II.

Suurimmalta osalta oli ruoho matalaa, ulottuen tuskin vyötäisiin asti.

Mutta siellä täällä oli noin acren [acre = 40,467 aaria] suuruisia

aloja, joissa kasvoi enemmän ruokoja kuin heinää; ruokokasvit

kohosivat paikoin kahdentoista tai viidentoista jalan korkuisiksi.

Tuollaisia paikkoja, joissa saattoi piillä tuntemattomia petoja, piti

Grôm tarkasti silmällä. Hän muisti elävästi tuon jättiläismäisen,

kauheasilmäisen pään, joka oli pistänyt esille lehtien takaa tuijottaen

häneen.

Huolimatta oudoista ja suunnattoman suurista jäljistä, joita he

toisinaan tapasivat, ja huolimatta ryskeestä ja rätinästä, jota

silloin tällöin kuului ruokojen seasta, kulki joukkue ruohikon poikki

kohtaamatta ainoatakaan vihollista. Keskipäivän auringon säteet, joita

tuulettomalla ruohoaavikolla oli melkein mahdoton sietää, pidättivät

kenties pedot pesissään. Ainoat elävät olennot, mitkä he näkivät,

lukuunottamatta hyönteisiä ja paria korkealla kiitävää korppikotkaa,

olivat muutamat arat, sanomattoman nopeajalkaiset, pienet, antiloopin

sukuiset eläinlaumat.

Grôm huokaisi helpotuksesta, kun he saapuivat kukkuloiden juurelle.

Mutta juuri tältä kohden oli mahdotonta kiivetä niitä ylös. Ne olivat

kalkkikiviharjanteita, jotka tältä kohden olivat jyrkkiä ja toisinaan

ulkonevia, kohoten neljän-, viidenkymmenen, jopa parinsadankin jalan

korkeuteen, ja niin tasaisia, etteivät edes nämä luolaihmiset, vaikka

he kiipeilivätkin kuin kauriit, voineet päästä niitä myöten ylös.

Rehevä tasanko kukkuloiden juurella oli kerran ollut matala sisämaan

järvi, ja nyt sen ruoho aaltoili niiden juurella, kullankeltaisina,

tuoksuvina laineina.

Kääntyen oikealle johti Grôm kulkua pitkin kallion juurta vettä

kohden, joka kimalteli kuin kupari parin kilometrin päässä. Tien

oikealla puolella kasvoi noita ruokomaisia kasveja, joita Grôm katseli

epäluuloisesti. Ennenkuin he olivat kulkeneet montakaan sataa metriä,

osoittautui hänen epäluulonsa oikeutetuksi.

Vähän matkaa heidän takanaan kuului äkkiä hurjaa karjuntaa ja ruokojen

taittumista. Vilkaistuaan taakseen näkivät he suuren ruosteenpunaisen,

noin sarvikuonon kokoisen eläimen syöksyvän esiin ruokojen seasta ja

katselevan heidän jälkeensä. Sen hirveä pää oli suurempi kuin minkään

sarvikuonon, mitä he olivat milloinkaan nähneet. Siinä oli kaksi

suunnatonta, kartiomaista sarvea, joiden kummankin läpimitta juuresta

oli enemmän kuin jalka, ja ne päättyivät teräviin kärkiin. Kun ne

olivat vierekkäin tarpeellisen välimatkan päässä juuri kuonon päällä,

olivat ne paljon peloittavammat kuin minkään sarvikuonon sarvet. Eläin

painoi päänsä uhkaavasti alaspäin ja hyökkäsi Grôm joukkoa kohti

päästäen äänen, joka muistutti sian röhkinää ja aasin kiljuntaa. Heti

tuon pedon kintereillä ilmestyi kokonainen lauma punaisia petoja

ruokojen seasta syöksyen johtajansa jälkeen sellaista hurjaa laukkaa,

että se melkein tärisytti maata.

Grômin joukko oli pysähtynyt hetkeksi luottaen jalkojensa nopeuteen

ja ihmetellen kummallista sarviparia pedon kuonossa. Mutta kun tuon

kauhean joukon viimeiset jo tulivat jymisten heitä kohti, pakenivat he

kiireesti. Ihmeekseen he huomasivat, etteivät he olleet ensinkään liian

nopeita. Punaiset pedot olivat koostaan huolimatta ihmeellisen ketteriä.

Lähestyessään jyrkkää kallioniemekettä, mihin harjanne päättyi, alkoi

Grôm pelätä, että hänen ja hänen tovereittensa oli paettava veteen.

Tämä vesi oli suolainen joen suu, joka virtasi idästä päin ja laski

tässä mereen pitkän, kalkkikivikukkuloissa olevan tunnelin läpi. Oli

pakoveden aika ja takaa-ajettujen pakolaisten edessä heidän saapuessaan

rannalle oli kaistale märkää maata, joka kiersi jyrkänteen juurta.

Kun he jättivät ruohikon ja juoksivat rantaa pitkin, huomasivat he

ihmeekseen, että hurja takaa-ajo oli äkkiä loppunut. Juuri kallion

kulmauksessa he pysähtyivät ja katsoivat kummeksuen taakseen. Vaikka

takaa-ajajat heiluttelivat suuria sarviaan ja kiljuivat vihasta, eivät

ne nähtävästi halunneet tulla niin lähelle vettä. Ne vetäytyivät

todellakin taaksepäin, ikään kuin olisivat pelänneet sitä, ja hävisivät

viimein ryskien ruokojen joukkoon. Pakolaiset kyykistyivät iloisina

maahan saadessaan lepuuttaa uupuneita keuhkojaan, kääntyivät selin

jyrkänteeseen ja kiittivät onneaan päästessään sellaisesta vaarasta.

Mutta Grômin tarkat silmät katselivat tuskallisina kallion seinää

vartioiden samalla tarkasti tyyntä vettä. Jos tuo vesi oli niin

peloittava, ettei heitä takaa-ajava, voimakas lauma uskaltanut lähestyä

sitä, kätki sen hymyilevä pinta jonkun kauhean vaaran.

Seuraavien muutaman sadan metrin pituudelta oli paljas rantakaistale

vain kahden-, kolmenkymmenen jalan levyinen, kadoten jälleen kallion

taa. Grôm päätti lähteä tarkastusretkelle. Ei ollut mitään muutakaan

mahdollisuutta, sillä heidän takanaan piili tuo peloittava, punainen

lauma. Hän arveli, että jossakin edempänä täytyi olla joku kohta,

mistä he saattaisivat kiivetä jyrkännettä ylös kallioille, missä

he voisivat kulkea turvassa. Salaten tuskansa, jottei peloittaisi

tovereitaan, jotka olivat ylpeät saavutettuaan nyt kukkulat, lähti hän

kiireesti eteenpäin, vaikkei näyttänyt olevan mitään kiirehtimisen

syytä. Sekä Hobbo että nuori Mô olisivat halunneet hiukan levähtää ja

nukahtaa ulkonevan kallion suojassa, mutta A-ya, joka ymmärsi herransa

levottomuuden, ja pieni urkkija Loob, joka aina oli levoton siellä,

missä ei ollut puuta, johon voisi kiivetä, olivat yhtä innokkaita kuin

päällikkökin rientämään eteenpäin. Eivätkä nuo toiset olisi milloinkaan

uskaltaneet vastustaa Grômin päätöstä.

Käännyttyään seuraavasta kallion kulmauksesta, huudahti koko

joukko hämmästyneenä ja tyytyväisenä. Aivan heidän edessään, ei

viidenkymmenenkään askeleen päässä, avautui merkillinen luolan suu,

jonka edessä oli hieman leveämpi rantakaistale. Heti luolan toisella

puolen loppui rannikko äkkiä ja vesi loiski pehmeästi kallion seinää

vasten.

Mutta juuri sillä hetkellä tapahtui jotakin kauheata. Ikään kuin

vastaukseksi heidän huudahduksiinsa kuohahti tyyni vedenpinta muutaman

metrin päässä rannasta; jättiläismäisen hännän iskut saivat sen

kiehumaan.

»Juoskaa!» huusi Grôm. Ja he syöksyivät kaikki eteenpäin, kun ei ollut

mitään mahdollisuutta peräytyä. Samassa kohosi vedestä hirveä pää,

kolme kertaa suurempi kuin krokodiilin. Siinä oli suuret, pyöreät,

punaiset silmät, ja peto syöksyi heidän jälkeensä nostaen aaltoja

edellään.

Salamannopeasti jännitti Grôm jousensa ja ampui tuota hirveätä päätä.

Nuoli lensi suoraan ammottavaan kitaan. Peto päästi hurjan, raivoisan

karjunnan, mutta ei keskeyttänyt takaa-ajoaan. Sitten juoksi Grôm

pakenevien toveriensa jälkeen ja ryntäsi henkensä edestä luolan suuta

kohti. Luola oli kenties kuoleman ansa heille kaikille, mutta ei

näyttänyt olevan muutakaan pakomahdollisuutta.

Kun he syöksyivät luolaan, oli tuo kauhea, peloittava pää aivan heidän

kintereillään. He näkivät hämärässä, joka etäällä vähitellen muuttui

pimeydeksi, oikealla mustan vesijuovan ja vasemmalla tasaisen, valkean

hiekkapenkereen, jonka päätä ei voinut erottaa.

Tätä pengertä pitkin he juoksivat pedon torahampaat aivan

kintereillään. Mutta he eivät olleet kulkeneet kuin kymmenkunnan

askelta, kun penger vavahteli ja kohosi täristen ylöspäin, ja he

kaikki kaatuivat pitkin pituuttaan. Kaikki paitsi Grôm päästivät niin

vihlovan kirkaisun, etteivät ollenkaan kuulleet hirmuista karjahdusta,

joka tärisytti ilmaa. Mahtava kivikatto luolan suulla oli lohjennut ja

pudonnut alas täydellisesti sulkien sisäänkäytävän ja tehden heidän

päittensä yläpuolelle ammottavan reiän, josta näkyi sinistä taivasta.

Grôm nopeat aivot huomasivat heti, mitä oli tapahtunut. Hän kömpi

jaloilleen ja katsoi taakseen putoilevan kivisateen lävitse. Hän näki

heidän jättiläismäisen takaa-ajajansa leuat pitkällään tuijottavan

suurilla, pyöreillä silmillään hyvinsuojatuista silmäkuopistaan ja

huitovan lujia, käyriä etujalkojaan ilmassa kuoleman kamppailussa.

Pudonnut kivivyöry oli osunut sen selkään särkien sen lujan panssarin

kuin munan kuoren.

Hetkisen seisoi Grôm jäykkänä puristaen lujilla sormillaan aseitaan.

Silloin toinen maanjäristys hänen jalkojensa alla varoitti häntä.

Varmalla vaistollaan hän lähti pengertä eteenpäin tovereittensa

jälkeen, jotka olivat paenneet heti seisoalleen päästyään. Samassa

alkoi kallio hänen päänsä päällä liikkua. Jymisevällä melulla, joka

kuului aivankuin vuoren sisästä, luisui se alas ja sulki luolan suun

aivan pimeäksi.

Grôm pysähtyi äkkiä, sillä häntä ei laisinkaan haluttanut iskeä päätään

kalliota vastaan. Viimein kuului vain heikkoa surinaa, joka tuntui

tulevan syvältä hänen jalkojensa alta. Kauhuissaan, mutta lujana hän

seisoi nojaten keihääseensä synkässä pimeydessä, kunnes tuo kumma

surina viimeinkin lakkasi. Sitten hän hiljaisuudessa, joka tuntui

tukehduttavan hänet, huusi lujasti:

»A-ya! Missä olet?»

»Grôm!» kuului tytön nyyhkyttävä vastaus, josta kuvastui sekä

helpotusta että iloa. Vastaus tuli aivan kuin Grômin ojennetun käden

alapuolelta.

»Me olemme kaikki täällä», sanoivat nuo kolme miestä.

He olivat kaatuneet pitkin pituuttaan toisenkin maanjäristyksen aikana.

Pimeässä eivät he enää uskaltaneet nousta, vaan makasivat odotellen,

mitä johtaja käskisi tehdä. Otettuaan muutamia varovaisia, hapuilevia

askeleita oli hän heidän luonaan ja istuutui A-yan viereen puristaen

häntä itseään vasten rauhoittaakseen häntä.

»Mitä meidän nyt on tehtävä?» kysyi tyttö pitkän äänettömyyden

jälkeen. Ilman Grömiä olisivat he todennäköisesti kuolleet siihen,

missä olivat, uskaltamatta liikahtaakaan pimeydessä. Mutta luottamus,

jota he tunsivat päällikköään kohtaan, teki heidät rohkeiksi näinkin

toivottomassa tilanteessa.

»Meidän täytyy löytää tie ulos täältä», vastasi Grôm järkähtämättömällä

varmuudella.

»Jospa Hobbo vain ei olisi pudottanut tulta!» sanoi nuori Mô katkerasti.

Hobbo murahti nolona ja iski rintaansa suurilla nyrkeillään. Mutta

Grôm, joka ei suvainnut mitään riitoja seuralaistensa kesken, vastasi

tuimasti:

»Ole ääneti! Itsellesi olisi voinut käydä samalla tavalla.»

Sitten ei puhuttu sen enempää ja Grôm, istuen siellä pimeässä ja

painaen tytön kasvoja voimakasta, karvaista rintaansa vasten, mietti

keinoja, Hän oli nähnyt viimeisenä hämäränhetkenä, että sisäänkäytävä

oli järkähtämättömästi suljettu. Sitäpaitsi hän arveli, että jokainen

yritys tehdä aukkoa sille suunnalle varmasti aiheuttaisi sen, että

yhä enemmän kivilohkareita putoisi alas, Oli siis parasta lähteä

tutkimaan luolaa toivossa, että löytyisi jokin toinen uloskäytävä. Hän

ei pelännyt eksyvänsä huolimatta täydellisestä pimeydestä, sillä hän

luotti kuudenteen aistiinsa, joka kauan sitten on hävinnyt nykyajan

ihmiseltä, suunnan vaistoon. Hän tiesi varmasti löytävänsä takaisin

tähän lähtökohtaan, milloin vain haluaisi.

»Eteenpäin!» käski hän viimein nostaen A-yan ylös ja pitäen hänen

kättään omassaan. Kohottaen keihäänsä hän tunnusteli kulkiessaan

vuoroin maata edessään ja vuoroin vasemmanpuolista seinää. Toisinaan

hän myös tunnusteli keihäällään ylöspäin ollakseen varma, ettei

kalliokatossa ollut mitään matalampaa paikkaa. Koetellessaan

keihäällään oikealle kuului aina veden loiskahdus.

Jännittäen kaikki aistinsa pääsivät he sangen nopeasti eteenpäin,

vaikk'eivät nähneetkään mitään. Mutta äkkiä Grôm pysähtyi. Hän tunsi

vaistomaisesti edessään olevan jonkun esteen. Hän ojensi keihäänsä niin

kauas kuin saattoi. Se sattui johonkin pehmeään esineeseen. Esine,

mikä se sitten olikin, liikahteli hurjasti tuntiessaan kosketuksen.

Grôm tunsi kylmiä väreitä ruumiissaan ja tuuheat niskakarvat nousivat

pystyyn. »Takaisin!» kähisi hän työntäen A-yan käsivarren pituudelta

taakseen, ja ojentaen keihäänsä valmiiksi torjuakseen luullun

hyökkäyksen. Pari pelästynyttä, kiiluvaa silmää vilkaisi heihin. Ne

olivat hyvin pienet, mutta etäällä toisistaan, mistä saattoi päättää,

että niiden omistajan pää oli suunnattoman suuri. Kuului käheä,

pelästynyt äännähdys, ja raskas ruumis kompuroi veteen. He kuulivat sen

uivan tulista vauhtia poispäin.

Jokainen huokaisi helpotuksesta. Vähän ajan kuluttua naurahti A-ya

hiljaa:

»On hauskaa löytää viimeinkin joku sellainen, joka pakenee meitä eikä

aja meitä takaa!» sanoi hän.

Vähän etäämpänä kääntyi luolan seinä vasemmalle. Muutamia askeleita

vielä ja heidän tiensä loppui. Heidän edessään ja molemmilla sivuillaan

oli vettä. Grômin tunnusteleva keihäs osoitti sen olevan hyvin syvää.

»Meidän täytyy uida», sanoi hän. »Jättäkää nuijanne tänne.» Ja

heittäytyen tuntemattomaan veteen ui hän suoraan eteenpäin.

Oli hermoja koettelevaa työtä uida tässä tuntemattomassa vedessä ja

aavistamatonta päämäärää kohti. Mutta Grôm oli päättäväinen, ja hänen

toverinsa luottivat hänen lujaan tahtoonsa. Vesi oli lämmintä ja hieman

suolaista, ja Grôm päätteli, että se oli yhteydessä ulkopuolella

olevien vesien kanssa. Useita kertoja hän kosketti luolan kallioisia

seiniä ja huomasi, että he kulkivat suoraan arvaamatonta syvyyttä

kohti. Mutta hän ui edelleen toivoen ja rohkeana tasaista vauhtia,

sillä hän tiesi jokaisen joukkonsa jäsenen kestävän ainakin puolen

päivää tällaista menoa suloisessa, tyynessä virrassa.

Äkkiä näkyi heidän edessään veden pinnalla heikko, sinertävä hohde. Se

oli jotakin hämärää, epätodellista ja kummallisen uhkaavaa.

»Päivänvaloa!» huudahti nuori Mô innokkaasti. Mutta Grôm ei sanonut

mitään. Hän ei pitänyt sitä päivänvalona, vaan pelkäsi siinä piilevän

jonkun uuden vaaran.

Tuo outo valo kasvoi ja levisi. Saattoi jo selvästi huomata, että se

kohosi vedestä ja lähestyi hämmästyneitä uimareita nopeasti. Hetken

kuluttua oli sininen loisto niin kirkas, että uimarit saattoivat nähdä

olevansa ikäänkuin suuressa uima-altaassa, jonka katto oli pimeän

peitossa. Noin viidenkymmenen metrin päässä oikealla tuon ihmeellisen

huoneen seinästä kohosi loiva kallioniemeke, joka oli suurimmaksi

osaksi veden peitossa.

Tuota niemekettä kohti ohjasi Grôm nyt kulkunsa uiden täyttä vauhtia

toisella kyljellään. Hän ei ymmärtänyt tuota kummallista loistetta

ja halusi saada joukkonsa kuivalle maalle, ennenkuin se saavuttaisi

heidät. Mutta vaikka he uivat nopeasti, liikkui tuo aavemainen hohde

vielä nopeammin. Ennenkuin he pääsivät rannalle, ympäröi valo heidät

kokonaan. Mutta se näytti tulevan pohjattomasta syvyydestä.

Arasti he vilkaisivat alaspäin, ja hiljainen tuskan huudahdus pääsi

heidän huuliltaan. Syvyydessä vilisi kauheita, loistavia olentoja,

joilla oli hirveät kynnet ja torahampaat, leveä, litteä selkä ja

peloittavat, ulkonevat silmät.

Kaikki nuo silmät tuijottivat heihin sellaisella hyydyttävällä

ilkeydellä, että Grôminkin veri jähmettyi. Niitä näytti olevan

lukemattomia, ja ne alkoivat kaikki yht'aikaa äkkiä uida ylöspäin.

Pakolaiset kiipesivät jo rannalle hurjaa vauhtia, kun tuo pirullinen

joukko ilmestyi pinnalle. Hobbo, joka oli hitain uimisessa, aikoi

juuri tarttua kallioon, kun vesi kuohahti hänen ympärillään kirkkaana

vaahtona. Pari suurta pihtimäistä kynttä tarttui häntä niskaan ja

toinen pari käsivarteen kiskaisten hänet takaisin. Hetkisen näkyivät

hänen vavahtelevat kasvonsa pinnalla, sitten hän kirkaisi tukehtuneesti

ja vaipui veden alle. Hän katosi pyörteeseen, jossa oli vaaleansinisiä,

hurjasti huitovia kynsiä, silmiä, torahampaita ja mustareunaisia,

ammottavia kitoja.

Mielettömänä vihasta ja kauhusta iski Grôm keihäällään hurjasti

tuohon kuhisevaan joukkoon; Loob ja nuori Mô seurasivat heti hänen

esimerkkiään. Muutamat heidän umpimähkäisistä iskuistaan osuivat, ja

kun joku noista jättiläisäyriäisistä vääntelehti kuolemantuskissaan,

tarttuivat lähimmät naapurit siihen, repivät sen kappaleiksi ja söivät

suuhunsa.

Mutta A-ya, joka ei ollut ottanut osaa tähän kostoon, tarttui Grômin

käsivarteen huutaen hurjasti:

»Katso! Ne tulevat tänne!»

Nuo kolme hurjistunutta miestä palasivat järkiinsä ja tuijottivat

ympärilleen. Molemmilta puolin kömpi kalliolle jättiläismäisiä

äyriäisiä, joilla muutamilla oli kahdeksan, kymmenen jalkaa pitkät

kynnet ja silmät huojuvien varsien päässä.

Onneksi oli kallio sangen laaja. Sen maanpuoleisessa päässä oli

kivilouhikko, joka kohosi noin kahden-, kolmenkymmenen jalan korkeuteen

veden pinnasta. Tuota edullista paikkaa kohti suuntasivat kulkijat

juoksunsa, huitoen ja iskien hurjasti keihäillään ympärilleen, kun

pedot kömpien kummaltakin puolelta vedestä tarttuivat heihin kauheilla,

terävillä kynsillään. Yhä uudelleen ja uudelleen iskivät ne jotakin

pakenijaa jalkaan tai sääreen. Mutta hänen toverinsa löivät pitkän,

nivelisen jäsenen kappaleiksi tai työnsivät keihäänsä syvälle tuohon

kauheaan, avonaiseen kitaan ja vapauttivat siten hänet.

Viimein he saapuivat haavoittuneina ja verta vuotavina niemekkeen

toiseen reunaan ja kiipesivät korkeimmalle huipulle. Tänne asti yritti

heitä seurata ainoastaan kaksi tai kolme jättiläisnivelkuoriaista.

Oli helppo iskeä niihin ylhäältäpäin ja ajaa ne takaisin ahneiden

tovereittensa luo. Ja koko joukko, nähtävästi unohtaen takaa-ajamansa

uhrit, heti kun ne olivat saavuttamattomissa, alkoi hurjasti taistella

haavoittuneista. Niemekkeen alempi osa ja vesi sen ympärillä oli täynnä

hirveätä, matelevaa joukkoa, joka näytti kuohuvan sinisessä loisteessa,

ja sieltä kuului räiskettä, naksahtelua ja sihinää.

Kaikki paitsi Grôm katselivat kuin lumottuina tuota inhoittavaa

näytelmää. Mutta Grôm ajatteli vain, miten parhaiten voisi käyttää

hyväkseen tuota loistavaa valoa, ennen kuin se katoaisi. Luolan seinä

oli tältä kohden niin ryhmyinen ja haljennut, ettei sitä ollut mahdoton

kiivetä. Ja vähän matkaa oikealla hän huomasi veden yläpuolella

ikäänkuin käytävän suun.

»Tulkaa! Niin kauan kuin on valoa», sanoi hän lähtien edellä. Toiset

seurasivat kintereillä. Milloin kyljellään ryömien teräviä reunoja

pitkin, milloin kynsin hampain iskien melkein näkymättömiin koloihin,

kulkivat he jyrkkää seinää pitkin ja saapuivat käytävän suulle. Se oli

laaja ja siitä oli helppo kulkea, vaikka sen lattia kohosi jotenkin

jyrkästi ylöspäin. He kiiruhtivat tyytyväisinä sitä pitkin. Ja kauhujen

salin sininen valo häipyi heidän taakseen.

Muutamia minuutteja myöhemmin kumotti edestäpäin uutta valoa ikään kuin

tähden vaaleata loistetta. Se laajeni heidän kulkiessaan ja muuttui

kullan väriseksi. Sitten näkivät he edessään kappaleen taivasta, jolla

leijaili pieniä pilvenhattaroita, ja hetkistä myöhemmin he tulivat

korkealle, kukkivalle hietaharjanteelle, jonka ylitse puhalsi suloinen,

suolainen tuuli. Heidän alapuolellaan oli viehättävä merenlahti,

jonka rannalla puitten suojassa käyskenteli hirvilauma laitumella.

Takana kohosi kaunis kukkulajono houkuttelevan näköisenä.

»Tämä on suloinen maa», sanoi Grôm, »ja me palaamme varmasti tänne.

Mutta luullakseni meidän on löydettävä toinen tie kuin se, mitä me

tulimme.»

Yhdestoista luku.