Taas on häät ja tanssin hetki koittaa,
taaskin mustalaisten tulee soittaa.
Symbaali nyt paukkain jymyelköön!
Klarinetti riemuin räikähdelköön!
Paikatussa husartakissaan,
kultaompeluksin aikoinaan
kirjaillussa, sulhon luokse tullen
Mishka kumartaa ja haastaa: »mullen,
jalo kreivi, suokaa armostanne
ennen alkamista karkeloiden
sekä säveltemme aallokoiden
lupa yksinsoittoon juhlassanne,
soittajaini vuottaessa tuolla.
Häiksenne nää sulosäveleni
puhkes syvyydestä sydämeni,
ja ken kuulee ne, on riemuun kuolla.»
»Suostun pyyntöösi», näin ylimys
virkkaa, jota Mishkan silmäys
viiltää niinkuin veitsi kautta rinnan;
»tokailasissa saat soittos hinnan.»
Niinkuin Miiran hauta vaikenee
sali. Kaikki Mishkaa katsellen
näkevät, kuink' uusijouhinen
käyrä kokeeks' ilmaa halkaisee.
Äkkiäpä huuto viulunkielen
sydämiä vavistaa ja raastaa,
karkoittavi häitten riemumielen,
kiivaan kostottaren lailla haastaa.
Konna! Sulle kertoo sävel lauha,
kuinka onnellist' ol' immen rauha,
kuinka lemmentuli syttyy, palaa,
neito sydämensä omaas valaa,
kuinka hääyön hurma tuskaan vaihtuu,
vaivain valtamereen riemu haihtuu.
Kuulet pettämäsi vaikerrusta,
kuulet toukan syövän kukoistusta,
immen kuulet tiellä kuoleman
sua metsiss' yhä huutavan.
Kuule, kuinka taivaalt' itkee hoivaa,
vaipuu vasten rantaa vihannoivaa! —
Sulle kostonhuudoin viulu soipi,
Mishkan silmä synkkä salamoipi.
Ilo sydämest' on jokaisesta
kuollut, vaihtuin tuskaan kolkkohon;
syytä tietämättä, itkein on
mennyt morsian pois huonehesta.
Soiton kostovoimaa sulhanen
vavahtaa ja jättäin vierahansa
syöksyy synkkään yöhön ratsullansa,
ojaan suistuu, niskat taittaen.
Hyvästiksi viime tilkkasensa
mustalaiset juo. — Vaan johtajan
näkee paimen Miiran hautahan
aamusella vievän soittimensa.
Hajoo seura johtajata vailla,
eikä nähty Mishkaa niillä mailla.