Päästyään varmuuteen, että Oot-ootskin haavat, vaikka ne olivatkin
hirveät, eivät olleet kuolettavia, meni A-ya kauempana olevan tulen luo
katsomaan, voisiko pelastaa kaatuneen hirven, ennenkuin se kokonaan
palaisi. Tuli oli vain vähän tehnyt tuhojaan, mutta sokea karhu oli
hirmuisesti paloitellut sitä. Ja siitä kohosi paistetun lihan haju,
joka tuntui A-yasta miellyttävältä. Hänen käskystään vetivät vanhat
miehet hirven tulesta takajaloista saadakseen kappaleita itselleen.
Jokainen seurasi esimerkkiä saadakseen itselleen jonkin herkkupalan,
paitsi Ook-ootskia ja erästä vanhaa vaimoa. Vanhus istui haikeana
huojutellen itseään karhun surmaaman miehensä ruumiin vieressä, ja
Ook-ootsk ryömi lähimpään kuoppaan etsimään jotakin parantavia yrttejä,
jotka puhdistaisivat ja lieventäisivät hänen haavojaan.
Hirven nahka oli liian palanutta ja karhun kynsien repimää ja rikkomaa
niin, ettei siitä voinut tehdä muuta kuin nahkahihnoja. Mutta vanhat
miehet nylkivät sen taitavasti, ennenkuin jakoivat lihan. Vaikka heidän
kyhmyiset sormensa olivat heikot, käyttivät he ihmeellisen, taitavasti
teräviä kiviä veitsen asemesta. A-ya seisoi heidän vieressään tarkasti
katsellen, ettei mikään hänelle kuuluvista herkkupaloista katoaisi. Nuo
makupalat oli varattu hänelle, hänen kahdelle lapselleen ja Grômille,
kun tämä palaisi. Hänellä oli oikeus niihin, ei vain siksi, että hän
oli Grômin vaimo, vaan myöskin sen tähden että hän oli surmannut
otuksen.
Hänen seistessään hirven pääpuolella, joka oli enimmän kärventynyt
tulessa, kohosi siitä vahvempi paistetun lihan haju kuin ensi kerralla.
Kun hän veti sitä varovasti sisäänsä, alkoi se niin ihmeellisesti
kiihoittaa hänen ruokahaluaan, ettei hän ollut moista ennen tuntenut.
Hän kosketti hyvin ruskettunutta, lihavaa palaa ja pisti sitten sormet
suuhunsa. Maku tuntui hänestä yhtä miellyttävältä kuin hajukin. Hän
etsi sopivaa palasta maistaakseen sitä.
Sattumalta oli hirven kieli, joka oli ollut keskellä tulta, mutta
puoleksi avonaisten leukojen välissä, kypsynyt hyväksi. A-ya otti
itselleen tuon aina halutun herkkupalan. Se näytti niin kummalliselta
paistettuna, että hän epäröi maistaa sitä. Viimein hän siitä lähtevän
hyvän hajun houkuttamana rohkaisi itsensä ja puraisi sitä.
Hetkisen kuluttua hän ahmi sitä sellaisella halulla, että se, jos
tapoihin olisi kiinnitetty huomiota silloin, kuin maailma oli nuori,
olisi näyttänyt sopimattomalta suuren päällikön puolisolle. Milloinkaan
ennen ei hän ollut syönyt mitään, mikä olisi ollut puoleksikaan
näin herkullista. Tällaista ruokaa hän oli koko elämänsä ajan
halunnut. Hänen kaksi pientä poikaansa nykivät häntä herättäen hänet
innostuksestaan. Hän antoi heille kummallekin kappaleen, jonka he
ahneesti hotkivat pyytäen lisää. Ja pian katosi tuo suuri paistettu
kieli noiden kolmen suuhun.
Toiset katselivat sitä paheksuen. Ne osat lihasta, jotka tuli
oli kokonaan tai puoleksi kypsentänyt, olivat heidän mielestään
turmeltuneita. A-ya mahtoi kuitenkin pitää siitä, mutta hänhän oli
niin monessa suhteessa erilainen kuin muut! Mutta kun he näkivät hänen
kahden poikansa seuraavan hänen esimerkkiään ja huomasivat heidän
innostuksensa, uskalsivat useat vanhat miehet maistaa itsekin. He
muuttivat heti mielensä. Kaikkein viimeksi huomasivat vanhat naiset
ja lapset, jotka aina ovat piintyneimpiä tällaisissa asioissa,
kadottavansa jotakin ja uskalsivat maistaa tuota outoa ruokaa. Yksi
ainoa suupala riitti kumoamaan heidän ennakkoluulonsa. Muutamien
minuuttien aikana kiskoi jokainen kappaleita lihasta, mitä tuli oli
kärventänyt, ja kaikki halusivat vielä lisää. Runsaasti kolmas osa
eläimestä oli vielä jäljellä, mutta se oli raakaa lihaa. A-ya katseli
sitä halveksien.
»Heittäkää se uudelleen tuleen!» käski hän ankarasti. Komea paistin
kappale, jonka hän oli leikannut itselleen reidestä, näytti
kärventyneen vain ulkopuolelta, ja hän oli pettynyt. Hän seisoi
hypistellen raakaa lihaa hieman vastenmielisesti, sillä aikaa
kuin vanhat miehet ja naiset iloisesti rupatellen ja lapsilauman
töllistellessä raastoivat ruhjotun hirven takaisin tuleen, nostivat
sitä vaivalloisesti jaloista ja onnistuivat asettamaan sen keskelle
liekkejä. Äänekäs riemuhuuto kuului nyt noista vanhoista, kuihtuneista
kurkuista, ja he vetäytyivät kaikki edemmäksi odottamaan, kunnes tuli
tekisi ihmeellisen työnsä.
Mutta A-ya oli kärsimätön ja kummallisen tyytymätön katsellessaan,
miten nopeasti liha käristyi. Hän seisoi miettien, katsellen tulta
ja pyöritellen raakaa lihaa käsissään. Tuon asennon hän oli oppinut
Grômiltä, kun tämä pohti jonkun kysymyksen ratkaisua. Ja nyt näytti
siltä kuin hän olisi saanut Grômin mielenkin. Hänessä välähti äkkiä
ajatus, eikä hän tiennyt, mistä se tuli. Tuntui aivan kuin joku olisi
kuiskannut sen hänelle. Hän otti keihäänsä, työnsi sen kivipään
tukevasti lihakimpaleen sisään ja heitti lihan tuleen niin kauas kuin
sen saattoi panna, polttamatta keihään puuvartta.
Liikuttamalla kappaletta edestakaisin, jottei se palaisi, huomasi
hän paistamisen käyvän paljon paremmin kuumien hiilien päällä kuin
liekissä. Ja kun viipale oli ohut, kypsyi se nopeasti. Kun se oli
tehty, poltti hän lihalla sormensa ja suuren, punaisen suunsa. Hänen
kaksi poikaansa, joille hän oli antanut kappaleet, jotka olivat liian
kuumia hänelle itselleen, hyppivät edestakaisin ja itkivät ääneensä
tuskasta, mutta rauhoittuivat heti sen hyvästä mausta.
Huomattuaan, miten hyvin A-yan koe oli onnistunut, ryntäsivät
katselijat esiin, vetivät eläimen vielä kerran tulesta ja alkoivat
leikellä sopivia kappaleita, kukin itselleen. Muutamien minuuttien
aikana opetteli jokainen, joka sai käsiinsä pitkän nuolen, keihään
tai terävän tikun ahkerasti paistamisen taitoa. Jopa itkevä, vanha
murehtijakin, kun innostus kävi liian ylivoimaiseksi, jätti kuolleen
miehensä ruumiin ja tuli ottamaan osansa. Ainoastaan tuo kuollut
mies, joka makasi pitkin pituuttaan auringonpaisteessa luolan suulla,
ja rampa jättiläinen Ook-ootsk, joka vihreässä kuopassa hoiteli
hirveitä haavojaan, eivät ottaneet osaa iloon, ensimmäisiin keitetyn
ruoan pitoihin. Kuuman lihan neste, jota tuli oli muodostanut, oli
melkein yhtä kiihoittavaa kuin alkohooli heidän suonissaan, ja pidot
muodostuivat kuin hurjiksi juomingeiksi, kun vanhusten käpertyneet
hermot alkoivat tuntea uutta elämää. Nähdessään hirven lihan sulavan
kuin lumi kevätauringossa A-ya käski nylkeä ja paloitella kaatuneen
karhun ruumiin.
Mutta vanhat miehet olivat liian kiintyneitä kemuihinsa kiinnittääkseen
mitään huomiota hänen määräyksiinsä. Ja hän itsekin oli liian iloinen
ja tyytyväinen pakottaakseen heitä sen enempää. Jokainen, vanha ja
nuori, imi palaneita sormiaan ja kaikkien kasvot loistivat rasvaisina
ja onnesta hymyilevinä, ja A-ya tunsi hämärästi, että kaikki kuri olisi
nyt vastenmielistä.
Tämän huumauksen aikana palasi heimon pääjoukko komman- ja
simpukankeräysretkeltään rannikolta. Jyrkänteen juurella luolan
kohdalla he löysivät karhun ruumiin ja keräytyivät tuskallisina sen
ympärille, ihmetellen siinä olevia keihään haavoja ja nuolen reikiä,
kunnes Bawr ja Grôm, jotka olivat jälkijoukossa, saapuivat paikalle.
Oli selvää, että luolan luona oli ollut hirveä taistelu. Molemmat
päälliköt kiiruhtivat useimpien sotilaiden kanssa eteenpäin nähdäkseen,
miten oli käynyt, ja vain muutamat jäivät nylkemään karhua ja ottamaan
siitä lihoja.
Kun huolestuneet soturit saapuivat luolan edustalle, hämmästyivät he
siellä vallitsevaa iloa ja olivat vähällä suuttua. Mitä nuo vanhat
tyhmyrit oikein ajattelivat, kun tanssivat ja rupattivat tulen
ympärillä ja tuhlasivat hyvää lihaa työntämällä sitä keppien, keihäiden
ja nuolien kärjessä tuleen?
Nuoremmat naiset, jotka tulivat soturien takana, olivat pilkallisia. He
käyttäytyivät aina moittivasti A-yaa kohtaan, sikäli kuin uskalsivat,
ja nyt he juoksivat esiin toruen ja lyöden lapsiaan ja kieltäen heitä
panemasta suuhunsa tuota vastenmielistä, kärvennettyä lihaa.
A-ya kertoi Grômille ja Bawrille tapauksen muutamin lausein ja ojensi
sitten heille kummallekin hyvin paistetun kappaleen. He haistoivat sitä
epäillen, maistoivat, hymyilivät ja hotkivat sen maiskutellen partaisia
huuliaan.
»Sinäkö tämän teit, tyttö?» kysyi Grôm ylpeydestä loistaen, katsellen
A-yaa ja ojentaen suuren, karvaisen kätensä saadakseen uuden kappaleen.
Mutta Bawr harppasi eteenpäin, työnsi vanhat miehet syrjään, irroitti
itselleen suuren lihaviipaleen, työnsi sen keihäänsä kärkeen ja heitti
tuleen.
Malttamattomuudessaan veti Bawr paistinsa aina minuutin, parin
kuluttua tulesta maistaakseen sitä ja nähdäkseen, olisiko se jo
valmis. Hänen innostuksensa ja Grômin, joka oli seurannut esimerkkiä,
poisti sotilaiden epäilyn niin nopeasti, että suuresta hirvestä ei
viiden minuutin kuluttua ollut jäljellä muuta kuin sarvet, luut ja
sisälmykset. Ne, jotka eivät olleet saaneet mitään, heittäytyivät
karhun kimppuun, nylkien ja paloitellen sen ahnaan kiireisesti. Nuoret
naiset, jotka olivat tyydyttäneet itseään lyömällä vastustelevia,
hurjistuneita lapsiaan, antoivat pian perään uteliaisuudelleen ja
alkoivat salaa maistella rasvaisia, paistettuja lihapaloja, joita
olivat itselleen keränneet. Sitten he sieppasivat keihäitä ja tikkuja
paistinvartaiksi ja tulivat kirkuen pyytämään osiaan. A-ya, joka seisoi
vähän etäämmällä Grômin kanssa, hymyili pilkallisesti heidän mielensä
muutokselle.
Seuraavien tuntien aikana ympäröi tulia paistava, rähisevä joukko.
Lähimpänä tulta olevat pitelivät toisella kädellään paistinvarrasta,
koettaen toisella suojata kasvojaan kuumuudelta. Heti kun etumainen
piiri alkoi tunkeutua ulos ruskeine, mehukkaine herkkupaloineen,
rupesivat takimmaiset riitelemään heidän paikoistaan. Ja luolaheimo,
joka ei välittänyt mistään muusta kuin tästä uudesta herkusta, juhli
koko iltapäivän sellaisella yksimielisellä, huolettomalla riemulla,
jollaista he eivät olleet milloinkaan ennen tunteneet. Viimein he
loistaen rasvasta ja yltäkylläisyydestä heittäytyivät pitkälleen
siihen missä olivat ja vaipuivat uneen. Bawr ja Grôm sekä pari, kolme
vanhempaa soturia, jotka viisaasti kyllä olivat olleet kohtuullisia
herkuttelemisessaan, ajattelivat pelolla, mitä tapahtuisi, jos joku
vihollinen hyökkäisi heidän kimppuunsa tällaisella velttouden hetkellä.
Mutta mitään vihollista ei tullut. Kasteen laskeutuessa maahan nousi
kuu lahden yli hunajanvärisenä sinipunervalle taivaalle ja leikitteli
kummallisesti tulen vaihtelevan loisteen kanssa. Luolasta kuului A-yan
hiljainen ääni, kun hän tyynnytteli rauhatonta lastaan.
Kahdestoista luku.