Nicolaus Lenau (oikealta nimeltään Frans Nicolaus Niembsch von
Strehlenau — suvun kotipaikka oli nimittäin etelä-Schleesiassa
sijaitseva Strehlenin kaupunki), suurimpia saksankielellä esiintyneitä
lyyrillisiä runoilijoita, syntyi elokuun 13 päivänä 1802 Csatadin
kauppalassa etelä-Unkarissa.
Koko lapsuutensa ja varhaisimman nuoruutensa vietti Lenau Unkarissa.
Pestissä hän yhdeksännellä ollessaan alotti koulunkäyntinsä ja sai
sitäpaitsi yksityisesti oppia viulun- ja kitaransoittoa, johon
suuresti innostui. Silloin jo haavemielinen poika suunnitteli
Amerikan-matkaakin, joka sentään tuli ajoissa ehkäistyksi. Vuonna
1816 asui kotiperhe Tokaissa pohjois-Unkarissa. Kun siellä ei ollut
kimnaasia, jossa poika olisi koulunkäyntiään jatkanut, jäi tämän
opiskeleminen kesken. Mutta sensijaan sai hän nyt sitä vapaammin
tutustua tuohon »ruusutarhojen, satakielten, kiliseväkannuksisten
husarien, tummanruskeiden mustalaissoittajain, kaihomielisten
kalastajain ja kauniiden neitojen» runolliseen seutuun, joka hänen
herkkätunteiseen mieleensä jätti haihtumattomat jäljet. Kuitenkaan hän
ei vielä runoillut eikä edes runoudesta pitänyt. Soitanto, haaveilu
ja — ensimäinen rakkaus, ne ne hänen kauneudenjanonsa ja kaihonsa
tyydyttivät.
Vuonna 1817 nuorukainen yksityisopetusta saatuaan suoritti
erinomaisilla arvosanoilla ylioppilastutkinnon Pestissä.
Mutta seuraavana vuonna täytyi Lenaun jättää Unkari. Hän nimittäin
joutui isänisänsä hoitoon Wienistä luoteeseen sijaitsevaan Stockerauhun
ja sai sitten lähteä Wieniin opintojaan jatkamaan. Nuorukaisen levoton
henki harhaili tieteestä toiseen, elämänura ei ollut vielä hänelle
selvinnyt, ja lapsuudesta kehittynyt synkkämielisyys alkoi kalvaa.
Enemmän kuin tieteet viehätti soitanto, ja Lenau kehittyi taitavaksi
viuluniekaksi kuuluisan Josef von Blumenthalin johdolla. Innostuneena
hän seurusteli wieniläisrunoilijain (Anastasius Grünin y.m.) kanssa,
tutustui Klopstockin, Bürgerin, Vossin ja Höltyn runoihin ja alkoi
itsekkin runoilla. Mutta kun ankarain paino-olojen vuoksi ei saanut
runokokoelmaansa Wienissä julkaistuksi, lähti hän 1831 Stuttgartiin,
jossa sai kustantajan.
Nyt alkoi Lenaun elämässä taas uusi kehitysjakso. Hän tuli
»Schwaabilaisen koulun» runoilijain (Uhlandin, Mayerin, Kernerin,
Schwabin y.m.) seuraan ja sai suurta tunnustusta ja kunnioitusta
osakseen, joka taas hyvin virkistävästi vaikutti hänen tuotantoonsa.
Näihin aikoihin Lenaulle selvisi hänen elämäntehtävänsä. Ei
tiedemieheksi, vaan runoilijaksi hänen oli tultava. Luonnon ja
sitä lähinnä ihmiselämän monien ilmiöiden katselemisen hän tunsi
korkeimmaksi ilokseen. »Sisin itseni on runous», hän sanoi.
Mutta synkkämielisyys ahdisti syvätunteisen runoilijan mieltä.
Taidekkin oli hänestä ainoastaan »surua ja ankaraa työtä».
Viimein päätti Lenau taiteellista kehitystään täydentääkseen tehdä
matkan — Amerikkaan. »Minä tarvitsen Amerikkaa», hän sanoi. »Tahdon
lähettää mielikuvitukseni kouluun — Pohjois- Amerikan aarniometsiin;
tahdon kuulla Niagaran pauhun — — —. Sitä kehitykseni välttämättömästi
kaipaa. Mielikuvitukseni elää ja liikkuu luonnossa, ja Amerikassa on
luonto kauniimpi ja valtavampi kuin Euroopassa.»
Runoilija uskoi, että hänessä uinui uusi runouden maailma, jonka vasta
Amerikka oli hereille saattava.
Ja niin hän syksyllä 1832 matkusti lapsuutensa haavemaahan.
Mutta siellä todellisuus ei vastannutkaan hänen mielikuvaansa. »Ei
täällä ole rohkeaa koiraa», Lenau tyytymättömänä huudahti, »ei tulista
hevosta, ei intohimoista ihmistä. Ainoana ihanteena on raha.» Kaikki,
yksin luontokin, tuntui hänestä vastenmieliseltä ja kesäkuussa 1833
oli hän jo Euroopassa. — Mutta Amerikan-matkakin jätti jälkensä hänen
runouteensa.
Nyt koko Saksa tunnusti Lenaun suureksi runoilijaksi. Hän kirjoitti
»Faust», »Savonarola» ja »Albigensit» runoelmansa.
Mutta monet lemmenhuolet ja mietiskelyt olivat tulisieluisen runoilijan
synkkämielisyyttä lisänneet ja hänen hermostoansa rasittaneet.
Levotonna hän matkusti monet kerrat Stuttgartin ja Wienin väliä.
Runoilijakutsumustaankin hän jo surkutteli. » Aikamme ei ole runoutta
varten; ainoastaan politiikka merkitsee jotain. Minä olen kuin kivi
autiolla arolla.» Toisen kerran (1843) hän pahotteli: »runoilija ei
nykyään voi olla onnellinen, sillä tämä aika ei halua häneltä mitään.»
Viimein lokakuussa 1844 tuli kohtalon kova isku: Lenau tuli
Stuttgartissa mielenhäiriöön. Hänet vietiin Winnenthalin kaupungin
lähellä olevaan Winnenthalin mielisairaalaan, josta hänet kolmatta
vuotta myöhemmin siirrettiin Ober-Döblingin houruinhoitolaan lähelle
Wieniä. Siellä onneton runoilija kuoli elokuun 22 päivänä 1850.
Vaikka Lenau kehityksensä perustuksella esiintyi saksankielisenä
itävaltalaisena runoilijana, niin Unkari, jossa hän oli syntynyt ja
lapsuutensa ja ensimäiset nuorukaisvuotensa viettänyt, oli jättänyt
lähtemättömän muiston hänen sydämeensä. Madjarina hän itseään piti
ja tulisena Unkarin poikana hän Wienissä paria vuotta ennen järkensä
sammumista sepitti valmiiksi »Mishka» runonsa »Mishka Maroshin
seuduilla» nimisen pääosan, jonka hän oli seitsemän vuotta aikaisemmin
pannut Stuttgartissa alulle. » Kaikki kirjoitukseni — ne ovat koko
elämäni», Lenau kerran sanoi, ja me näemme hänen tässä »Mishka»
runossaankin koko sydämellään elävän mukana lapsuutensa seutuja
kuvatessaan.
Eräälle Stuttgartissa asuvalle ystävälleen Wienistä marraskuun 21
päivänä 1842 lähettämässään kirjeessä sanoo Lenau tästä runostaan:
»Mishkani (»Mishka Maroshin seuduilla») on valmis ja iloitsee jo siitä,
että saa Teille esittäytyä. Se on kasvanut niin suureksi, että en voi
sitä Teille kirjeessä lähettää — — —. Iloitsen tästä runosta varsinkin
siitä syystä, että se pysyen varhaisempien unkarilaisten kuvausteni
äänilajissa kantaa otsallaan nuorekkaanraitista luonnollisuutta ja
vanhenematonta alkuperäisyyttä, jota mietiskelyni pukinhypyt eivät ole
heikentäneet — — —»
_Suomentaja_.