I.

Viimein olivat luolan asukkaat vastahakoisesti lähteneet

maanjäristyksen hävittämästä laaksostaan ja asettuneet uuteen

asuinpaikkaansa, jonka Grôm oli etsinyt heille, vihreälle kukkulan

rinteelle suolaisen veden rannalle. Ei ollut kestänyt kuitenkaan

kauan, ennenkuin he olivat mieltyneet uusiin asuntoihinsa, sillä

kalkkikiviluolat olivat avarat ja turvalliset, vihollisen oli vaikeata

tulla niihin muualta kuin pitkää, paljasta harjannetta myöten, joka

kulki länteen päin luolien takana. Makeavesinen puro juoksi melkein

sisäänkäytävän vieressä laskien hauskasti kohisten merenlahteen, ja

ympäröivät seudut olivat täynnä riistaa. Tosin tuo laaja suo- ja

ruokotasanko, joka levisi harjanteitten eteläpuolella, oli outojen

petojen tyyssija, mutta niillä ei ilmeisesti ollut mitään halua tutkia

korkeita, paljaita, tuulisia kumpuja.

Eräänä aurinkoisena aamuna sattuivat luolat olemaan melkein autiot.

Heimon miehet, myöskin päälliköt Bawr ja Grôm sekä useimmat naiset

ja puolikasvuiset lapset olivat lähteneet matalalle merenrannalle

viiden kuuden peninkulman päähän keräämään nilviäisiä — suuria,

mehukkaita kommia ja ihmeellisen lihavia, maukkaita simpukoita. A-ya,

innostuneena valmistamaan kaaria ja nuolia heimolle, oli jäänyt puolen

tusinan vanhan miehen ja naisen sekä Grômin jättiläisorjan, ramman

kaarijalkamiehen Ook-ootskin kanssa vartioimaan lapsia ja heimon

tulia. Grômin puolisona ollen ja hänen uskollisena toverinaan kaikissa

suurimmissa seikkailuissa oli A-yan maine — melkein yhtä suuri kuin

Bawrin ja Grôminkin.

Avonaisella, ruohoisella tasangolla luolan suulla paloi kaksi suurta

nuotiota säännöllisesti auringonpaisteessa. Jättiläismäinen Ook-ootsk,

jolla oli ruma apinamainen otsa, ylöspäinkääntyneet, punaiset

sieraimet, ulkonevat leuat, karvainen, savenvärinen vartalo ja lyhyet,

voimakkaat, hyvin käyrät sääret, joista toinen oli vääntynyt niin, että

varpaat kääntyivät melkein taaksepäin, loikoi lähellä sisäänkäytävää

naureskellen hyväntahtoisesti, kun parvi pienokaisia, A-yan kaksi lasta

niiden joukossa, kiipesi hänen päällään. Useimmat vanhoista miehistä ja

naisista torkkuivat varjossa, lukuunottamatta paria kolmea uutterinta,

jotka vetivät kangistuneilla sormillaan kapeita kaistaleita nahasta

kaarenjänteiksi tai sitoivat teräviä kiviä keihäiden kärkiin. A-ya

istui jalat ristissä vähän etäämpänä pienen tulen ääressä ahkerasti

valmistellen kaariaan ja nuoliaan kärventämällä puuta kuumassa tuhassa

ja sitten hieromalla sitä kahden ryhmyisen kiven välissä. Hänen

kumartuessaan työnsä yli valui hänen raskas, tuuhea tukkansa silmille,

ja hän pudisti ne vähän väliä kärsimättömästi syrjään. Siinä oli kuva

alkuajan rauhasta.

Mutta siihen aikaan kuin maailma oli nuori, oli rauha epävarmempi kuin

vesikupla.

Vihreän kukkulan takaa kuului kavion kapsetta ja läähättävää

hengitystä. A-ya hypähti ylös tarttuen omaan hyvään jouseensa ja

asetti nuolen sen jänteelle. Samalla hän päästi kovan varoitushuudon,

jolloin rampa orja Ook-ootsk nousi ylös pudistellen lapsilauman

kimpustaan ja tuli kuukaten häntä kohti aseet kummassakin kädessä.

Eräs vanha vaimo kokosi säikähtyneet, ihmettelevät lapset ja ajoi

heidät silmänräpäyksessä luolaan pois näkyvistä Hypähtäen makuultaan ja

ympärilleen vilkuillen kiiruhtivat vanhat miehet pois varjopaikoistaan

tarttuen keihäisiin ja nuijiin, mitä sattui olemaan saatavissa.

Kaikki seisoivat henkeään pidätellen, odottaen mitä tapahtuisi. Silloin

tuli kukkulan takaa esiin suuri, komeasarvinen hirvi, jonka silmissä

näkyi kauhua ja jonka suuret sieraimet pärskyivät verisinä. Sen

toisessa kupeessa oli pitkä, syvä haava. Horjuen väsymyksestä ja veren

vuodosta tuli se suoraan luolan suuta kohti, niin sokaistuna pelossaan,

ettei se näyttänyt huomaavankaan ihmisolentoja, jotka odottivat sitä,

eikä edes tulia edessään.

A-ya huokasi helpotuksesta nähdessään, ettei se ollut mikään raateleva

peto. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli pyydystää otus. Hän jännitti

jousensa, ja kun läähättävä eläin juoksi ohi, niin hän ampui. Nuoli

tunkeutui puoleksi juuri jännittyneiden hartioiden taakse. Verta

purskahti eläimen sieraimista. Se vaipui polvilleen, ponnisteli jälleen

ylös, hoiperteli muutamia askeleita eteenpäin ja kaatui puoleksi tuleen.

Vanhat miehet ja naiset päästivät riemunhuudahduksen. A-ya aikoi lähteä

vetämään saalistaan pois tulesta. Mutta epäluuloinen, varoittava

katse Ook-ootskin tarkoissa, pienissä silmissä pidätti hänet. Rampa

oli kuukannut nyt aivan hänen viereensä. A-ya käsitti tuon katseen

tarkoituksen.

»Minkä arvelet ajaneen sitä, Ook-ootsk?» kysyi hän ja pyörähti ympäri

odottamatta vastausta tuijottaen tuskaisena kukkulan vihreälle

harjanteelle päin.

»Kenties musta leijona», sanoi Ook-ootsk karhealla, kotkottavalla

äänellään pudottaen keihäänsä ja nuijansa maahan ja asettaen pitkän

nuolen jykevän jousensa jänteelle.

Mutta tuskin oli hän saanut sanotuksi sen, kun hänen arvelunsa

osoittautui vääräksi. Kukkulan takaa läheni suuret päät riipuksissa

ja kuolaiset leuat puoliavoinna kaksi tuollaista suurta punaista

luolakarhua, jotka aina olivat olleet erityisesti A-yan kauhuna.

»Piilottakaa lapset!» huusi hän ja lennätti samassa nuolen melkein

tähtäämättä lähintä petoa kohti. Hän oli heimon paras ampuja, ja

nuoli osui liiankin hyvin. Se sattui karhua suoraan kuonoon ja

tunkeutui kitalaen läpi kurkkuun tehden haavan, joka tosin aikaa

myöten olisi ollut kuolettava, mutta tällä hetkellä teki pedon vain

vaarallisemmaksi. Se pysähtyi yskien, koetti repiä piikin kurkustaan ja

syöksyi sitten eteenpäin hirveästi karjuen.

Sillä välin oli kuitenkin toinen karhu ehtinyt toverinsa edelle,

vaikka aikaa oli kulunut vain pari sekuntia. Ook-ootsk tervehti sitä

heti nuolella, jonka hän tarkasti tähdäten ampui jykevällä jousellaan.

Nuoli, joka oli pitkä pähkinäpuun oksa ja joka ammuttiin lyhyen

välimatkan päästä, sattui vihollisen oikeanpuoleiseen lapaan ja työntyi

niveleeseen niin, että jalka kadotti voimansa ja jättiläispeto kellahti

melkein kyljelleen. Karjaisten se puraisi nuolen poikki ja lähti sitten

eteenpäin kolmella jalalla. A-yan ketterästä jousesta se sai toisen

nuolen, joka tunkeutui puoliväliin sen niskaan. Mutta tuosta hirveästä

haavasta, joka sai veren purskahtamaan sen suusta, se ei näyttänyt

välittävän mitään. Toinen A-yan ampuma nuoli meni ohi. Huutaen vanhoja

miehiä taisteluun sieppasi hän silloin kivipäisen keihäänsä ja juoksi

lähimmän tulen taakse toivoen houkuttelevansa karhut seuraamaan itseään

ja siten johtavansa ne pois lasten piilopaikasta.

Mutta hän oli unohtanut, että Ook-ootsk, jolla oli vääntynyt ja

käpristynyt jalka, ei voinut juosta. Tuo urhoollinen villi ampui

vielä yhden pitkän nuolen punaiseen, lähestyvään petoon räpyttäen

nopeasti pieniä silmiään ja puhaltaen uhkaavasti ylöspäin tähtäävien

sieraintensa läpi nähdessään turmionsa tulevan. Sitten hän pudotti

jousensa, laskeutui toiselle polvelleen ja asetti keihäänsä vinosti

eteensä sovittaen sen toisen pään lujasti maata vasten. Kun peto

lähestyi ja hyökkäsi häntä vastaan, tunkeutui terävä keihään kärki sen

vatsasta sisälle suoraan selkärankaan asti. Silloin katkesi varsi,

Ook-ootsk kaatui vatsalleen ja peto hypähti eteenpäin äkillisessä

pelon ja raivon puuskassa, heittäytyi hänen päälleen ja raapaisi

jättiläismäisellä takakäpälällään melkein kaiken lihan hänen selästään.

Ook-ootsk puri hampaansa urhoollisesti yhteen, sulki silmänsä, risti

pitkät, karvaiset kätensä päänsä päälle, käpristyi kokoon ja näytti

odottavan seuraavassa hetkessä joutuvansa kuoleman omaksi.

Mutta juuri kun peto aikoi kääntyä hurjana takaisin surmatakseen

vähäpätöisen, mutta rääkätyn vastustajansa, riensi A-ya apuun

molemmissa käsissään palava, säkenöivä risukimppu, ja vanhat miehet,

toisilla tulikekäleet ja toisilla keihäät kädessä, kirkuivat rohkeasti

hänen takanaan. Pelottomalla kylmäverisyydellä hän heitti tulen suoraan

pedon silmiin täydellisesti sokaisten ne. Kun peto pyörähti iskeäkseen

hänet maahan, hypähti hän pilkallisesti nauraen syrjään ja heitti sen

kitaan toisen kekäleistä, jota se puri julmasti hampaillaan, ennen kuin

huomasi sen tuottavan tuskaa ja sylki sen ulos.

Luottaen nyt kuuloonsa hyökkäsi peto suoraan sinnepäin, mistä kuuli

ääniä. Se oli aivan unohtanut Ook-ootskin. Se halusi saavuttaa tuon

vihollisen, joka oli ryöstänyt siltä silmien valon, ja juoksi A-yan

ääntä kohti. Mutta aivan sen tiellä sattui olemaan toinen nuotioista,

mihin hirvi oli kaatunut. Aivan hurjistuneena haavojensa tuottamasta

tuskasta huomatakseen heti tulta, kompastui se hirveen. Siinähän olikin

yksi sen vihollisista. Se alkoi repiä kynsillään kuollutta hirveä,

purren sitä ja ryömien sen päällä saadakseen sen kurkun kynsiinsä,

tulen nuoleskellessa pilkallisesti sen päätä. Viimein se oli vetänyt

syvälle voimakkaisiin keuhkoihinsa liekkejä, jotka polttivat ja

tukahduttivat ne niin, etteivät ne enää voineet toimia. Heikosti

läähättäen heittäytyi se selälleen pois tulesta, piehtaroi maassa

potkien käpälillään ilmaa ja tukehtui nopeasti.

Sillä välin oli toinen karhu, liikkuen ihmeellisen ketterästi

kolmella jalallaan, hyökännyt karjuen vanhojen miesten kimppuun.

Silmänräpäyksessä se sai kolme, neljä keihästä ruumiiseensa. Mutta

kädet, jotka heittivät keihäät, olivat heikot, ja peto hyökkäsi

mistään välittämättä eteenpäin. Useita tulikekäleitä putosi sen päälle

kärventäen sen pitkää, punaista karvaa, mutta se pudisti ne pois, sillä

se oli liian raivostunut muistaakseen kauhua, jota se tavallisesti

tunsi liekkejä kohtaan.

Joukko hajautui joka suunnalle. Eräs urhoollinen, vanha harmaapartainen

ukko, joka oli huomannut, miten A-ya teki, jäi tielle ja koetti heittää

palavan risukimpun pedon silmiin. Mutta hän ei ollut kyllin nopea.

Peto kohotti kuononsa väistäen iskun, ja samassa se kaatoi heikon

vastustajansa maahan ja musersi hänen päänsä hirveillä leuoillaan.

Mielettömyydessään se unohti nyt toiset vihollisensa ja alkoi purkaa

vihaansa hengetöntä uhriaan kohtaan. Mutta seuraavassa hetkessä oli

sen pää kokonaan punaisten kekäleiden peitossa. A-ya työnsi vahvojen,

nuorten käsivarsiensa koko voimalla lyhyen keihäänsä puoliväliin sen

kupeeseen. Kun pedon toinen silmä nyt oli sokaistu ja pitkä turkki

savusi, muuttui sen viha äkkiä kauhuksi. Kohottaen jättiläismäisen

päänsä korkealle ilmaan ikäänkuin siten välttääkseen tulisia

hyökkääjiään, kääntyi se ja lähti juoksemaan takaisin samaa tietä, mitä

oli tullutkin. Vanhat miehet hyppivät sen jäljessä hutkien ja sohien

sitä palavilla kekäleillä.

Juosten kuin hirvi ja huutaen riemuissaan kiiruhti A-ya vanhojen

miesten edelle ja työnsi molemmin käsin keihäänsä säikähtyneen

pedon kaulaan. Pelästyen pahanpäiväisesti tästä iskusta kääntyi se

vasemmalle. Sen vasen silmä oli sokea ja oikea oli täynnä savua ja

tuhkaa. Siksi se ei nähnyt eteensä, vaan putosi kirkaisten jyrkänteen

reunan yli, joka tältä kohden sattui olemaan noin sadan jalan korkuinen

ja melkein kohtisuora, alas tasangolle. Se pyörähti ympäri ja joka

kerran kuin sen ruumis sattui kallion seinään, ponnahti se askeleen

päähän. Viimein se putosi alas kivien ja mullan sekaan ja makasi siellä

muodottomana kuin karvamatto, joka on pudonnut yläkerran ikkunasta.

Vanhat miehet kurkottivat riemuiten takkuiset, harmaat päänsä reunan

yli irvistellen pedolle. Silmissään rohkea loiste ja vahvat, valkoiset

hampaat hohtaen hurjasti, kääntyi A-ya takaisin hoitamaan orjansa

Ook-ootskin haavoja.