Tisza (luettava: Tisa) on Theiss-virran unkarilainen nimi. Suomentajan
muistutus.
Madjarien maassa, siellä,
missä Bodrog vesiänsä
vierittävi Tiszan niellä,
missä päivärinteillänsä
terttujansa runsahia
Tokain köynnös tarjoaa:
siellä kolme husaria
laulain yössä ratsastaa.
Kuutamossa virtaa soutaa
kalastaja vaijeten,
hälle laakson kaiku noutaa
kaukaa sankarsävelen,
ja kun laulu vait on hetken,
kuuluu kapse kavioiden,
virran vaahtoaaltoin retken
kertoo kaiku kauvas soiden.
Yöhön häipyi laulun tahti,
asevälke kulkijain,
ja niin laineen pauhun mahti
yksinänsä kuuluu vain.
»Ihana on urhoisilla
husareilla elon rata!
Riemua ja vaaraa sata
kiitäessä ratsahilla;
ja kun kutsuu taiston soitto,
saada kuolo taikka voitto
eestä maan ja kuninkaansa!
Kalamiehen ikävöiden
täytyy kautta päiväin, öiden
kuulla laineen pauhinaansa
soivan.» Näinpä huokaisevi
kalastaja kaihossaan,
virta riemukulkuaan
kuutamossa rientelevi.
Kalamies kun virran pintaan
katsoo, monta unikuvaa
lainehista heijastuvaa
nostaa kaiho hälle rintaan:
virrassa ei aallot kiehu,
sota siinä myllertää,
rivit rientää, taiston riehu
ohi mennä jymyää;
syvyydestä virran tumman
nousee ääni hälyn kumman,
kuuluu raiku torvensoiton,
hurja pako, laulut voiton. —
Kalastajan haave näyttää
husarien riemuelon,
unohtaa hän ottaa selon,
kuinka saalis verkon täyttää. —
Husarit jo etäällen
Tokain laaksoon loitoten
vaikenevat. Vielä soi
sydämessä rientäväin
soinnut, joita äskettäin
laulamansa laulu loi.
Kiehtoo lumollansa heitä
Tokain kaunis laaksomaa.
Kuules, tuuli kuljettaa
kaukaa viulunsäveleitä!
»Viulu, symbaal' äänen antaa,
Mishka siell' on seurueineen!»
huutaa yksi, kohti rantaa
Tiszan kääntyy tovereineen.
Alle ravintolan katon
astuu husarpojat nuo.
»Soita, Mishka! Saamme raton.
Isäntä, hei viinit tuo!»
Monen monet viulut oivat
madjarien maassa soivat;
kaikki, jotka niitä soittaa,
Mishka mustalainen voittaa.
Riemuin vanha soittoniekka
katsoo, kuinka ratsasmiekka
heiluu vyöllä nuorukaisten,
katsoo asun loistohon,
voimaan norjan vartalon,
kypärtöyhtöin hulmuvaisten
uhmaan; kohta tuoliltaan
nousee, lasin kohottaa,
tumma silmä leimuaa,
kun hän huutaa innoissaan:
»terve, terve husareille!»
Nämä: »toivo sotaa meille!»
huudahtavat riemuellen,
Mishkan kanssa kilistellen.
»Kun ol' armaat nuoruuspäivät,
husarina minäkin
hioin kalpaa, taistelin,
haavan sain ja taistot jäivät;
monta ranskalaista ennen
kaasin taistokentän hiekkaan,
moni sortui oivaan miekkaan,
manan kartanoille mennen.»
Näinpä Mishka iloissansa
haastelevi muistoistansa;
viulun sieppaa, kielet sen
virittävi tarkaten,
käyrää pihkaan hivelevi,
tukan tumman pyyhkäisevi
otsaltaan ja soitintaan
leukaan nojaa, alkamaan
leimukatse käskee vain
seuruetta soittajain.
Mishka verkkaan alottaa
vanhaa sotalaulelmaa,
joka muinoin kaikui, konsa
urhot riensi taistohonsa,
kaikui hurjaa valitusta,
sotainnon poveen loi,
Unkarin kun laaja pusta
Turkin joukkoin verta joi,
islamin kun kaatuneita
kasat nukkui tuonen unta,
konsa idän sotureita
kauhistui jo kristikunta. —
Kiivaammin soi viulunkielet,
soinnut karkaa hurjamielet,
riehuu rajun tanssin mahti,
sitä johtaa viuluin tahti,
Mishkan viulu yli muista
kaikuu noista taisteluista.
Symbaaljymy iskuin huimin
raivoo niinkuin myrsky tuimin,
väliin hiljaa, hiljaa aivan
niinkuin kevättuulonen
taistokenttää liidellen,
vilvoittaen haavain vaivan,
kaatuneilta huoahdellen
hivuksia heilutellen.
Mutta syvimmällä ihan
basso kaivaa myllertäin,
peittääksensä vierekkäin
multaan uhrit rajun vihan. —
Hurjaa tanssi husarien,
madjarpoikain urhoisien!
Riemun myrskylainehille
tempaa heidät vaahtoisille
sävelien salavoimat;
kas, ne pullo vasemmassa,
kalpa kädess' oikeassa
tanssii, soiton haltioimat!
Kautta ratsumiesten nielun
virtaa, hehkuttaen posket,
tokaiviinin tulikosket
niinkuin laulu kautta sielun.
Husarit ne karkeloipi,
uljaan soiton tahtiin soipi
kannuksien kilske huima,
kalvan kalske kirkas, tuima.
Kohoavat nyrkit kovat,
ja kun kalpain kalskavaisten
terät yhtyy, turkkilaisten
kuolon vannoneet he ovat.
Soitto pauhaa kiihtyen:
raivossako mustalaiset?
Saaliiksiko laulun sen
riistyy itse soittavaiset?
Kuule: pila, tuska toistuu,
sydän tomun maasta poistuu.
Mishkan ihmeviulun valta
sielun viiltää kuulijalta.
Tuskat, sulot soiton armaan
lumollansa tunkee varmaan
tuonelaan ja kuolon tieltä
vainaat eloon kutsuu sieltä.
Värähdellen soitto laatii
sillan hennon, notkuvaisen,
joka seuraan onnen maisen
haudan mustast' yöstä vaatii
urhoin henget kaihopovet,
urhoin, joille kaikuvana
sama laulu soi, kun mana
heiltä sulki elon ovet;
ja nyt vainaat leijaa sieltä
näkymättä hiiviskellen,
husareihin lietsoellen
leimuvaista taistomieltä,
houkutellen unten taikaan,
ihastuttain entisaikaan.
Äkkiäpä tanssivaiset
ulos syöksyin juoksevat
rantaan ja ne raivoisat
huutaa: »missä turkkilaiset?»
Ja he ilmaa kalvallaan
iskee; mutt' ei kuulukkaan
»Allah!» -huudon pauhinata.
Tiszan aallot telmii vankat,
kuiskii rantapensaat sankat;
kuuhut katsoo maisemata.