Yhdessätoista tunnissa vie meidät pikajuna suoraa rataa myöten Pietari
Suuren pääkaupunkiin Nevan suulle Suomenlahden rannalle. Vastaamme
tulee täällä lännen sivistys, joka on pyyhkäissyt tieltään
slaavilaisen. Tosin ovat kirkot ja luostarit samaan tapaan rakennettuja
kuin Moskovassa, ja katse tapaa samoja tyyppejä ja pukuja kuin
sielläkin, mutta silti näkee ja tuntee kaikkialla selvästi olevansa
Europassa.
Neva on 70 kilometriä pitkä ja puoli kilometriä leveä, ja se lähtee
Laatokasta. Neljä komeata siltaa, jotka aina ovat täynnä
jalankulkijoita ja ajopeliä, kaareutuu virran yli, jolla kesäisin
kulkee lukuisia pikku höyrylaivoja. Talvisin se on neljä kuukautta
paksun jään peitossa. Nevan vettä ei ole hyvä juoda niiden, jotka eivät
halua saada koleraa tai muita vaarallisia tauteja, sillä tämän
suurkaupungin kaikki likaviemärit tyhjentyvät jokeen.
Pietarissa on puolitoista miljoonaa asukasta, sadasosa koko Venäjän
valtakunnan väestöstä. Kaikesta huomaa tämän kaupungin uudeksi,
leveistä ja oikoisista kaduista alkaen. Ilmanala on jokseenkin kalsea,
kostea ja epäsuotuisa; kahtenasatana päivänä sataa joko vettä tai
lunta.
Pietarin katuja astellessaan näkee paljonkin omituista. Tuon tuostakin
sivuuttaa keskellä siltaa tai kadunkulmassa pikku kappelin, jossa palaa
pyhäinkuvain edessä vahakynttilöitä. Monet ohikulkijat jäävät
seisomaan, paljastavat päänsä, polvistuvat, tekevät ristinmerkin,
jupisevat rukouksen ja katoavat ihmisvilinään. Erityisen silmäänpistävä
on virkapukujen ja ajopelien tavaton runsaus. Univormua ei käytä
ainoastaan sotaväki, vaan on kaikilla siviilivirkamiehilläkin,
kimnasisteilla, ylioppilailla ja monilla muilla asetuksenmukaiset
kiiltonappiset asunsa. Ja Pietarissa ajellaan suunnattoman ahkerasti,
ja kilvaten, niin tulista vauhtia kuin hevosen kavioista lähtee.
Jättiläismoinen punainen kivirakennus Nevan varrella on Talvipalatsi,
keisarin asunto. Ihan vastapäätä on Yleisesikunnan talo, jonka
mittasuhteet ovat kerrassaan ylettömät. Kaunein nähtävyys on kuitenkin
Iisakin tuomiokirkko ja sen korkea, kullattu kupu, jota ympäröi neljä
pienempää, samaten kultalevyillä katettua kupua. Ristin yläneliö on 101
metriä korkealla maan pinnasta; ensimäisenä pistääkin Pietarissa
näkyviin tämä kupukatto, kun lähestytään maata Suomenlahdelta päin ja
on sivuutettu Kronstadtin saarilinnotus. Ihmeellisen kauniina
kajahtelee iltamessun veisuu suurina juhlapäivinä tässä tuomiokirkossa,
ja huikaisevana hohtelee kaikkialla kullan ja hopean välke,
kiillotettujen malakiitti- ja lasuripilarien kimmellys. Mutta
ulkopuolella, suomalaisesta graniitista hakattujen valtaisten pylväiden
suojassa, odottelevat almua köyhät. -- Iisakinkirkon rakentaminen on
maksanut noin kuusikymmentä miljoonaa markkaa. Nimellisesti on se
valmistunut viisikymmentä vuotta takaperin, mutta oikeastaan on se aina
keskeneräinen. Joka kerta kun olen vuosien 1885 ja 1901 välillä käynyt
Pietarissa, on ainakin yksi julkipuoli ollut muuraustelineiden
peitossa. Tämä graniitista ja marmorista pystytetty jättiläisrakennus
on suopohjalla; muurit myötäävät senvuoksi, ja niitä on yhtämittaa
korjailtava. Sellaisiin töihin on kirkko jo niellyt nelisenkymmentä
miljoonaa markkaa lisää.
Milloinkaan eivät venäläiset kulkuset olleet heleämmin ja iloisemmin
kajahdelleet korvissani, kuin ajaessani ystävineni illan suussa
Suomalaiselle rautatienasemalle. Sen odotussalissa kuulee joka taholla
ruotsia puhuttavan, enemmän tai vähemmän suomeksi murtaen. Nyt tuntee
ja kuulee selvemmin kuin ennen, että isänmaa ja koti ovat lähellä. Me
astumme junaan ja kiidämme yön hetkinä entiseen ruotsalaiseen
Viipuriin, joka sijaitsee siinä kohdassa, missä Saimaan kanava yhtyy
Suomenlahteen.
Viipurista lähtee rata vaahtoaville Imatran vesiputouksille, joissa
Saimaan vedet ryntäävät metsäisten graniittirantojen välitse alas
Vuoksea. Mutta heltymättömästi kiidättää meidät juna eteenpäin länttä
kohti "Tuhansien järvien maan" halki, punaisten talosien ohitse,
metsäisten kunnaiden, niittyjen ja graniittikallioiden poikki, sanalla
sanoen keskeltä luontoa, joka kaikin piirtein muistuttaa Ruotsia.
Riihimäellä vaihtavat junaa ne matkustajat, joiden määränä on Helsinki.
Juna vierii pitkin Suomen pykäleistä rannikkoa eteenpäin ja pysähtyy
viimein Turussa Auran rannalla, maan vanhassa pääkaupungissa.
Alhaalla satamassa odottaa meitä höyrylaiva "Bore". On jo tullut
hämärä, kun laiva alkaa täristä, kaapelit irrotetaan, "Bore" työntyy
perä edellä irti laiturista, kääntyy sitte ja suuntaa nyt kulkunsa
länteen päin Suomen saariston läpi. Keskellä yötä sivuutamme väylämme
pohjoispuolella sijaitsevan Ahvenanmaan. Kiivas länsimyrsky puhaltaa
vastaamme, Ahvenan meri pauhaa raivokkaina vesivuorina ja sokaiseva
lumipyry pyyhkielee näiden harjoja. Mutta "Boren" kapteeni on tottunut
merimies. Varmoin ja valppain katsein kuljettaa hän laivansa ulompien
karien lomitse Ruotsin saaristoon. Kurkkuni kuroutui ja kyyneliä tulvi
silmiini, kun tulivat näkyviin ensimäiset paljaat, kuperat
graniittikalliot, joita vastaan hyökyaallokko kohahteli.
Päivä oli tuskin alkanut sarastaa, kun saavumme Furusundiin. Siellä on
vastassani jälleen joitakuita ystäviä. Ylen tuttuja ovat nyt kaikki
eteen avautuvat väylät ja saaret, rannat ja rakennukset; kaikki on
ennallaan, ja minun on vaikea käsittää, että olen ollut useita vuosia
poissa. Lähenemme kaupunkia, ja kiihtymykseni yltyy minuutti
minuutilta. "Bore" viilettää täydellä höyryllä, ja kuitenkin peräti
vitkallisesti! Vihdoin olemme sivuuttaneet Lilla Värtanin, ja nyt
kiertyy kuin taikasauvan loihtimana eteeni kaunein ja unohtumattomin
kaikista maisemista, mitä olen tällä pitkällä matkalla nähnyt,
Tukholma! Ihan edessämme kohoavat eteläiset vuoret rakennusryhmineen,
huippuineen ja torneineen, ja niiden oikealla puolella leviää siltojen
välinen kaupunki, Ritariholman kirkko, Isokirkko ja Saksalaisen kirkon
tornit, joiden katot nousevat Skeppsbro-kadun vanhain kunnianarvoisain
julkipuolten ja linnan suorien ääriviivojen yläpuolelle. Ylähangan
puolella ovat Kastellholmin ja Skeppsholmin saarten kaupunginosat,
kansallismuseo ja Kaarle XII:n tori, jolla nuori kuningas seisoo
jalustallaan, kädellään yhä osottaen itään.
Viimeiset minuutit ovat ikuisuuksia. Kestäähän aina jonkun aikaa,
kunnes iso laiva on kiinnittänyt köytensä poijuihin ja asettunut
laituriin. Mutta nyt on minulla vihdoinkin Ruotsin kamara jalkaini
alla. Tuolla seisovat vanhempani, sisarukseni ja ystäväni. Tovia
myöhemmin olemme jälleen kaikin koolla vanhassa kodissamme. Ja tässä
ummistuu tammikuun 17. p:nä 1909 matkamme taival kehäksi, joka käsitti
maapallomme itäisen puoliskon.