte. Minä olen luja, minä vakuutan teille.
Sanokaa!
LAHTONEN (kauhean juhlallisena, hitaasti)
Sanon sen teille, neiti Ahlfelt, kunhan te ensin vastaatte minun
kysymykseeni.
EDITHA
Kysykää, kysykää pian.
(Lahtonen vaikenee, epäröi, käy ylen hämilleen, tekee vakavan
lapsellisen, puoleksi koomillisen vaikutuksen. Editha pelästyy
pelästymistään.)
EDITHA
Varmaan minun isäni on murhattu! Onko? Onko? Herra Jumala...!
LAHTONEN (harmistuneena)
Ei... Vakuutan teille...
EDITHA
Mitä sitten on tapahtunut? Miksi te epäröitte?
(Lahtonen vaikenee, hengittää raskaasti.)
EDITHA (käy kiinni päähänsä)
Minä tulen hulluksi, jollette vastaa.
LAHTONEN (pakottamalla)
Editha... minä rakastan teitä.
EDITHA (ikäänkuin olisi saanut iskun vasten kasvoja)
Oletteko te mieletön?
LAHTONEN (yksinkertaisesti)
Olen niin kauan rakastanut teitä. Aivan pienestä asti. Onko se niin
paha...?
EDITHA
Ei... mutta... sehän on mahdotonta.
LAHTONEN
Te olette niin kauan ollut minulle ainoa. Minä rakastan teitä.
EDITHA (naurahtaa)
Laskette leikkiä! Ettehän tarkoita täyttä totta?
(Purskahtaa nauruun.)
LAHTONEN (lamassa)
Te ette rakasta minua. Minä näen sen! Senkö tähden että olen vähän noin
ränstynyt. Kuulkaa, minä muutun aivan toiseksi, jos te vain...
EDITHA
Mutta lakatkaa nyt, hyvä herra Lahtonen..! Tämä on... tämä on...
LAHTONEN
Minä olen siis niin kokonaan erehtynyt...
EDITHA
Olisinko minä antanut teille aihetta...? En ainakaan tieten, tahtoen.
Olen aina pitänyt teistä... paljonkin... Olittehan te isälle niin
suureksi avuksi... Kuulkaa — laskettehan te leikkiä!
LAHTONEN
En jumaliste laskekaan! Totta tämä on... Vaimokseni minä teitä...
EDITHA (nauraa hermostuneesti)
Älkää hullutelko. Enhän minä teistä sillä tavalla voi pitää...
LAHTONEN
Ette voi...
EDITHA
Kuulkaa, rauhoittukaa nyt ja kertokaa mitä lupasitte...
LAHTONEN
Ette voi. Te vain ylenkatsotte ja pilkkaatte.
(Lyyhistyy lamaan.)
EDITHA
Kertokaa nyt, hyvä herra Lahtonen! Lupasittehan.
LAHTONEN (riuhtaisee itsensä irti, rajulla vahingonilolla)
Hyvä! Kuulkaa siis! Kauppaneuvos Ahlfelt kuoli tällä tavalla: hän oli
monta päivää elänyt ja hummannut. Yhtenä iltana laahasi hän tänne
taas naisen. Minäkin saatoin kuulla kuinka he hiljaa tirskuivat,
sillä minä valvoin myöhään, silloin sattui olemaan niin kiire.
Seuraavana päivänä tulee Åström tänne aivan mustana muodoltaan ja
pyytää tavata kauppaneuvosta. Kauppaneuvos ei ottanut vastaan häntä
konttorihuoneessa, vaan vei saliin. Ja ovet suljettiin. Mutta ennen
pitkää alkaa sieltä kuulua kauheaa toraa, rähinää ja melua. Äkkiä
hiljenee kaikki ja hetken perästä karkaa Åström meille kertomaan, että
kauppaneuvos kuolee. Hän oli niin suuttunut, että sai halvauksen... Se
nainen oli ollut Åströmin nuori, sinisilmä tytär.
EDITHA (on kuunnellut aivan typertyneenä kauhusta. Riuhtaisee itsensä irti)
Te valehtelette! Te valehtelette!
LAHTONEN (katkeralla vahingonilolla)
Luulkaa te vain niin!
EDITHA (koettaa rauhoittua)
Tietääkö äitini... tarkoitan: oletteko te äidilleni sanonut tämän?
LAHTONEN
En juuri tällä tavalla. Mutta kyllä hän aavistaa. Åström oli niin
hienotunteinen kun hän komerserodinnan puheilla oli, ettei hän kertonut
tyttärestään mitään. Mutta aavistaa komerserodinna. En tiedä mistä
lienee saanut vihiä. Tirehtööri Willardt tietää. Ja hän, hän käski
paikalla sanoa irti Åströmin.
(Nauraa häijysti.)
EDITHA (yhtä häijysti)
Se oli hänelle oikein! Se oli hänelle oikein! Jos hän on minun isästäni
tällaista kertonut, niin hänen on heti paikalla lähdettävä meidän
työstämme. Älköönkä enää tulkokaan tähän taloon... ei ikinä, ei
ikinä! Minun ei käy häntä sääli vaikka hän nälkään kuolisi! Tuohon
silmieni eteen! Kun minä muistan miten isäni häneen luotti, miten häntä
alituisesti lahjoilla muisti... ja tällä tavalla mies palkitsee! Oo kun
minä voisinkin häntä rangaista niinkuin minä tahtoisin...
LAHTONEN
Tiedättekö, neiti Ahlfelt, että Åströmillä on poika, joka istuu
linnassa murhasta ja toinen, joka on täysi hampuusi...?
EDITHA
Se on hänelle oikein se! Isäin pahat teot kolmanteen ja neljänteen
polveen..! Mutta mitä se tähän kuuluu?
LAHTONEN
Åström vaati kauppaneuvosta tilille lapsistaan.
EDITHA
Oo! Kuinka hän uskalsikin! Miksei hän ollut kasvattanut lapsiaan?
LAHTONEN
Åströmin poika murhasi toverinsa humalapäissään.
EDITHA (ylpeästi)
Entä sitten!
LAHTONEN
Kauppaneuvoksen kapakassa pojat olivat humalansa saaneet.
EDITHA (ikäänkuin olisi lyöty kasvoille)
Kyllä... kylläpä te osaatte! Tehän olette aivan kuin
advokaatti... Miksi he menivät kauppaneuvoksen kapakkaan?
LAHTONEN
Miksi kauppaneuvoksen kapakka niin kauniisti houkutteli? Katsokaas,
neiti Ahlfelt, se tytär, se Aino, se oli isänsä silmäterä. Kaunis
tehtaantyttö. Se hoiti isänsä taloutta, äitihän on kuollut. Se kävi jo
pienempänä täällä tuomassa isälleen ruokaa. Silmänruokaa se oli koko
tyttö. Kauppaneuvoksella oli hyvä silmä näkemään naisia...
EDITHA
Te valehtelette, te valehtelette! Tekin uskallatte. Mutta luuletteko
te, että minä hetkeäkään uskon sanoihinne. En...! Voi, isäni, isäni,
mitä ihmiset uskaltavat heti kun sinä silmäsi ummistit! En olisi
luullut että tekin... juuri te! Mitä te olisitte ilman minun isääni?
Kadulta hän teidät korjasi, puetti, kouluun pani — minua hävettää että
minun täytyy johdattaa mieleenne tämä kaikki. Mitä te olisitte ilman
minun isääni!
(Nauraa häijysti.)
LAHTONEN (nauraa samaan tapaan)
Mikä teitä hävettää? Hienosteleminen sikseen. Alastoman totuuden
minäkin teille paljastin. Katsokaas, neiti Ahlfelt... minunkin isäni
oli aikoinaan työmies kauppaneuvoksen tehtaalla. Hän joi säännöllisesti
kaiken palkkansa takaisin kauppaneuvokselle. Yhtä säännöllisesti kuin
se kauppaneuvoksen konttorista hänelle maksettiin. Isä ja sisaret
kuolivat kurjuuteen. Minä olisin kai kanssa mennyt...
EDITHA
Jollei isäni olisi teitä pelastanut.
LAHTONEN
Olisiko kauppaneuvoksen ehkä pitänyt antaa minunkin kuolla?
EDITHA
Kuinka kauheita te puhutte!
LAHTONEN
Miksi te, neiti Ahlfelt, luulette kauppaneuvoksen minut pelastaneen?
Rikkaalle miehelle tuli sellainen oikku! Näki risaisen lapsen
kapakkansa rappusilla talvi-iltana... otti niskasta, vei lyhdyn alle...
Kaunis lapsi! Käski laputtaa jäljessään kotiin — jos minä olisin
ollut ruma nulkki, olisin saanut jäädä siihen rappusille. Meitä oli
siinä joka ilta lapsia, eikä koskaan muita »pelastettu» kuin minut.
Kuten sanottu: rikkaalle miehelle tuli päähänpisto. Pääsin kyökkiin
lihapatojen ääreen... Ensi yöt nukuin kopissa koiranpentujen kanssa...
EDITHA
Lakatkaa, lakatkaa... en tahdo kuulla... en tahdo...
LAHTONEN
Siellä oli lämmin ja hyvä... Koiranpenikat nuolivat ja pitivät
hyvänä... Ne olivat oikeastaan onnellisia päiviä. Paljon pahempia tuli
sitten, kun aloin ymmärtää ja ajatella... Kerran me iskimme silmämme
samaan tyttöön... minä ja kauppaneuvos Ahlfelt... Sen tytön takia antoi
kauppaneuvos minulle korvapuustin. Tiedättekö... se polttaa vieläkin!
Tai se poltto oli jo poissa...
EDITHA (hampaita kiristellen)
Oo... että se Polttaisi... polttaisi, aina ja alituisesti!
LAHTONEN (huomaamatta hänen viime sanojaan, hellästi)
Se poltto oli jo poissa... Minä annoin kaikki anteeksi teidän
tähtenne. Teidän tähtenne minä vielä olen pitänyt vastaan, mutta nyt
sulku auki...!
EDITHA (vääntelee käsiään, hetkellisen säälin valtaamana)
Ei noin... ei noin...
LAHTONEN (heltyneenä)
Voi Editha neiti, suokaa minulle anteeksi. Olen tehnyt väärin. Te
olette viaton. Ei minun olisi pitänyt teidän rauhaanne repiä. Mutta kun
minä itse olen kuin helvetissä. Pelastakaa te minut! Te yksin, te sen
voitte! (Viskautuu maahan, syleilee Edithan polvia.) Minun pääni päällä
lepää kirous, kirous isän pahoista teoista... ottakaa pois kirous!
EDITHA
Minä? Kunhan ei kirous lepäisi...
(Koskettaa päätään, ei laisinkaan
muista Lahtosta, joka on kätkenyt päänsä hänen helmaansa ja lepää siinä
kuin lapsi.)
LAHTONEN
Te yksin voitte minua auttaa. Minä menen hukkaan ilman teitä.
Armahtakaa minua!
(Suutelee hänen käsiään.)
EDITHA (herää, riistää itsensä irti, inhoten)
Oletteko te armahtanut minua? Ei, ei, ei, minä en armahda teitä! Te
olette minun isästäni... Se ei ole totta, se ei ole totta. Minä en
usko... Sinä minun ylpeä, armas isäni, sinä minun aurinkoni —
älä pelkää että minä uskon! Ei epäillyksen varjoakaan tule meidän
välillemme! Sinä loistat minun sisässäni, minä tiedän että kaikki mitä
teit oli kaunista.
LAHTONEN (on noussut. Käheällä äänellä, kuivin silmin)
Kas niin sen kuuliaisen tyttären pitää puhua! No niin silmä silmästä,
hammas hampaasta. Te ette ole säälinyt minua, en sääli minäkään teitä.
Minä näytän teille kaikki toteen. Työmiesten vaimot ja tyttäret saavat
itse puhua. En käännä heitä takaisin, kun he tulevat kohtaloaan
valittamaan. Kauppaneuvoksen tyttären luo lähetän. Minä näytän vielä
kaikki toteen.
EDITHA (taistelee pelkoa ja epäilystä vastaan)
Näyttäkää, näyttäkää! Totuus voi vain kirkastaa isäni muistoa!
LAHTONEN (nauraa raa'asti)
Sepähän nähdään...! Juuri tuossa missä te nyt seisotte, se tapahtui.
Tuohon tuoliin, juuri tuohon tuoliin raukesi kauppaneuvos... Kun minä
tulin huoneeseen, oli hänen nenänsä vääntynyt sivulle, silmät olivat
nurin kuin kuolleella. Juuri tuossa missä te nyt seisotte. Ja juuri
siinä, Editha neiti, pitää teidän kuulla todistajat... (Editha on kuin
painajaisen alla jäänyt liikkumattomaksi. Tuijottaa permantoon, vie
silmänsä tuoliin, ei pääse paikalta.)
TOINEN NÄYTÖS
Sama huone kuin ensimmäisessä näytöksessä. Seuraava päivä, illansuu.
Komea kuusi keskellä lattiaa. Editha koristelee kuusta, jää silloin
tällöin mietteisiinsä, vetää syvältä henkeä, sivelee otsaansa.
Lahtonen tulee kiireesti perältä. Sanoo ohi astuessaan hyvää iltaa,
häviää konttorihuoneisiin, palaa käsivarrella muutamia unohtuneita
joululahjakääröjä, katselee hetkisen Edithaa ja kuusta.
LAHTONEN
Toivon että jaksatte hyvin, neiti Ahlfelt.
EDITHA (kylmästi)
Kiitoksia.
LAHTONEN (hetkisen perästä)
Olen teille erityisesti kiitollisuuden velassa.
EDITHA (entiseen tavaan)
No, mistä?
LAHTONEN
Noo... hyvyydestänne...
EDITHA
Te tiedätte että minä siedän teidän seuraanne vain äitini tähden. Hän
ei saa huomata mitään. Muuten totisesti en...
LAHTONEN
Te olette sen suvainnut selvästi osoittaa.
EDITHA
Mitä te nyt oikein tarkoitatte?
LAHTONEN